Toinen Helka-virsistä siirtää ajatuksemme keskiajan hengellisestä
legenda-runoudesta samanaikaiseen maalliseen ritarirunoiluun.
Ritariromansseja eli -ballaadeja on keskiajalta säilynyt ääretön joukko
germaanilaisillakin kansoilla: Englannissa, Saksassa, Alankomailla,
Tanskassa ja Norjassa sekä Ruotsissa. Kaikki ne ovat yhtä runoutta ja
yhtä suuntaa ne ovat kulkeneet, nimittäin lännestä itään ja etelästä
pohjoiseen päin. Sama virtaus on aikoinaan ulottunut Suomeenkin.
Inkerin virsi kuuluu siihen sarjaan ballaadeja, jossa kerrotaan
uskollisesti odottavasta naisesta: määräajan umpeen mennessä
pakoitettuna viettämään häitä toisen kanssa hän saa vielä ajoissa
omansa takaisin. Aihe on yleinen koko Euroopassa; paitsi
germaanilaisissa, tavataan se myös romaanilaisissa, kreikkalaisissa ja
venäläisissä kansanlauluissa.[100] Mutta se kansanlaulu, josta Inkerin
virsi on mukailu, on erityisesti skandinaavilainen.[101] Se on
alkuperältänsä tanskalainen ja sen täydellisin, vanhoissa
aatelissukujen käsikirjoituskokoelmissa säilynyt teksti kuuluu:[102]
Herra Jumala, jospa sen saisin,
Jonk' omaksein haluaisin!
Niin poistuisi suru ja huoli.
Herra Laamanni pukeuu puuhkihin,
Käy luhtihin luo vähän Inkerin.[103]
Niin poistuisi j.n.e.
"Sua tervehdin, Inkeri ylpeä!
Mua kauanko odotat neitsynnä?" --
"Jos täytymys on, sua odotan,
Ma talvea täyttä kahdeksan.
Sua odotan, tahdon sen näyttää,
Ma kahdeksan talvea täyttä." --
"Siit' ajasta puolehen tyytyisin.
Jos odotat talvea neljäkin."
Kului neljä vuotta, ja neitoaan
Sukulaiset nyt keräy naittamaan
Herra Toordille, joka on kullasta
Äverjäämpi kuin Laamanni mullasta.
Viis päivää häit' ovat juonehet jo,
Viel' ei ole taipunut morsio.
He yhdeksän päivää juonehet on,
Vaan morsian on yhä taipumaton.
Mut kymmenentenä iltana,
Hänet ottivat he väkivallalla,
Ja taluttivat morsiushuoneesen,
Hääsoihtuja edellä kantaen.
Hän seisoi jo luhtinsa sillalla,
Niin laivan hän eroitti salmessa:
"Nään laivan ma purjehin kiitävän!
Herra Laamanni saapunut lieköhän?
Nään siniset ja ruskeat purjehet,
Joit' ompeli sormeni pienoiset.
Viherjäiset ja ruskeat purjehet nään,
Joit' ompeli salaa mun sormenpään'.
Herra Pietari, mun rakas veljeni![104]
Vie rannalle viesti sun siskosi."
Herra Pietari rajusti ratsastaa,
Hyvän orhinsa laukkahan kannustaa,
Pysäyttäen hiekalle valkeellen,
Johon Laamanni laskevi aluksen.
"Herra Pietari, mun rakas veljyein,
Kuink' elävi Inkeri, morsiamein?"[105] --
"Hyvin elävi Inkeri morsio,
Nyt hänen on häitänsä juotu jo." --
"Neljä vuott' olin poissa ja viidennen
Olin sairasna varjossa saaruen,
Alla saaren ma sairasna lepäsin;
Voi, että en sinne ma kuollutkin!
Hyi häpeä parantajanaisten,
Jotk' auttoi mun elämään taasten!
Jos pielet ja purjehet kirota vois,
Jotka rannalle toi eikä rannalta pois!
Hyi häpeä kivien ja karien,
Jotk' ehynnä päästivät aluksen!
Voi, etteivät nuo sinilaineet
Mun laivaani tuhota tainneet!" --
"Herra Laamanni, kiiruhda! Vielä sä
Hänet löydät tän' iltana neitsynnä." --
"Herra Pietari, mun rakas veljeni!
Mulle annatko harmajan orhisi?
Jos lainaat orhisi harmajan,
Sulle laivani kullatun lahjoitan."
Herra Laamanni ratsasti vallan
Kuin maa olis polttanut allaan.
Herra Laamannin tullessa valkeat
Häähuoneen jo ovelta loistivat.
Häähuoneen hän lukitsi jälkeensä:
"Herra Toordille sanokaa terveisiä!"
Herra Toordille pian sana tuotu on:
"Herra Laamanni luona on morsion."
Herra Toord yli hääpöydän hypähtää,
Mesi ruskea lattiaan läikähtää.
Auk' oven hän jalalla potkaisee,
Niin seisoo kauan ja katselee.
Tuoll' lepäsi morsian ihana
Herra Laamannin käsivarrella.
"Mitä minusta, ties Herra Jumala!
Noita kahta en ikänä eroita.
Viel' lahjoitan kakstoista lastia
Sulle häiksesi olutta ja viiniä." --
"Teitä lahjasta kiitän; jos huolitten,
Herra Toord, niin saatte mun sisaren'."
"Teille kiitos suomasta sisaren,
Vähän Kirstin jos saan, hyvin tyytynen."
Nyt ilo ja riemu on ylinnä,
Kun yhdessä juovat he häitänsä!
Niin poistuvi suru ja huoli.
Huomattavia eroavaisuuksia muissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa on
varsin vähän; yhdessä niistä Inkeri lupaa odottaa ei ainoastaan
_kahdeksan talvea_, vaan tarvittaessa _yhdeksännenkin_.
Ruotsissa on kuuluisa kansalaisemme Aadolf Iivar Arvidsson ensimmäisenä
löytänyt kysymyksessä olevan runon[106] ja julkaissut siitä kolme eri
toisintoa, joista kaksi vanhain käsikirjoitusten ja yhden suullisen
sanelun mukaan. Kaikissa näissä pikku _Inga_ lupaa odottaa
_viisitoista_ vuotta ja kauemminkin, jos vaan on mahdollista. Hänen
häitään juodaan päivä, kaksi, kolme (A ja B) tai useampia päiviä: 2, 5,
7, 12 (C). Herra Lagmanin kilpailijana esiintyy nuori herra Thord (B,
vrt. A), Thor eli Thore (C).[107] Loppu on itsekussakin kappaleessa
erilainen. Kansan suusta muistiinpannussa on se vaillinainen, mutta
nähtävästi tanskalaisen tapainen. Veljen kehoitettua Lagmania
kiiruhtamaan seuraa välittömästi: "kaksitoista tynnöriä olutta ja
viiniä lahjoitan Lagmanille morsiamen lisäksi", sekä vastaus: "siinä
tapauksessa annan sinulle vastalahjaksi sisareni, pikku Kirstin".
Toisessa käsikirjoituksista Lagman ryöstää morsiamensa kesken
häätanssia ja surmaa sitten kaksintaistelussa kilpailijansa. Toisessa
taas morsian karkaa itse meren rannalle, astuu laivaan ja lähettää
sieltä terveiset häätaloon. Molemmat muunnokset ilmaisevat muiden
runojen vaikutusta. Jälkimmäinen onkin oikeastaan toinen runo, johon
erinäisiä säkeitä Inkerin runosta on sekaantunut.[108]
Myöhemmistä ruotsinkielisistä kirjaanpanoista on huomattava ainoasti
Suomen Ruotsalaisilta Turun saaristossa saatu.[109] Siinä Lagermanin
pyytäessä odottamaan vuoden tai kaksi, Deielill (s.o. pikku neiti)
lupaa odottaa vaikka kaksikymmentä. Kun häntä sitten väkisin puetaan
toisen morsioksi ja hänen häitänsä aletaan juoda kaksi, kolme, viisi
päivää, hänen silmänsä koko ajan vilkkuvat merelle päin. "Näen
Lagermanin laivoineen purjehtivan maata kohti!" hän äkkiä huudahtaa.
"Vähäisenkin kalastajaveneen nähdessäsi heti ajattelet Lagermanin sillä
purjehtivan!" -- "Näenhän minä hänen sinikeltaisen lippunsa, jonka omin
sormin olen ommellut." Toisena puhujana on arvattavasti Deielillan
veli, jota hän sitten pyytää ratsastamaan rantaan. "Hyvää päivää, herra
Peder, rakas lankomieheni, kuinka Deielilla voi?" kysäisee heti
Lagerman. "Hyvin kyllä", vastaa veli, "tänä päivänä on hänen häitänsä
juotu". Lagerman vaalenee. "Älähän hätäile", lohduttaa toinen, "vielä
hänet tapaat neitsyenä". Lagerman ratsastaa, nopeammin kuin lintu,
häätaloon, jossa syleilee ja suutelee morsiantaan kiitokseksi hänen
uskollisuudestaan. Lopuksi Lagerman tarjoo viisikymmentä tynnöriä
olutta ja saman verran viiniä sulhasen, herra Hjortin, miehille
hääkustannusten korvaukseksi.
Siihen nähden että runon loppu ruotsalaisissa kappaleissa niin monella
tavalla on typistynyt, vääntynyt ja muuntunut, ei ole ihme, jos se
suomalaisesta Helka-virrestä kokonaan puuttuu. Mainitusta kolmesta
kirjaanpanosta saamme sille seuraavan muodon:
Lalmanti iso ritari[110]
Varas se vakuhun neidon,
Antoi kättä kätkyelle,
Isoin kimpuin kihlaeli,
Suurin sormuksin lunasti:
"Kokotteles vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea,
Vuosikausi kymmenettä;
Kuin sa kuulet kuolleheni,
Ottakos uros parempi,
Älkös sä pahempatani, --
Älkös sä parempatani,
Ota muutoin muotohitses."
Eerikki vähä ritari
Valhekirjan kannatteli,
Valhekirjan kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voit'tu,
Pantu maahan paineluissa."
Inkeri ihana neito
Vietihin vihintupahan,
Väen kihlat annettihin,
Väen ei vihillen saatu,
Eikä miehin, eikä miekoin,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valiten (?),
Eikä neitten kauneuden (?).
Inkeri ihana neito
Istui se lutin solassa.
Sekä istui että itki,
Katsoi idän, katsoi lännen,
Katsoi poikki pohjasehen,
Näki kykkärän merellä.
"Jos sa lienet lintuparvi,
Niin sä lähde lentämähän;
Jos sa lienet kalaparvi,
Niin sä vaipunet merehen;
Jos sa lienet Lalmantini,
Laske purtes valkamahan."
"Mistäs tunnet Lalmannikses?"
"Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
Kahden airon laskennasta;
Toinen puoli uutta purtta,
Toinen silkkiä sinistä,
Silkki Inkerin kutoma,
Kauvan neidon kaidehtima.
Minun nuorin veljykäisen,
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta,
Aja vasta Lalmantia!"
"Terve, nuori näärämiehen,
Kuinka Inkeri elää?"
"Hyvin Inkeris elää,
Viikkokausi häitä juotu,
Toinen lahjoja ladeltu,
Kolmas ann'ttu antimia."
Vaikeinta on löytää oikea muoto säkeille 25-28. Ajatus niissä on kyllä
selvä: Inkeriä ei saada viedyksi, ei miehin eikä miekoin, eikä uljahin
urohin, eikä myös valituin vaimoin, eikä kaunehin neitoin; mutta
tekstin korjaaminen käsikirjoitusten perustuksella ja samalla runomitan
vaatimusten mukaan on epäilyttävä tehtävä. Instruktiivi-sijan
unohtuminen kansankielestä on tämän sekaannuksen laulutavassa
aikaansaanut, niinkuin eri käsikirjoitusten lukutavoista selvästi
näemme.
Gottlundin:
Ei miehiin, eikä miekkan,
Eikä uljoisten uroisten,
Eikä vaimojen valiten,
Eikä neitten kauneuven.
Lönnrotin:
Eikä miehin, eikä miekan,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valitten,
Eikä neitsen kauneuden.
Tuntemattoman:
Ej kä Uljasten, ej kä Udosten,
Ej kä vaimohen valitten,
Ej kä neyten kauneutta,
Ej kä miesten, ej kä mjekon.
Kansanlaulussa väärinkäsityksen kautta turmeltunut on myös 42:s säe.
Sen kirjoittavat:
Gottlund: Tunnen nasta, tunnen purteet;
Lönnrot: Tunnen nasta, tunnen purtesta;
Tuntematon: Tunnen nastan, tunnen purten.
Korjaus on Lönnrotin keksimä ja luultavasti oikein osattu.
Sitä vastoin on Lönnrotin lisäys ja muutos 44:nteen säkeesen hyvin
epäiltävä: (tunnen)
Toisen puolen purjehesta,
Uus' on toinen purjepuoli.
Jos se on varovasti oikaistava, niin on seuraavassa säkeessä uudelleen
esiintyvä sana toinen liikanaisena jätettävä pois. Silloin olisi
lähinnä säkeen muoto:
Puoli uutta purjehessa.
Mutta jos tahtoo pursi sanan säilyttää, olisi vielä ajateltavissa
muoto:
Puoli on punaista purtta,
Toinen silkkiä sinistä.
Eräässä Venäjän-Karjalan häärunossa, jossa kuvataan sulhasen venettä,
löytyykin säepari:[111]
Puoli on punaista purtta,
Toinen haahen haljakoissa,
joka viittaa samantapaiseen kahden värin käyttämiseen, kuin
skandinaavilaisessa ballaadissa.
Lönnrot on tämän Helka-virren painattanut Kantelettareensa nimellä
"Inkerin sulhot" (III. n:o 9). Asiallisen muutoksen on hän tehnyt
ainoasti viimeiseen säkeesen, joka enemmän vaihtelun ja paremman
loppuponnen aikaansaamiseksi on muodostettu:
Kolmasi on kuoletettu.
Suomalaisesta Inkerin virrestä ei Sääksmäen toisinto ole ainoa meille
säilynyt. Inkerinmaalla on siitä löytynyt koko joukko katkelmia, sekä
muutamia eheämpiäkin kappaleita, ei kuitenkaan yhtään, joka olisi
Helka-virttä täydellisempi.
Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin tienoilla, sitä ei tosin ollenkaan
tunneta. Soikkolassa on siitä yleisemmin vaan keskiosa tallella, "Meren
neidon ja metsän sulhon" runon jatkona; samoin Hevaan puolella, jossa
se vuorostaan usein vielä jatkuu Tulenluvulla, niinkuin seuraavasta
esimerkistä näkyy.[112]
Meren tyttö, metsän sulho,
Korven korkea senihka,
Mieltä yhtenen pitävät,
Yhtehen ajattelevat,
Yli metsän mielet käyvät,
Läpi korven tiet koverat.
Niin sanoi merestä neito,
Läkäeli lainehesta:
"Hoi sie suuri metsän sulho,
Korven korkea senihka!
Kun sie ollet miussa mielin,
Ollet mielin ottamassa,
Ei siulle piä rekeä,
Eikä Saksan saanikkea,
Eikä ostantaoroa.
Neito aallossa asuvi,
Ve'en pinnassa pysyvi,
Vesi alla, tuuli päällä,
Keskessä vene matala,
Venosessa neito nuori,
Neito nuori ja verevä,
Neito kauno ja kavala,
Neito ihme ja ihala."
Kiistoin neito kihlattihin,
Kiistoin kihlat kannettihin,
Väen vietihin vihille,
Väen sormus vaihettihin,
Väen pantihin parihin,
Väen vietihin talohon;
Ei mennyt tupahan neito.
Neito seisoi porstuassa,
Itse seisoi, itse itki,
Itse katsoi merelle:
"Mikä on myttynen meressä?
Ollenee tuo olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai on suuri joutsenjoukko,
Vai suuri kalainen parvi?"
Ei tuo ollut joutsenjoukko,
Eikä ollut kalainen parvi,
Eikä ollut olkimytty,
Eikä ollut lehtimytty.
Istui itse Ilmaroi[nen]
Jääkattila käessä,
Jääkääky kattilassa;
Mikä oli paljolta palanut
Sitä jäällä jäähytteli;
Mikä oli korppunut kovasti,
Sitä hyyllä hyyröitteli.
Täydellisemmin on keskiosa Inkerin virttä säilynyt kahdessa Hevaan
puolen kappaleessa,[113] joissa on ainoasti jompikumpi mainituista
yhdistyksistä.
("Kronstadtin saaren kasvanta"
ja Saaren neidon kosinta.)
-- -- --
Suku suuri, heimo helle,
Suku neittä naittamahan,
Neittä viemähän vihille.
Kiusin kihlat kannettihin,
Suotta sormus annettihin;
Ei mene neito vihille.
Neito istui ikkunalla,
Itse istui, itse itki,
Katsoi neitonen merelle,
Loi hän silmänsä selälle,
Näki myttysen meressä.
"Mikä myttynen meressä?
Lienetkö sie lehtimytty,
Vai sie ollet olkimytty,
Vai lienet kalainen parvi,
Vai sie lienet joutsenjoukko?
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehtosin leviä;
Kuin sie lienet olkimytty,
Oikiele olkiloiksi;
Kuin lienet kalainen parvi,
Niin sie pohjahan pakene;
Kuin sie lienet joutsenjoukko,
Niin sie nouse lentämähän!"
Ei tuo ollut lehtimytty,
Eikä ollut olkimytty,
Eik' ollut kalainen parvi,
Eikä ollut joutsenjoukko.
Oli itse Ilmaroinen j.n.e.
(Meren neito ja metsän sulho.)
-- -- --
Kun tuo suuri metsän sulho
Meni neittä ottamahan,
Neito seisoi porstuassa,
Ei viitsi tupahan mennä
Soreutta sulhasmiehen,
Uuen miehen uhkeutta,
Nuohinaisen notkeutta.[114]
Neito katsovi merelle.
"Mikä myttynen meressä?
Olleneeko olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai ollee kalainen parvi,
Vai ollee joutsenjoukku?
Kuin sie ollet joutsenjoukku,
Niin sie nouse lentämähän;
Kuin ollet kalainen parvi,
Niin yksin kaloin katoa;
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehin leviä;
Kuin sie ollet olkitukku,
Niin yksin olin ohene!"
Inkerin virren alkusäkeet ovat vielä Hevaalla harvinaiset ja esiintyvät
aivan toisessa yhteydessä.[115]
Saroinmanni 1.
Kalamanni mies kavala,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuren sormuksen kätehen.
Runo sitten jatkuu paolla ja piilopaikan hakemisella. Nimi Kalamanni,
joka tässä esiintyy, on epäilemätön väännös Lalmannista.
Mutta Venjoen tienoilla lähinnä Pietaria on säilynyt säkeitä sekä
alusta että keskeltä, jopa loppupuolelta Inkerin runoa. Neidon nimikin
tulee näkyviin eräässä Venjoen toisinnossa, joka alkaa lorulla, mutta
jatkuu Hevaan tapaan tulenluvulla.[116]
-- -- --
_Inkerö_ oli _vähäinen neito_,
Jos vähäinen, niin hyväinen,
Kiistoin neittä kihlottihin
-- -- --
Istui itse Ilmaroinen j.n.e.
Sitä paitsi on useita kirjaanpanoja, joissa myös Lalmannin kilpailijan,
herra Thordin eli Thorin, nimen voisi arvella piilevän. Ne alkavat
säännöllisesti:
Poika tuima Tuurikkainen,[117]
l. tuhma Tuurikkainen,
l. _Tuurin_ Tuurikkainen
Poika veitikka verevä,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuhun sormuksen sovitti,
Kasvoi neito kaunokainen,
Yleni ylen hyväinen.
Runon jatko on sitten kahtalainen. Yhdessä Venjoen kappaleessa siihen
liittyvät ainoasti seuraavat Inkerin virren säkeet:[118]
Ois tuo kiistan kihlaeltu,
Väkisten vihille viety;
Ei tuo suonut suuri Luoja,
Luvannut hyvä Jumala,
Tuota kiistan kihlaella,
Väkisin vihille vieä.
Mutta muissa kirjaanpanoissa neitoa kositaan Salme-runon tapaan eri
paikkoihin, niinkuin: rannan maalle, Liissilään, Tuuteriin tai yleensä
"kaikin paikoin". Kahdessa kappaleessa, joista toinen täydellisempi on
Inkeröstä, toinen vaillinaisempi Veinjoelta, kertomusta vielä
jatkuu neidon vastauksen johdosta: "_Tuuri ompi minun omani_"
seuraavasti:[119]
Tuli _Tuurin_ sotahan mennä.
Neito karkasi katolle,
Katsoi suurelle merelle:
"Mikä mytty lie meressä:
Liekös mytty lintumytty,
Vai lienee kalainen kaari,
Vai tuo lienee ihmisraukka?
Kun lie mytty lintumytty,[120]
Niin sie läkkä lentämähän;
Kun lienet kalainen kaari,
Niin sie pohjahan pulaha;
Kun sie lienet ihmisraukka,
Niin sie soua rantuelle."
Neito haastoi vellollensa:
"Mene tuonne rantuelle!"
"Terve, terve miun vävyni;
Terve uusi näälämiesi!
Missä viivyit viikon päivät,
Päivät kuukauen kulutit?" --
"Mie raukka rahoja raa'oin,
Verassa vihille mennä,
Paperissa papin etehen."
Varsinais-Inkerin itäisestä osasta on myös talteen saatu kaikista ehein
toisinto, kahdessa toisiaan täydentävässä kappaleessa.[121]
A. Rahaseppä, maan itara,[122]
Rahoi neion kätkyessä,
Suuren sormuksen sisähän;
Käs' oli lyöty kätkyessä,[123]
Sana saunan lautasilla.
Tuo sulho sotahan läksi --
Soreainen soutamahan -- --
Viipyi vuoen, viipyi toisen,
Kokonaista kolmet vuotta.
Neito etsi emosen päätä
Illan suussa suntakina,
Oven suussa, orren alla,
Katsoi ulos ikkunasta,
Vesivietrojen välitse,
Alta muien astioien:
"Tuosta soutavi venonen,[124]
Sekä laiva lainehtivi."
Miepä karkasin kaulle:
"Kun sie lienet lehtipielys,
Niin sie lehiksi lennä;
Kun sie lienet heinäpielys,
Niin sie kaau karheheksi;
Kun sie lienet poikapolkka,
Niin sie pohjahan pulaha:
Kun sie lienet miun omani,[125]
Soua tänne rantuelle."
Sousi laiva rantuelle,
Tuolta astu armahani.
-- -- --
B. "Terve, terve, miun vävyni,[126]
Terve, nuori nääläseni!
Mitä kuuluvi sotahan'?" --
"Ei kuulu mitä kutana;
Sovitti soat Jumala,
Asetti ijäisen rauhan.[127]
Mitä kuuluvi kotihin?
Eikös naitu miun omani,
Eiks viety verellistäni?"
Veikko vasten vastaeli:
"Jo ois naitu siun omasi,
Jo ois viety verellisesi,
Ilman maire mammattasi.
Toits emolle tuomisia?" --
"Toin mie laivan lattarista
Vakan valmista rahaa."
Inkerin virren selveneminen Inkerinmaalla, sitä lännestä itään käsin
tarkastaessamme, todistaa tietysti runon kulkeneen päinvastaista
suuntaa ja tulleen Suomesta Karjalan kannaksen kautta luultavasti
luterilaisten Savakkojen ja Äyrämöisten mukana 1600:n tienoissa.
Karjalan kannaksen runoissa sitä tosin ei löydy, mutta tällä
läpikulkualueella on moni muukin runo kadonnut.
Että se Hämeestä on varmaan Karjalaan asti levinnyt, vakuuttaa vielä
seuraava Ilomantsista tavattu Inkerin virren toisinto.[128]
Latman Tyyri, Tuori nuori
Piennä piian pestaeli,
Sormukset sovitti suuret,
Antoi kättä kätkyelle.
Vaikka tuolla viikon viivyin,
Viivyin tuolla viisi vuotta,
Viisi vuotta, kuusi vuotta,
Seisoin seitsemän keseä,
Ja kaoin kaheksan vuotta,
Ympäri yheksän vuotta,
Kyllä kymmenen keseä.
Nousi neito nostamatta
Yheksän ylisen päälle,
Näki mustasen merellä,
Sinertävän lainehella.
"Jos lienet ve'esen vaahti,
Vesi vaahtesi kaota;
Jos lienet kalainen karja,
Pursto pohjahan purauta;
Vaan kun lienet lintukarja,
Nouse siivin taivahalle;
Vaan kun lienet Latman Tyyri,
Latman Tyyri, Tuori nuori,
Tule kohti omia maita,
Tule pursi puittomia,
Vene väljiä vesiä!"
Heti ensi säkeessä ilmaantuvat molempain sulhasten nimet. Muoto Latman
edellyttää, samoin kuin Sääksmäen Lalmanni, aikaisempaa Ladman muotoa,
joten ruotsalaiseen Lagman sanaan nähden ei ole tapahtunut muuta
äänteellistä muutosta, kuin konsonanttiryhmän gm:n siirtyminen dm:ksi.
Nimet Tyyri, Tuori sekä mainesana nuori vastaavat täydellisesti
ruotsalaista: _unge herr Thor_.
Ilomantsin toisinnossa merkillisimmät ovat kuitenkin ne säkeet, joilla
kuvataan neidon katsomista merelle. Tämä kohta, joka Helka-virressä on
ainoa verrattain itsenäinen luoma, on siinä vielä runollisemmaksi
kehitetty. Satunnaista ei siis liene, että juuri sama kohta on saanut
sijan myös Ilomantsin Kilpakosintarunossa ja siitä levinnyt
vienanpuolisiin Kilpakosinnan toisintoihin, joista taas Lönnrot on
ottanut sen Kalevalaansa, 18:nnen runon alkuun, missä Ilmarisen sisar
puhuttelee Väinämöisen purtta (ss. 61-96). Suomalainen runotar on sen
silminnähtävästi tuntenut omakseen.
Tämän Helka-virren ikää määrätessä on otettava huomioon muutamat
säkeet, jotka siihen ovat eksyneet piispa Henrikin surmarunosta,
niinkuin seuraavasta vertailusta selvästi näkee.
Inkerin virressä.
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta.