Tapas kerran Kuolema matkallaan,
tapas Sydämen täydessä kukassaan.
Ei viikatetta hän nostanut,
oli rakkaus Kuoleman vanginnut.
-- Tule luokseni, laps', ole armahain!
Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.
-- En tule, en tule, mun toinen jo vei,
minun lempeni sinulle kuulu ei.
Sen toisen Kuoleman viikate löi,
sillä Sydäntä Kuolema ikävöi.
Taas Kuolema retkellä maailman
näki Sydämen yhäti kukkivan.
-- Minun rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi.
Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi?
-- En voi, en voi, oma toisen jo oon,
vie toinen mun untensa kartanoon.
Sen toisen lemmen Kuolema vei,
sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.
Niin vihdoin Kuolema retkellään
tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
-- Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
-- En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan,
maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikaan ikuiseen
ei saanut hän Sydäntä omakseen.