En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras,
vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut
en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja,
riemuja maailman turhiksi tuntenut vain.
Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan,
kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan,
että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida,
tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden,
että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun,
niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on
koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla.
Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit
lapselle sormellas keskellä tähtisen yön
ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet.
Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit,
tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan,
tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää.
En sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi
luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.