Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan
hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion
Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun
hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan
tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen
nälkä polttaa povessani".
Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella
istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin
kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät
oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:
-- Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän
rakasta Liisaa... Kolmeen päivään ei mitään... Minä jätän puolen
ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa
ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.
-- Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.
-- Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen
Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:
-- Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne
lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle
jotakin antamisia.
Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen
virkkoi:
-- Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme
ja toinen puoli säästää heille... Kolmeen päivään ei syönyt mitään.
Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään... Todellakin tehkäämme
liitto, että syömme vaan puolen veroamme... Eikös niin, isä ja äiti?
Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:
-- Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin
laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.
Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon
äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää,
lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen
jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta
joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan
hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:
-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset.
Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta.
Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja
huudahti:
-- Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?
Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:
-- Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet.
Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini,
tulethan.
Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi
siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan
Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään.
Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin
Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne
hoitopirttiin.
Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat
pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat
ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin,
esti poikaset siitä hommasta.
Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina
siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää
kaikki ilman.
Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului
vaan joukosta:
-- Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan
minullekin osani.
Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt
pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä
erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen
hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut
mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.
Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun
solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen
muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat
"kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani",
niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet
tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui
saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua
kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan
taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny
pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri
maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä
kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on
Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on
kiitettävä Jumalaa.
Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti
Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin
ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.
Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä
kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä
tavata häntä.
Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä,
kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin
Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja
toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen
kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.
Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle
vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua
päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita,
toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina
niepseämmän palan.
Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki
monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä
syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan
siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille,
että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt,
vaan koetti palkita muulla hyvällä.
Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei
hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa
pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja
erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin
Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei
eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä
toisten hoitolaisten kanssa.
Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset.
Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina
sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi
tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa
heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta
tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun
valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka
nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.
Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että
ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen
tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain
muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta
parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja
annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään
tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat.
Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja
tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa
ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.
Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli
syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan
Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.
Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja
muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän
melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä
kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen
vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin
on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi
syvään ja painavasti lausui:
-- Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian
merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille
maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. -- Sitten liitti
hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen
kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti
tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä
ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta
katkusta.