Kun kuulin: jo saapuu Otheilot,
oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot
ja sivistyksen cellot
tänne pakanain pesään
ja Kupittaan kohtuun,
kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään,
murehista lohtuun,
taitehen rauhaan hetkestä kiistain —
Mut miksis, veli, valitsit tiistain?
Silloinhan ain' olen muualla jossain,
nyt olin tunnillain opistossain,
saaperi soikoon!
Että niin hullusti valita voikaan!
Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain,
voittosi olkoon, ja on kunniakkain
voitoista mohrein Shakespearen. —
Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren
kiitokseni hartaan! —
Näen, että joku tässä hymyäis partaan,
joll' olis partaa hivenen verta...
Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"
Tuus
Severi Nuormaa.
Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en
kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään.
En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä
tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että
henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen
näyttämötaiteen taholla.
Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani,
ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän
"Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa
Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten
toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli
toisissa käsissä.
Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel
Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut
houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän
kehoituksestaan tämän sovinnon käden.
Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan
Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.
— Oletko saanut kuulla näytelmästäsi? — kysäisi Ahlberg.
— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin
suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti
kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua
kättäni huomannutkaan.
— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin,
ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili
jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään
mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.
— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin
typerästi ei hän toki ole voinut puhua.
— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, —
sanoi Ahlberg erotessamme.
Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni
Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä
oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat
jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä
näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu
Palomäki y. m.)
Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen
juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä
väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi
kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää
tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin
suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja
Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin
esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa
niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen
artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät
sittemmin Norjankin sanomalehdissä.
Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta
en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle
soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.
Tien mutkasta oli tarkasti katseltava eteenpäin.