Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli
viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.
Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä
Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.
Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —
* * * * *
Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin
tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja
muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin
uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen,
joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä.
Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä
ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan
pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa
hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli
vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.
Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä
odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja
naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli
liikkeellä.
Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin
eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten
hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen
päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja
viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan
omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön
sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen,
ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän
lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella
leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen
ja hurskas.
Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki
ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu
koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa
sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat
tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse
arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä
lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja
salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.
Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin
pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja
uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen
isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen
kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi
yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! —
Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla
äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli
joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua
uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi
kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle
ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se
oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten
elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan
lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko
kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja,
mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut
ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli
hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka
hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa
vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan,
olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään
Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää
ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja
kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen
Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi,
astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen
ristinmerkki. — — —
Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä
hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja
Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä
jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja
Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät
parastaan.
Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen
äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa
oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin
joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa,
mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana
pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru
koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä
palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."
Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin
tulleita."
Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää
langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun
lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset
maat loistivat taas purppuraisina.
Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta.
Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik
palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja
tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen
naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut
muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että
pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita
katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit:
"Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"