VIII.

Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään

seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä

otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori,

jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät

kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin

pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui

neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalle

innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.

Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta,

tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta

köyhäinhoidosta "ensikokoukseen". Keskustelu vei aikaa, talonpojat

tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola,

lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä

pöydän päässä, valmiina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka

tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi

virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa

oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta

tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinnolla

odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys.

Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun

hyödystä, ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.

Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.

Hän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä

koululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli

jotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle,

koska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana,

että rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin kristinoppia;

polvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja kaipaamatta mitään

enempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo silloinkin. Yksi ja

toinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti silmäyksensä tiedon

kukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa sen

saavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen sanoman

näille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis elämäntuulahdus

olisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvavaa. Kaikkialla

alettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa kansalle!

Siellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa

janoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin

tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta

vanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen

ajatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he

olivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että

lapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.

Oli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat;

koulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden

sävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi

asiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki

maailman kulta ja hopea.

Minä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä

itsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni

herrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta minä

tiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun

hänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.

Täällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen

kaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken on

vallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Minä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut ja

toivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut myöskin,

että meidän, hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien keskuudessa

vaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun todistuksen olen tästä

saanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin juuri lapsiensa takia tullut

koulun ystäväksi ja -- minä sanon sen vapaasti ja iloiten -- myöskin

antanut opettajalle tunnustuksensa. He ovat huomanneet opetuksen

hedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja alituisesti lisääntyvä

oppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva polvi itse tuntee tästä

kysymyksestä. Näistä ja muista tarkoin harkituista syistä vaadin minä

nyt sentähden kiivaasti toisen kansakoulun perustamista kuntaan.

Rautio oli puhunut ja istui alas, samalla kuin innostuksen tuli, mikä

oli elähdyttänyt häntä koko ajan, vielä loisti hänen voimakkaista

kasvoistaan.

Yksityisiä ääniä kuului osaksi puolesta, osaksi vastaan: olihan se kyllä

tosi, että lapsilla kylän toisesta päästä oli liian pitkä matka kouluun,

sanottiin.

Toiset taas huomauttivat, että kiertokoulut tuottavat saman hyödyn

paljon pienemmillä kustannuksilla. Isola antoi pörröisen lakkinsa solua

edestakaisin peukaloittensa välissä, hän tiesi kyllä, että kunhan hän

vain pudottaa sanansa vaa'alle, niin kaikki liittyvät häneen kuin yksi

mies, ja kun hän vihdoin nousi, niin jokainen tunsi, että nyt rippui

koulun kohtalo hiuskarvasta.

-- Täällä on nyt puhuttu paljon jos koreastikin, sanoi tuo mahtava mies

ja katsahti tarkoituksella opettajaan, minulla ei ole sellaisia sanoja

oppimattomalla kielelläni, sillä minä en koskaan ole juonut siitä tiedon

lähteestä, josta koulunopettaja puhui. -- Kuului hyväksymisiä ja

virnisteltiin kämmenien suojassa!

-- Minä vain tiedän, että se lyö kirveensä kiveen, joka väittää, että

koulu ei tee lapsista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyttä, kun jokainen

torpanpenikka, joka on käynyt koulua, pitää itsensä liian hyvänä

palvelemaan piikana ja kun pojat ynseilevät käydä auran jälessä

kunniallisena renkinä. Isä, isoisä ja ne, jotka elivät ennen meitä,

elivät rauhassa tässä pitäjässä, he hoitivat oman työnsä, ja rengit ja

piiat hoitivat omansa, mutta kukaan ei huolestuttanut heitä kouluilla

eikä opinpuheilla, se oli hyvää aikaa! -- Isola katseli mahtavasti

ympärilleen aivan kuin tullakseen vakuutukseen oliko kenelläkään väittää

vastaan, mutta mitään syytä levottomuuteen ei näkynyt. -- Minä en ole

huomannut mitään erityistä, mitä koulu olisi täällä toiminut. Kyllä

meillä on ulostekoja tarpeeksi muutoinkin, sentähden äänestän minä, että

kysymys uudesta koulusta hyljättäisiin.

-- Niin, niin, niin -- pauhasi myöntymysmyrsky hänen ympärillään. Rautio

nousi äkisti: Minä rohkenin todellakin toivoa, että rusthollari olisi

tullut toisiin ajatuksiin, sanoi hän jotakuinkin kiivaasti.

-- Mies pysyy aina sanassaan, luulen minä!

-- Niin, mutta mies voi myöskin järjellisten syiden nojalla tulla

vakuutetuksi, että hän on ollut väärässä.

-- Ei, nähkääs, minä olen itsepintainen kuin synti, ja samoin

opettajakin, ja kun me tulemme yhteen, niin tartumme toisiamme parrasta,

he, he, he! -- Uusi myöntymysmyrsky. Rautio kiihtyi, Isola antoi

uudelleen vastauksia puheeseen, ja muutaman minuutin kuluttua olivat

nuot kaksi tasaväkistä vastustajaa "vetämässä tukkanuottaa" kuten

sanotaan.

Vanha puolusti asemaansa varmalla paremmuudella, mikä oli äärettömän

suututtava, mutta Rautio hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, joka vaikutti

innostavasti hänen puoluelaisiinsa; puheenjohtaja herra Timgren, ei

irrottanut katsettaan hänestä, vieläpä pastori Ståhlekin nousi rohkeasti

ylös, ja Elli Vinterin posket punottivat kuin purppura.

Kun taistelevat vihdoinkin vaikenivat, kuului siellä täällä hajanaisia

ääniä ukkojen joukosta: Minä olen samaa mieltä kuin Isola. -- Niin,

niin, kyllä Isola on oikeassa, meillä on jo yksi koulu liikaa, liitti

toinen ivallisesti.

-- Minun lapsiani ei opeteta herrastelemaan, arveli kolmas.

-- Maailmallinen viisaus voi kyllä olla hyvä, mutta se estää tietoa

ainoasta välttämättömästä, sanoi kirkkoväärti hurskaasti. Paavali sanoo:

Elkää antako itseänne kääntää monilla ja vierailla opeilla.

-- Apostoli Paavali oli oppinut mies, niin siihen määrään viisas, että

me kiistelijät kentiesi teemme viisaimmin jättäessämme hänen sanainsa

selityksen ja sovelluttamisen papeille ja kirjanoppineille, sanoi Rautio

suuttuneena.

Kirkkoväärti istuutui ja heitti julmia silmäyksiä tuohon rohkeaan

nuoreen opettajaan.

Nyt alkoi kuitenkin äänestys, ja usean äänen enemmistöllä raukeni

ehdotus uudesta koulusta. Isola ja puoluelaisensa voivat tuskin salata

riemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeaksi; hän nousi ylös ja pyysi

vielä kerran puheenvuoroa.

-- Se ehdotus, jota minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt

juuri hyljätty, alkoi hän vähän väräjävällä äänellä. Olisi minusta paha,

jos jossain suhteessa minun persoonani on vaikuttanut tämän tappion.

Aivan alusta pitäen ovat asianomaiset täällä Honkalassa kohdelleet minua

epäsuopeasti ja vastaanottaneet kaikki, mitä minä kunnan omaksi eduksi

olen tahtonut toimittaa, epäillen ja nurjamielisinä. Isät ovat

esimerkiksi kieltäneet poikkiansa yhtymästä siihen raittiusyhdistykseen,

jonka perustin, vaikka jokaisen järkevän isän pitäisi päinvastoin

kehottaa poikaansa ottamaan tämä askel; sanalla sanoen, huolimatta

kaikesta rakkaudesta koulua ja oppilaitani kohtaan, kaikesta

myötätuntoisuudesta heidän tulevaisuutensa puolesta, näen minä, että en

voi mitään toimittaa, en mitään vaikuttaa. Minä aijon sentähden

johtokunnalta pyytää eroani siinä toivossa, että joku toinen minun,

paikallani paremmin onnistuu sovittamaan kunnan vanhimmat

kouluharrastuksen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy,

niin on sille heti seuraaja mikä yhtä rohkeasti tarttuu työhön käsiksi,

pääasia on, että työ ei koskaan lepää, vaan lakkaamatta edistyy ja --

niin tapahtuukin. Rakkaus on rakentanut kansakoulun, ja sellainen

peruste antaa laitokselle tukea ikuisiksi ajoiksi.

Pystypäisenä astui Rautio takaisin. Kokous päättyi nyt, ja mutistiin

kovasti vastustajien joukossa, jotka olivat kokoontuneet tiheään

ryhmään. Herra Timgren taas, sekä pastori ja muutamia ystävällismielisiä

talonpoikia oli kokoontunut opettajan ympärille ja kehoittivat

innokkaasti häntä luopumaan päätöksestään, mutta Rautio seisoi hiljaa ja

huulet lujasti yhteen puristettuina; näki, että hän oli katkeralla

mielellä ja tuskin taipuvainen heidän pyyntöönsä. Hän riensi myöskin

niin pian kuin mahdollista sanomaan jäähyväisiä ja poistui nopein

askelin.

Kun neiti Vinter jälkeen puolisten palasi pappilasta, missä hän

rovastinnan ja apulaisen kanssa oli perusteellisesti keskustellut

aamupäivän tapauksista, niin hän kohtasi opettajan pienellä oikotiellä

metsässä. Hän käveli hitaasti alla päin. Neiti Vinter tunsi sydämensä

lyövän osaaottavaisuudesta. Kun he lähestyivät toisiaan, niin ojensi hän

opettajalle sentähden heti kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Minulla

on niin paha mieli teidän puolestanne, herra Rautio, teillä on ollut

kuuma päivä.

Hän katsoi ylös, ja Elli kummastui tyyneyttä, joka hänen kasvoillaan

kuvastui, ainoastaan hetkisen ajan niissä oli ilme, jota hän ei oikein

ymmärtänyt: Kiitän teitä sydämellisestä myötätuntoisuudesta, sanoi hän.

Opettajatar hymyili: -- Ne sietämättömät ukot, minä olisin niin

mielelläni antanut tuolle mahtavalle Isolalle napsauksen leveälle

nenälleen; mutta teitä minä onnittelen niin loistavasta puolustuksesta

asianne hyväksi.

Rautio laski taas päänsä ja kulki hiljaa edelleen opettajattaren

vieressä.

-- Minä olen ollut niin pahoillani, aloitti Elli taas vilkkaalla

tavallaan, että teidän auttavaisuutenne minua kohtaan tuossa viime

palkkakysymyksessä varmaankin suuressa määrin on vaikuttanut teidän

tappioonne tänään. Teidän vihollisenne tahtoivat kostaa.

-- Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että

kouluehdotusta ei hyväksytty, mutta -- se tulee kyllä toiste esille; ei

tämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!

Elli katsoi kysyvästi häneen.

-- Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen

kuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän

tuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää

itsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman

vähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota

juuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään

kiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että

ponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään

varten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki kuin

se, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan

toivottomuuteen!

Elli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä

Rautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien

vihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan; ei

hituakaan näkynyt pahoilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen

takia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.

-- Te olette haaveilija, herra Rautio! sanoi hän ehdottomasti.

Hän pudisti päätään: -- Minussa oleva paha ei ainakaan ole mitään

haaveilua, vaan surullinen todellisuus, vastasi hän.

-- Noo, sitten olette sellainen ihminen, jolla on mitä arin omatunto,

sanoi hän, jos samanlainen vastoinkäyminen olisi kohdannut minua, niin

olisin riehunut kuin raivotar!

-- Omanarvontunteen säilyessä?

Elli nauroi sydämellisesti: -- Teillä pitäisi olla minun omatuntoni,

herra Rautio, mutta palatakseni aineeseeni; te olette siis täydellä

todella päättänyt erota?

-- Niin, minä luulen siten menetteleväni oikeimmin, vastasi hän huoaten,

pitää aina koettaa välttää riitaa ja kiistaa, missä vain voi.

-- Oh, eihän ole teidän syynne nämät riidat, arveli opettajatar,

vanhoilliset olisivat ihan varmaan samoilla epäluuloilla kohdelleet ketä

hyvänsä, joka ryhtyi opettajan toimeen täällä Honkalassa.

-- Kentiesi minä kuitenkin olen osoittanut liian suurta intoa ja liian

vähän malttia; ei voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymyksessä

uuden maa-alan valloittaminen koululle. Kaikessa tapauksessa käy minulle

vaikeaksi jättää Honkala; kun on taistellut tuuma tuumalta päästäkseen

eteenpäin, niin tulee paikka rakkaaksi.

-- Niin, näettäkös, ehkä te kuitenkin lopuksi hyväksytte minun

mielilauseeni: elämä on taistelua!

Hänen täytyi hymyillä Ellin hilpeydelle ja lämmin osanotto, mikä säteili

noissa kauniissa ruskeissa silmissä, karkoitti myöskin kerrassaan hänen

alakuloisuutensa; kun he saapuivat kotiin, niin oli hänen mielestään

kuin kaikki pilvet, mitkä äsken pimensivät hänen taivaansa, kerrassaan

olisivat häipyneet.