Ovikello soi.
Heikki meni avaamaan, sillä hänen äitinsä ja palvelijatarkin olivat
poissa kotoa. Tulija oli täti Forssner, puettuna silkkiin ja
hermeliiniin kuten tavallisesti viime aikoina. Hän kysyi Heikin äitiä
ja tulla tuoksahti eteiseen huohottamaan, pidellen sydänalastaan.
Heikki arvasi, että varmaankin hänen liivinsä taaskin oli onnettoman
kireällä... ja hänen täytyi hymyillä, vaikka häntä harmittakin, että
hänen juuri tällä hetkellä täytyi valmistautua kuulemaan tädin
porokellon soittoa, josta he äitinsä kanssa olivat viimeaikoina saaneet
tarpeeksensa.
-- Voi, voi, kun minä en tänään löydä ketään kotoa! Olisin pyytänyt
äitiäsi kanssani kahvikonserttiin. Minua pyysi eversti Makarov jo
toissapäivänä, mutta juuri kun olin valmiiksi pukeutunut, niin hän
soitti ettei pääsekään. Enkä minä sinne viitsisi yksinkään mennä. Et
suinkaan sinäkään...? Niin, niin työ ennen kaikkea...
Heikki pyysi häntä käymään sisälle, mutta täti ei sanonut voivansa
jäädä odottamaan, sillä äiti kai viipyisi...
Mitään pahempaa kiirettä ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan. Hiukan
henkeään vedettyään, alkoi hän purkaa Heikille huoliaan:
-- Tämä aika on niin jännittävää, että minä pelkään tulevani
hulluksi... En ole taaskaan nukkunut pariin yöhön, kun... Hän sai
yskäkohtauksen ja koetti tukkia suutansa voimakkaasti lemuavalla
nenäliinallaan.
-- Ne osake-markkinatko tätiä taas niin jännittävät? kysyi Heikki
enemmän kohteliaisuudesta kuin osanotosta.
-- Niin juuri, ja menestymiseen tarvitaan suurinta kylmäverisyyttä,
mutta minä aina hätäilen, vaikka kuinka päättäisin pysyä rauhallisena.
Ajatteleppas, että tälläkin viikolla on "Åbo järn" noussut niin, että
minä olisin aivan kuninkaallisesti riippumaton, ellen keväällä olisi
osakkeitani myynyt. Ja "Läskeläisiä" minä en uskalla enää
ajatellakaan...
-- Mutta voittihan täti niillä kuitenkin, sanoi Heikki hajamielisenä.
-- Voitin minkä voitin, mutta se ei ole mikään lohdutus nyt kun niillä
olisi voittanut kokonaisia omaisuuksia. Minä aavistin, että ne nousevat
vielä, sillä niistä oli minulle niin moni juristikin kuiskannut...
Mutta voitko sinä ajatella: eräänä päivänä tuli Agda Sjölund minua
vastaan esplanaadilla ja kun kysyin, minnekkä hänellä on sellainen
kiire, niin hän vaan huusi mennessään: Agda Sjölund myy tänään
Läskelän osakkeet ja tee sinä samoin. Minä säikähdin niin kauheasti ja
myin omani vielä samana päivänä. Mutta sitten ne vasta "nousemaan"
rupesivat.
Täti Forssnerin ilme oli niin epätoivoinen ja suuressa ristiriidassa
hänen ruhtinaallisen komeutensa kanssa, että Heikkiä väkisinkin tahtoi
naurattaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan toivoi hartaasti, että
täti lähtisi. Mutta hän vain alensi ääntänsä, alkaen hyvin äidillisellä
ja suojelevalla nuotilla:
-- Kyllä tällaisina aikoina pitäisi jokaisen koettaa katsoa eteensä...
Kuka sen tietää tuleeko tällaisia mahdollisuuksia enää milloinkaan.
Minä olen monta kertaa sanonut mammalle, että hänkin voisi kerran edes
koetteeksi ostaa muutamia "Littois ylle". Niitä nyt taas kaikki kovin
kiittävät ja jokunen osake ei nyt maita merille veisi... Niinkö,
ettei häntä huvita... Niin... en minä tiedä... Minä olen niin väsynyt
köyhyyteen. Sinä olet niin suuri idealisti kun Annakin... Mutta kyllä
tällaisina aikoina nuortenkin pitäisi koettaa. Tuomari Farmilla
sanotaan jo olevan toista miljoonaa. -- Ja hukassa minäkin olisin
ollut, kun Esterilläkin yhä on huononpuoleista siellä Saksassa. Minä
sain juuri kirjeen Ruotsin kautta. Ei hän mitään erityisempää valita,
mutta tietäähän sen, että sota-aika on sota-aikaa... mutta ei häntä
nähtävästi kotiinkaan haluta. On se senvuoksi kovin hyvä, ettei minun
tarvitse olla riippuvainen mitä eversti Makarov ant... milloinkin
huoneistaan maksaa. Muuten hän kyllä on kovin sympaattinen ja
erinomainen seuramies.
Heikkiä tädin sanat pistelivät niinkuin neulat, mutta hän koetti kärsiä
tyynesti loppuun saakka. Viimein täti Forssner kai havahtui omain
sanainsa kaikuun ja nousi äkkiä.
-- Sinullakin taitaa olla kiire ja minä kun ihan unohdun tähän! Sano
mammalle terveisiä ja että minä olen jo ihan vihanen, kun hän ei enää
koskaan pistäydy Katajanokalle. Mutta hän on kai niin onnellinen, kun
saa pitää poikansa luonaan... Jos minullakin olisi Ester täällä, niin
en suinkaan minäkään näin lentäisi. Mutta näin kuluu edes aika, --
vaikka kyllä tämä jännitys niin vie hermot... No, hyvästi, hyvästi!
Heikki huoahtaa helpoituksesta, kun hän vihdoinkin voi painaa oven
kiinni. -- Häntä säälittää täti Forssner, säälittää siinäkin
tapauksessa, että hän näkee hänessä surkean ajan tyypillisen luoman...
Hän istahtaa tuoliinsa ja ottaa uudestaan käteensä rouva Larolles'in
kirjeen, ja silmäilee uudestaan noita rivejä, jotka kertovat
vuosikautisesta tuskasta toivon ja epätoivon välillä, mutta joista
kuitenkin sankarillinen uhrautuvaisuus ja kirkas isänmaanrakkaus
sädehtii.
Ja hän näkee satoja ja tuhansia koteja monen monissa maissa, joissa
odotetaan isää, puolisoa ja poikaa taisteluista... joista he eivät enää
koskaan palaa.
Myöskin oman kansansa hän näkee, tämän runoillun ja ylistetyn kansan,
tässä valoisain öitten ja säihkyvien timanttikenttien tuhatjärvisessä
maassa.
... Kaupustelijoita hän näkee, ostajia ja myyjiä suuressa narinkassa,
jossa tuhansilla ja taas tuhansilla ei ole silmiä nähdä taivaanrannan
kauhistavaa punerrusta, eikä korvia kuulla kaukaa kuuluvaa
kuolinkellojen humua, eikä sydäntä ja hermoja tuntea ilmassa
aaltoilevaa tuskan värinää...
Ostajia ja myyjiä...
Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos suuresta maailman myrskystä jokin
vihuri tännekin kieheltäisi ja yllättäisi tyvenessä istuvat itsekkäät
mässääjät, ostajat ja myyjät..?
9.
Vallankumouksen kauan ennustettu, odotettu, epäilty ja taas uskottu
ihme oli vihdoinkin tapahtunut. Tuhansien toiveitten ja kärsimysten
sädekehän ympäröimä ihme...
Yhä uskottavampia viestejä saapui Suomeenkin itäisen rajan takaa, yhä
raikuvampana alkoi kuulua suuren, vapautuvan kansan riemulaulu.
Ja vihdoin koitti Suomellekin suuri jäitten lähtöpäivä.
Maaliskuun aamu oli kirkas ja kaunis. Helsingissä olivat kadut täynnä
punaisten lippujen johtamina marssivia joukkoja, joilla oli ympärillään
aamuruskoista ilmaa.
Kaikki oli kuin kaunista unta...
Ensimäisinä vapauden häikäisevinä kevätpäivinä kulki Heikki Wuollekin
suuren innostuksen huumeessa. Hänestä tuntui kuin elämä olisi yhtäkkiä
avannut selko selälleen lukituimpain puutarhainsa portit.
Vapaan maan vapaa kansalainen...!
Kun todellisuus kerran oli täyttänyt rohkeimmatkin unelmat, niin täytyi
tähdätä korkealle, korkeammalle kuin koskaan ennen.
Mitä merkitsivätkään yksilön ilot tai surut, kun kansa
kokonaisuudessaan oli vapaa ja saattoi, ilman sortoa, kansana rientää
kilpailemaan kunnian kentille...
Mutta manifestipäivänä, kun leijonaliput liehuivat ja ihmiset
tyhjensivät paperikaupoista joulukuusten koristeliput, kietoillen niitä
ympärillensä, niin hän ei voinutkaan kaikesta sydämestään ottaa osaa
yleiseen riemuun kulkiessaan liputetun kaupungin liputetuissa
joukoissa.
Hän ei itsekään ymmärtänyt yltyvää alakuloisuuttaan.
Oliko tämä liian kaunista ja liian helposti saatua...? Tai aiheutuiko
se eräistä kasvoista, jotka hän oli nähnyt väkijoukossa, ivan hymy
huulillaan...?
Hän kiirehti rauhallisemmille kaduille.
Mutta tuo hymy, jonka hän oli nähnyt erään, meilläkin
kunnioitetun ja hienosti sivistyneenä pidetyn, muukalaisen henkilön
kasvoilla, johdatti hänen mieleensä monia kiistoja sivistyneitten,
vieläpä vapaamielisiksi itseään kutsuvien venäläisten kanssa, joilla
kaikesta huolimatta Suomen asiasta ja oikeuksista oli jotenkin
samanlaiset ajatukset kuin pahemmilla kukistuneen vallan ohjissa
olijoilla. Sekä kotona että ulkomailla olivat he kiihtyen puhuneet
siitä, kuinka venäläiset eivät vielä sadan vuoden kuluttua tule toimeen
kunnolla verellään valloittamassaan maassa...
Kuinka he kaikki eräänä kauniina päivänä mielensä muuttaisivat! Ah, ei,
ei! oli lapsellista sellaista kuvitellakaan. Olojen pakosta tapahtui
mitä tapahtui... mutta eivät sympatiat siellä meille enemmistönä
olleet.
Monen painon alla oli Suomen vapaus vielä silläkin taholla.
Ja eikö myöskin ollut lapsellista uskoa, että oma, supisuomalainen,
keskenäinen vihamme ja kateutemme, olisi hautautunut vapauden
kevättulvalaineisiin...
Kuukaudet kuluivat vapauden humussa. Uneksittiin uusia suuria unia ja
nähtiin kauniita näkyjä. Mutta jo toukokuun ensimäisinä kylvöpäivinä
nosti vihan kyy päätänsä Suomen vainioilla.
Veljesvihan...
Kylväjä raastettiin pelloltansa kalliimpina toukopäivinä. Ja leivosten
visertäessä sinisissä ilmoissa kevään ylistystä, nousivat Suomen
pelloilta karkeat kiroukset korkeuteen ja ennen iltaa oli Kainin merkki
tahraamassa monien suomalaisten miesten otsaa...
Heikkiä ahdisti ja hävetti. Olihan hänkin tämän kansan lihaa ja verta.
Miksi olikaan äsken niin kauniisti sarastanut aamu peittynyt tällaiseen
odottamattomaan häpeän pilveen? Eikö valtava vapauden laulu voinutkaan
sulattaa sydämiä vahanpehmeiksi ja notkistanut polvia suuren ja
ihmeellisen elämän edessä?
Hän kysyi ja kysyi. Mutta jokainen päivä antoi edellistänsä karkeimman
vastauksen...
Milloinka olikaan kylvetty se vihan ja katkeruuden siemen, joka
tällaisia tähkäpäitä kasvoi?
Sitä hänen ei olisi pitänyt kysyä... sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä täytyi hänen itsellensä vastata, että tässä maassa
oli lähes parin viimeisen vuosikymmenen aikana vihattu, kadehdittu ja
paneteltu, niinkuin ei kenties missään muualla.
Viattomin ilmein katselivat nyt ihmiset ympärillään räiskyvää vihaa. Ja
kuitenkaan ei vielä ollut kovinkaan kaukana se aika, jolloin viha oli
ollut melkeinpä kansallishyve, aika, jolloin veli ei tervehtinyt
veljeänsä tämän vakaumuksen tähden, aika, jolloin jokainen uskoi
itsellänsä olevan välittömän tuomarinvallan.
Tämä oli tapahtunut yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa.
Niin totta kuin oli ettei ainoakaan ajatuskaan katoa olemattomiin, niin
totta oli, että yllemme oli karttunut kokonaiset raskaat vuoret, jotka
kerran, otollisten johtojen kautta, olivat raivolla purkautuvat...
Kuka uskalsi pestä kätensä?
Viattomin ilmein ihmeteltiin kevytmielisyyttä ja turmelusta Suomen
naisten suurissa joukoissa. Unhoitettiin tai tahdottiin unhoittaa, että
muutamia vuosia sitten pidettiin pienemmissä piireissä samanlaisia
ilmauksia "terveen voiman" pulppuilemisena. Se oli juuri samaa
rakkautta, joka oli runoudessa ollut korkeassa kurssissa, ja jota
korkeammasta oli lihaa ja verta olevan ihmisen typerää uneksiakaan...
Helsingin hienot rouvat kertoivat kauhistuneina toisilleen
palvelijattariensa ja venäläisten matruusien öisistä tanssiaisista
keisarillisessa linnassa, jonka juhlasalin liukkaalla lattialla monet
heistä olivat nuoruudessaan valtiopäivätanssiaisissa tanssineet. Se oli
kuin heidän muistojensa häväistystä. Mikä olikaan ihmiset noin
villinnyt...? Mutta he unhoittivat kokonaan ajan, jolloin monet
Helsingin "parempien" perheitten tyttäret ja nuoret rouvat melkein joka
ilta riensivät tanssimaan "tangoa" ja "one stepiä" samojen elämän
vaistojen vetäminä, jotka nyt heidän palvelijattariaan huumasivat...
Miksi siis ihmetellä viattomin ilmein?
Siemen kasvoi vain karkeamman tähkäpään...
Ja sato oli satakertainen.
Niin moni tunsi jäytävällä kauhulla laivansa uppoavan. Mutta vieläkin
useimmat olivat unhoittaneet, mistä olivat lähteneet ja minne oli
matka...
Syksyllä 1917.