Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan
kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan
emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta.
Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä
alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän
myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla,
oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto
tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin.
Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten
kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän
näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."
Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien
maassa."
Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se
oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa
kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta
heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava
kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän
samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa
syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni
kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat
jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle
vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen
sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen
kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt
täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä,
että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka
käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön
kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa
kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten
— niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja
pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin
monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi
Johanneksen."
Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää
heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee
jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona
Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka
isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi
alkaa:
"On musta yö, on musta yö,
Kun Saaren horna tulta lyö."