SISÄLLYS:

Koti.

Muistoruno.

Rakkaudesta.

Vanha Maija.

Taistelu olemassa olosta.

Isoäidin tanssikengät.

Liikalainen.

Tulevaisuuden eteen.

Koti.

Joulukertomus.

_Tervehtii jo meitä

Joulu armainen --_

-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä

tungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle

kätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos,

kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin

koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin

joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

-- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki

haluavat kotia joululle.

-- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä

valituita.

-- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa

tänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla,

kirkkailla silmillään.

-- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan

ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu

hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää

kuoleman syytä.

-- Uh, niin inhoittavaa!

-- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen

materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä

varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan

kysyä, lasten ja kukkasten kera?

-- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun

mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi

päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta

kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että

kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu

loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä

silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle,

heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

-- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan

ikkunasta. -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja

kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi

on joulun runoutta, huurteisissä metsissä, joissa talvitaivaan tähdet

kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla

teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on

kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen

syrjäisillä seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

-- Tehän runoilette, hyvä rouva!

-- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten

naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni

ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä

estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan

kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut!

Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: -- Minusta

tuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän hymyili ja nyökytti

päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja

huvitteli vanhinta lastansa -- vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa --

näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.

-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä.

-- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin

niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä

on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta

katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä

puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!

-- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota

kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä

pienempiä osiansa myöten.

-- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?

-- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni

on pitänyt olinpaikkanansa.

-- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan

lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen

rinnoilleen, -- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut

paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti --

joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina sydämessään

säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi

elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten -- vielä

läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki

muu on pimentynyt.

-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!

-- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen

sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat

muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja

lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle

ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena

voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.

-- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?

-- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä tahdoin

ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret

kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä

-- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita

etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos

saa takaisin silläkään.

-- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään

koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota

tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.

-- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti

rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä

ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.

Tohtori kumarsi:

-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle,

rouva hyvä?

-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se

herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan

itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte

mielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat,

puhtaimmat tunteet ovat sanassa _koti_. Koti kasvattaa isänmaan

rakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän

taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen

kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille

ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.

Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän

periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää

mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin

arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa

maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään

veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla

mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni --

kysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä tullut ja maaksi

pitää sinun jälleen tuleman.

Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei

olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen

professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä

lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli

hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä

koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti

kuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on

hevosia?

-- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole

isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka

myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.

-- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.

-- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.

-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!

-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme

Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja

ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona

hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja

Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.

-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja

sopii tytölle!

-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja

kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt

ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka

olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson

hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä

niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, humistavat korvansa ja

syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.

-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen

kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien

kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille,

pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla,

me olemme kotona!

-- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat

kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin

silmiinsä.

-- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet,

John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja

kynnyksellä seisoo iso-äiti itse, avosylin tervehtien meitä

tervetulleiksi!

-- Ja entäs joulukuusi, äiti?

-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen

latvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon

kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme

sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:

Tervehtii jo meitä

Joulu armainen --

-- Vielä kerro, vielä, vielä -- --

-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa

ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan.

Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat

kättä joulupukille.

-- John ei koskaan pelkää!

Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo

lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka

istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä

äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on

niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan

haju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin

hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa "rauhaa maahan" luonnon

uinuessa.

-- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö

Anderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle

kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää hyvästi!

Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen

omituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!

Rouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä

kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin

todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina

se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.

Tohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille!

-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät

ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni

olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on

vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti

on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.

Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti. --

Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha

oppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti.

-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe yhtään

ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos

isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut,

että nyt on jouluilta?

Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein

rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:

-- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.

-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan

suulle.

-- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen

huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun

Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti,

huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!

-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.

-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi "tyhmälle sedällekin" -- tohtori

vastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia --

hyvästi!

Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen

puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä

niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä

tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän

väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen

pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja

kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin

perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita

säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut

ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein

asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä

tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli

luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin

-- -- Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu

-- hän mutisi -- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan!

* * * * *

Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä

peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan

lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten

kiitäessä mielihalulla.

Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja

maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana

kuin taivaan

tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään

ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata

tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää

nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!

Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen,

John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John

näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.

-- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! --

nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen

syliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.

-- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi

professori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut

lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme

oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä

jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni,

ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi --

-- Ja sekö kaikki on kodin ansiota?

-- Niin minulla on täysi syy otaksua.

-- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti

rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät

joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille

riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.

-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.

-- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun

kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille!

Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää katsella

sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan niinkuin

ennenkin.

-- Ja sinä myöskin, äiti kulta.

-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä.

-- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten

mieheni ja minä -- lapsista puhumattakaan -- olemme olleet iloissamme

tästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi

levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien

rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet

tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala

sinua siunatkoon! -- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä

käsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästi hänen päätänsä: -- Elä kiitä

minua -- sanoi hän hiljaa -- hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä

voimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylhäällä.

Siellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona!

Muistoruno.

Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain joukossa

vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen muoto ja

rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin

rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi

vanhoilta hyviltä ajoilta.

Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan

henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman;

nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli

haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja

lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.

Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa "koko aikansa", eikä hän

koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin

tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan "uskottu

henkilö", vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia

tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia,

jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän

kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt

velvollisuuksien tieltä.

Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun

niin oli tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin

saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin ainoa

tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen

jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja

rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten

hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että molemmat

lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka

karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun

karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.

Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta

runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan

ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota

hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.

Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja

Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon

korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan

vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä

kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa

hänen vikkelissä sormissaan.

Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä

arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa

maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja

mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan

puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia

maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä,

joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin

kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina

antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan

pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan

katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla,

jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin

maukkaasti laitettuna.

Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat

maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin

kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin

kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista,

hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.

Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi

haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja

miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan

kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko

varmaan sanoisi niinkuin moni muukin:

-- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa

kurnaali-maidosta.

Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin

kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun

katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana

istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen

oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa

hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.

Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin

kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon

jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma,

että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin

täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.

Joka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen --

rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden

menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään.

Hänellä "onnistui" karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten,

mistä onni tuli.

Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli

kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi,

joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita

kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo

aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän

kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli

ollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella

vieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa

itselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi.

Tuumasta toimeen! Tupa, tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen

ja perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni

ihannetupa hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni

pyhäkamari eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat

karttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset

pieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa

valossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset

olivat katselleet suureksi huvikseen.

Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja

vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta,

pappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada

vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän

mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia

pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen

saduilleen.

Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa

hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä

panettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet

ollut uskollinen, mene Herran iloon.

Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen

muistolleen.

Rakkaudesta.

-- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen

levoton terveytesi takia!

-- Ei ole hätää, hyvä täti.

Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä

liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä oli

ollut kumarruksissa useita tuntia.

-- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä

sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä

sellaiset tulot.

Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla,

vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas

musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni

ruokasaliin järjestämään teepöytää.

Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte

ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin

rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja rasittuneen

näköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset -- oli raukea

tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille, kun

hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti rivakasti

uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.

Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi

iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: --

Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.

Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti

paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja

riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.

-- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä

kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja

iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui

vilkkaasti.

Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli

varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään,

vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin

nuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun

pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta

kerrallaan.

Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen

luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin

perheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa, myös

pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä kuin

sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli hänelle

kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen

asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena

uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat

kapteenin rouvan mielestä -- "niin sievä pari" ja hän antoi heille

hellän sydämensä siunauksen.

Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti

tuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi,

"milloin he julkaisevat kihlauksensa", vaan toinen aina vastasi vähän

punastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee

lääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista

kihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.

Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys

kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin

olivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei

ollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa

mielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta

salaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli

hänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan

Hiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme

vuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään.

Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut

iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan

varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana

maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.

Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten hänen

onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän

kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa.

Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä

riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin

moni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta

terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän

asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli

selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi,

erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille.

Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on.

Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas

aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen

kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja

oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin

luo.

Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi

häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka,

kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja

käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.

Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että

Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi

Knuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi

pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa

varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.

Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman

runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan

oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta,

jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä

luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen

ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja

Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan

kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.

Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen kamarissaan

ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä kutsua

"pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken iltapuhteiksi", rupesi

vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan naisten luona, missä ilta

kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää kirjaa lukiessa.

Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut

katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin

nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän

sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha,

vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja

tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!

Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun.

Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin

auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä

päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa, Hänellä oli

rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla

kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa --

vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi

ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän

kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.

Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja

miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän

rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt

käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko, minkä

pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää

jalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen -- minähän

saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani,

eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.

Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti

ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan

loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista

uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa

velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta,

kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän

kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat.

Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin "syntyi kaupat", kuten

Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella

olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni

toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle

ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja

oli hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen.

Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin

sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta

vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan

Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka niin

kauan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin voinut

puoltaan pitää. He kihlautuivat.

Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä

kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina,

vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka tunne

vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.

Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät päätynään

ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat eivät enää

menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan ollen menot

lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä kotitöitä,

minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa vuoksi usein

olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin työskennellä --

Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja ponnisteli hänen

tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että sai hiljaisuudessa

tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa. Niin, Knuutista oli

tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka luona kaikki juoksevat,

varsinkin naiset. Olisikohan hän mustasukkainen? Eikö mitä -- Hilja

naurahti -- ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä varma kuin

itsestään. Ja vilkkaassa mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä

ihanteellisimpia kuvia, niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut

oli hänen nuori sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään

heikkouksia, eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut

nyt niin helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli

tehty; hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan

sijalla, tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti

vaihdetut.

Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä

kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin

morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus

mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri

todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa

hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että sai

lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia

kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa

Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin

rauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että tulevaisuus

eteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt lähetä. Mitä varten

ajattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli niin hauska elää.

Hänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja uneksi sen sijaan

heidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun ääressä ja neuloi

kauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja servietteihin, joita hän oli

hiljaisuudessa vähitellen hankkinut varustuksekseen.

Seuraavana kesänä tarjosi Knuutille muuan hänen rikas toverinsa vapaan

matkan Ruotsiin ja Norjaan, ja hän matkusti keveällä sydämellä ja

huvitteli huoletta. Hilja kulki kaupungin pölyisiä katuja ja joka päivä

laski, paljonko hän voisi ensi syyslukukaudeksi säästää Knuutille; paljo

se maksoi opin hankkiminen, vaan sittepä oppi onkin tuottava pääoma, kun

on oppivuotensa jaksanut.

* * * * *

Muutamana elokuun päivänä tuli rouva Lind läähättäen Hiljaa vastaan

etehisessä, kun Hilja tuli kotia.

-- Minulla on sinulle uutinen kerrottavana -- huusi eukko hyvänen

innokkaana -- suuri uutinen, sen saat uskoa. Me saamme uuden

asuntovieraan syyskuun alussa, veljeni nuori tytär Sortavalasta tulee

tänne. Muistathan sinä, olenhan puhunut veljestäni, joka on

kruununvoutina siellä? Tyttö on ainoastaan seitsemäntoistavuotias, oikea

lapsi ja tulee tänne veistokurssiin ja Jumala tiesi mitä kaikkia

opintoja varten. Luonnollisesti hän tulee vanhan tätinsä luo asumaan,

joka ei ole nähnyt häntä kuin piennäpahaisna; minä muutan yhden

lepotuolin sänkykamariin, niin se on sillä hyvä, sillä Esteri on yhtä

kiltti ja vaatimaton kuin isänsä oli nuorena, siitä olen varma.

Rouva hengitti jo helpommin saatuaan ilmoitetuksi uutisensa, ja Hilja

koetti ottaa niin ystävällisesti kuin suinkin osaa hänen iloonsa ja

rouvan kanssa suunnitella, miten kaikki järjestettäisiin, jotta uudella

tulokkaalla olisi hauska ja mukava.

Syyskuun tultua, joka tavallisesti tuo mukanaan elämää ja liikettä

pääkaupunkiin ja kouluihin tulvivan nuorison, saapui rouva Lindinkin

vieras, ujo, nuori tyttö, ruskeasilmäinen impi, jolla hampaat olivat

kimaltelevan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti

suutaan puoleksi ujoon puoleksi veitikkamaiseen nauruun.

Hilja otti hänet heti sisarelliseen huostaansa, rouva Lindillä oli

hänelle joka päivä uusia lempinimiä, ja vanha Titti unohutti ärtyisen

mielensä, kun Esteri hyväili häntä pehmoisella kädellä, sanalla sanoen

nuoresta tytöstä tuli pian koko talon kultasilmä. Hänen tarvitsi vain

panna päänsä kallelleen ja katsoa herttaisesti, niin hän sai kaikki

toiveensa täytetyiksi. Onnen myyrä.

Hilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka

oli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet.

Hän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko maailma

hymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde.

Iloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän

kaikkia, joiden seurassa oli. --

Esteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina

se oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin

hänkin -- joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies -- mielellään

puheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti

punastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi.

Oli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin

ansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän

kanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella

jonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun

tätinsä ei liikkunut missään iltasin.

Jouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi,

hän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki

olivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli

taipuisa murisemaan vieraille.

Hilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen

hansikkaistaan, ja maisteri -- Esteri sanoi jo maisteriksi, kun Grönblad

juuri suoritteli tutkintojaan -- jopa maisterikin tuhlaili kallista

aikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin, joita Esterin

välttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa.

Nämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä maailmassa,

sillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei saanut

pystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan punastumasta aina,

kun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse harhailikin usein "lapsen"

sievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi tietämättään alkoi huomata,

että Hilja näytti vähän vanhentuneelta.

Hiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän mielessään

oli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut leveäharteinen,

pystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet mustat viikset

somistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän, ennen niin

arkaileva ja ujo, nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä oli

vapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset valkeat

hampaansa -- ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja sanoi

usein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota hän

harjoittelee vastaista tarvetta varten.

Hiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella,

silloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin

näkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja

joskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin

vanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu koskaan

uskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut mikään

sieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti ihmiset

heidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat julkaista

kihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten hän teki

työtä "aivan hurjasti" -- niinkuin itse sanoi -- ainoa keino

osoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera.

Vaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan

joka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa

Esplanaatikadulla.

Hilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen puolispäivän tunteja,

niin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista ruokatunneille

tullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki heidät usein

kävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja innokkaasti

keskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka huomaamattomana tuli

näkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He näyttivät Hiljasta niin

vierailta kuleksiessaan hitaasti päivänpaisteisella kadulla. Ja aina

tämä uudistuva näky viilsi ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut

niinkuin olisi pitänyt olla; hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla

siinä kävelemässä ja vielä käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko

maailma olisi saanut nähdä, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun

hän ajatteli itseään iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa

palttoossaan, joka ompeleista oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan,

niin täytyi hänen tunnustaa, että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa

kevätpuvussa sopi joukkoon paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa

kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön

vuoksi, ajatteli Milja katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään

uutta kevätpukua, sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet

ovat niin äärettömän kalliita.

Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että

hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.

Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä ja minkä vuoksi tunsi

sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä

tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan

tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi

häneltä pilveen ja varjoihin.

Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen

hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja

kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään jännityksessä

huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi ja poisti unen

hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä patjoille.

Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana

päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi

kertoi, että "nyt hän on maisteri".

Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat

he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan

että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä

tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden

kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan

oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän

uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat

sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti,

kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi

rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä

satunnaisina juhlatilaisuuksina.

-- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin.

-- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa.

Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison

tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva

Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli

odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen

toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin

pimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut

tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta.

Hilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä

tiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin.

-- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain

epäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista

juuri tänä iltana!

Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien

kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo.

-- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää,

jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja

ojensi hänelle kätensä.

-- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen

silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.

-- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi

Hilja -- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen

tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan

jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? -- Hiljan

ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty

Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin

ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt

kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.

-- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän.

Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina

rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli

poltellut hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää

minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?

Knuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa

sanaani, Hilja, sen vannon.

-- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan

kuin musertavan iskun kohdatessa.

-- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla

perustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei

voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!

Hilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut

lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa

avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos

entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen

silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.

Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota

Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo

kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen

tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle

osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä

kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin

sanoihin.

Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan

kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes

kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja

itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi

Knuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän

heikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään,

jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen,

että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu

"minun hukatuista rahoistani", nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan

kuule, Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi

suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla

ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.

Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä

ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla.

Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.

-- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!

Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa

ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja

notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni

keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.

Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten hartaasti

hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen kiharaisen

tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan rakkaudessa oli

melkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki ohi, ja hän oli taas

yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä koskaan tuntenut

olevansa.

Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa, vaan

eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan omasta

itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.

Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi

miettimään.

Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs

lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei

saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana

hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan

puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi

yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä

vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla

pani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi.

Hän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni

olento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän

häiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä

sääliksi. Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä suki

tuuheaa tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään

leikkotukkaansa. Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja

oli leikkauttanut tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla kuluisi

aika.

Hänellä ei ollut niinkuin "lapsella" aikaa pukeutua ja kuleksia puolille

päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa, vaan eipä

hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta kuin Esteri,

jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja

ruusunpunaiset sormenpäät.

Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois.

-- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun

olin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna

anteeksi!

-- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?

-- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa

ennenkuin menen tädin luo?

Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo

purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä

Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos,

Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.

Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt

pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa

myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen

nimiensä alla oli merkitsevä sana "kihloissa".

Eukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä

merkitsee, sinunhan piti saada hänet?

-- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja

matalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind

kirjoitti onnentoivotuskirjeen "veljelleni kruununvoudille", niin

kirjoitti Hilja Esterille nämä rivit:

"Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle".

-- Eikös ole omituinen lause -- sanoi "lapsi", joka morsianten

tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti

kirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä

noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut

näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata

mitään.

-- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän.

-- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar --

vastasi Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin turhan

tarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat tytöt

muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte -- eikö

sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?

Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin

nähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa

vähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle "sametti

ruusuhipeälle".

Vaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä

ahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on

saanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja

hätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet

tapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen

maallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan

näennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa

varustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun.

Hänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä

rakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista

alkuperää.

Vanha Maija.

Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet näin,

oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; ja hänen entisyydestään

tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen

ollut heikko -- sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan

saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän

lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä,

viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut

huonoimmat työt taloissa -- sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin

kuluivat vuodet.

Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden vanhasta

ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan, suojan

itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin isoäidille

sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle oli -- leivän

sai hän köyhäinhoidolta.

Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa

muodossa -- huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki

töillä taloissa.

Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa; vanhat käsivarret

mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa ja korvat väsyä

lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä ei ollut mihin

muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen ympärillään ja

öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan seinäsänkyynsä. Puute

oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin -- maitoa ei riittänyt

useinkaan kuin pienimmän velliksi -- ja isoäiti tuli aina viimeiseksi

jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä liika laukku reessä.

Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan

jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka murun,

kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden, kaikki

ajatuksensa -- niin vanha Maijakin.

Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota

hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti

ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen

vanhan Maijan ylpeydestä.

Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja

Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti

hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen,

vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu

myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin

viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä

kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan. Hän luuli, ettei hän

koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle, sillä jalkansa

horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti oli antava

hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin Jumalaa ja

ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä ajoin ennen

jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari käski hänen

tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija sakastiin eikä

uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan sielunpaimeneeseen,

joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa komeudessaan.

Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti

astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli sanat,

vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento hän oli!

-- Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle

ijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija

uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan

vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään

muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee -- ja rovasti

ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja

arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin

langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti,

jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa -- se oli niin

suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.

Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei

ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin

virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja

rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty

suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa,

sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan

sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi

hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen

sijassa.

Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta,

kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen

pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut

vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli

muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.

Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo

käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä

tekona, se oli ja pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona.

Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski

hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät

tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää

sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa

oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki -- ikäkulu jouti pois

jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta

hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen

aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen annolla on hänen sielunsa

löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka

täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta

kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen

lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi

lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä

hänen kruunussaan.

-- Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette

tehneet myös minulle.

Taistelu olemassa olosta.

Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu

oli erämaan näköistä niinkuin koko U-niemen pitäjäkin, joka oli kaukana

valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo,

joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta

huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä

uperuudella.

Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että

uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret

olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan

sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli

levittämään "valoa kansalle" U-niemen erämaissa. Hän tuli niin

toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina

taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja

tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.

Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa

markkaa puhdasta rahaa. -- Paulinastakin oli melkein niinkuin U-niemen

ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean

isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa

ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin

parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.

Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja

vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit

savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen

koulurakennus kuin maailman upein palatsi.

Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja

uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien

oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine

puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan ja

tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.

Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret

miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa,

hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko

nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon

kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui huomaamatta

syksy talveksi ja talvi kevääksi -- ja päättyi Paulinan ensimmäinen

opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli se hänelle

antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta lukuvuotta

alkamassa.

Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea,

mitä sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää

välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen lämpimimmät

harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen parhaimpia

tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin aikoja

taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen määrin,

että hän arveli, jotta U-niemi olisi ollut onnellisempi ilman häntä,

vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä tunki pilvien

ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.

Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli

kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia

vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut

tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei ensimmäisen

ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin leimusivat ne hänessä

leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä taisteluissa ja vaivoissa oli

hänessä kasvanut rakkaus työhön.

Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta

ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat

puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä

leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet

opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin

kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he

alkoivat ymmärtää toisiaan.

Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän

kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä

viljelijän vaivojen edestä.

Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan

alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä,

joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi,

joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen

näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.

Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän

opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka

vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli

iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän

itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan

varalle, "kun Mia menee seminariin". Mikään ei hänestä ollut raskasta

uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä

laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat

auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että

nöyryydessä sai olla "muuan rivissä". Oli niin suloista saada panna

kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan

kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan.

Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti

ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan

antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin voimakas

kuin ennen.

Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui

sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä.

Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja kun

isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina

velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan

taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden

lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan

itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.

Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona

ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.

Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen

kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä

kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä

nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja

loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua

ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä

sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.

Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin?

Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin,

jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri

katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta

käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa, jotta

saadaan panna siihen uudet osat -- sanoi hän. Niin ei varsin voi tehdä

ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi

vahvistaa entisiä ja lisätä verta -- ymmärrättehän?

Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa määräyksiänne,

niin en voi saada voimia palautumaan.

Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan

kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena

laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli

alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon

säde kotimatkalla.

Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota nuorta

vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi surullisesti,

hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu -- joko kuolema

tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli edullisin ja

jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole parannuskeinoa,

vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää ratkaisevan hetken

tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi, asiain näin ollen,

antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden,

hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja

kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle

itselleenkin.

Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan

niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon

kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon

puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja

katkeroittaneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun

takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja

hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto

pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko sydämensä

hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä kohtaan,

ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö

yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun

henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja

elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden

lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja

tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan

ottaneet ajatellakseen tuota uskollista -- monasti kiittämätöntä --

työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän,

kunnioittavan kiitoksen.

* * * * *

Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken aikansa,

kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa nuori ja

elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa oloaan, ja

miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka...

Jos velvollisuutehen sorrunkin,

Sep' ois ihanaa!

Se päänalus lämpimin, pehmoisin,

Se yön unelma.

Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset

samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa,

niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U-niemen

kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään,

sen Jumalan rakkaus aina siunaa.

Isoäidin tanssikengät.

-- Niin soma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kummannäköiset, kuka

noita on voinut pitää? -- Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan

rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät,

jotka olivat koristeltu hyvin somasti.

-- Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet -- sanoi sisar -- ota ne tänne

kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja

nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! -- Hän katseli tyytyväisenä

vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja,

suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.

-- Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein.

-- Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin

kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla

oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla

ja elävillä kuvilla.

-- Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt innoissaan

levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin

tavalla; viimeksi otti Enni kengät: -- Katsohan mummo tuommoisia

kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.

-- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla

oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikaisten parissa,

muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. -- Isoäiti

tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa

kellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi hän -- ne

herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.

-- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi

rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus --

seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?

-- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.

-- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?

-- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan

tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.

Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita

kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan

parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan

vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat

vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti

tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.

-- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä

piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi

kiinnittivät hänen katseensa minuun.

-- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa

niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä

kannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan

liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi,

hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki

serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan,

mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä

hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.

Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä,

vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän,

mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon

valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän

puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin

vaalea tukka?

-- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on

punatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus.

-- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen -- sanoi

Elise, "kaunotar", joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.

Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan

minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä

kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni laiteltava

-- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä

työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri

vaatimus tulevalle arkkitehdille?

-- Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui

parantumaton Juhani.

-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise mahtavimmalla

käskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin,

ymmärrätkö?

-- Ymmärrän herra kapteeni!

-- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.

-- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. --

-- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?

-- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä tulee

mainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään

perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!

-- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen

mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.

Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti,

sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan

omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. -- Oivallista! --

sanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise. Nyt oli siis

kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä

huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti

taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti

iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää

isä.

Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon

jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle

nämä, mummo!

-- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin

onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne

onnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne

täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.

Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne

näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: --

katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus hymyili,

hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena,

sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta

silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha

kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon

hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.

Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin

kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että

tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia

salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa oli

hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät

joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori

upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies

minkä oli nähnyt.

Oivallisen puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli

kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä

ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu,

sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki

kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin

soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen

vaikutuksesta.

Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin

muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti

punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri

lankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä

kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen

kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä

eivät he milloinkaan unohuttaneet.

Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä

tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen

käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle:

"Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten

pientä maailmaa: miehen sydäntä".

Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen

juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon

rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa,

jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin

synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli

muistoja "taistelujemme, voittojemme päiviltä", tuolta ajalta, kun

isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä.

Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan

aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti

raikkaasta lähteestä.

Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä

mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin

yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja

lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut

olla osallinen hänen kanssaan.

-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään,

kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän

tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää

lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet

kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan

kirkkain säde.

* * * * *

Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän

sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta,

sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista.

Huviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin että juhla

juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen

toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi

odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan

mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan

isäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat aavistaa että

"jotakin oli tekeillä".

Vaan "kulissien välissä", joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä

esitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja

puhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen,

taulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.

-- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? --

Sitä ei ole niin helppo sanoa! -- Enni, missä on Maria Antoinetten

kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia --

Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista

kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken

yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin

nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle,

nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki

suu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin komendantteja!

Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin

Elisen ankaran komannon mukaan:

-- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun

olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on

kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut,

kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa,

ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään

kaikin voimin ja huusi: "hyvä, hyvä", niin että seinät raikui. Hänelle

oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea,

niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.

Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten

kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien

takana laitettiin polempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.

Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu

unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu

nelikulmaisesti avoinaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli

rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni

ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä

astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei

Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut

tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin

olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas

omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet

näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja

noin pienen pienet jalat!

-- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja

nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt

kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä

kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne

tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.

-- Olkaa valmiina, esirippu ylös.

Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta --

jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista

kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä

ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut

häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan

elävinä kuvina esiin loihdittuna.

Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja

lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat

irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja

vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen,

myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä

kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni

kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei

olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.

-- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen

vartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki

oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle

mieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja

suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina sanonut,

että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin

tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.

-- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni,

luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.

-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan

-- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun

isoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen.

Isoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti

hymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli

jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja

isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset

vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.

Varhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään --

hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä

ääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni --

minä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin

kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten

herääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan ja

painoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani,

onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään

unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos

tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja

köyhyyden rikkaudeksi. -- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä

minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet

rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen

kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli

koko illan -- ja onni tuli.

Liikalainen.

Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita

huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota

rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.

Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin

kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut ja

hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä käsissään,

sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.

Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista

yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen.

Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä

taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista väkeä,

jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan kaikki

viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja hyvä

käytös; sekä isännän henkinen etevyys.

Kun talvi-iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan

asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar

taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin

unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla

kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka

ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.

-- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi --

niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli hyvä olla

tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti "uinailusopekseen".

Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa kaminin ympärillä, ja

oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä kiehuvan kahven hajun

levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä

viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka

muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan

-- lapsenlurittelua.

Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin

maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin

pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.

Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli

sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti

enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää -- elää

täydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään

huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä

muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut.

Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti,

vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat

ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä

mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä

sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja

yleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä

oli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä

tyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta

kaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he

ulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman

pääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään.

Tohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan

ei pidättänyt kotona -- niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima --

lapsen kapalovyönauha.

Hän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en

tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta

avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä

kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti

täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa

"lapsenlurittelua", vaan aika toi sen mukanaan.

Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo

ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti

koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein

vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen.

Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli

hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä

mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen

kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen

kansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan,

täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.

* * * * *

Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma

oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut,

tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet

vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen

syntymistään.

Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä

pois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita

hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui

siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa -- mitä

elämä sitte on!

Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä

elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen

tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos

olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia

pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä

syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein

luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut,

miten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän

kuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin

kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti,

katseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin

kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään

juhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja

äidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut

maailmassa nimetönnä.

Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli musliinilakki ja

pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna,

terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa.

Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei voinut

kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä ruuan

puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa ruokapöydässä tahi

puheli jonkun "pulskan pojan" kanssa kyökissä.

Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä

unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä

käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät

pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä

korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin

sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei

tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä

raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli

kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka

oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha

Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden

tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli "hyvin ikävä", vaan oli

velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.

Kaarinatäti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota "pientä

liikalaista", joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä,

mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän

tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä

vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti

ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen

auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko

tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin

kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan

sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat

ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat

lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että

nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen

ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.

Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä

jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän

sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi

varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää

häänsä vuoden tai parin kuluttua.

Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla

puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui

uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen

puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni "liikalainen" jäi kokonaan

katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä

ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät

huomanneet tuollaista pientä kääryä, Rohkea se oli tuo pieni viaton

olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja

katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla

katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö

maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella

ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus

asustavat maan päällä.

Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin

puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä

ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui

tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli

tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään

kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän

säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen

potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti

ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti

ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti

tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan: -- Sinähän olet

kiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän -- kenenkään tyttö sinäkin

mahtanet olla?

Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta

pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan

selvään: -- isä!

Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään

tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni "liikalainen" kotoa, mutta

miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille

puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän

tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi

pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja

huudahti: -- Tuolla!

Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet

tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi

osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja

virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.

Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut

nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä

tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä,

mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto

ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön

rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä

tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen

suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.

-- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi

vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne

antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään

koettaen astua Margyn askelien mukaan.

Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään

ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä

aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka

turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen

liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he

olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi

hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa

nuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että

hänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että

vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen

hoitajalle.

-- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. --

Pienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli

syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin

tavattomassa toimessa.

Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi

osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut

melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.

Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä

muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen

käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä

tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui

kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään

taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet

hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä

taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin

kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset tuottavasti

kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan

lapsen äänensorinaa eteisestä.

Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen

puoliavoisesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja

toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön

vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa,

mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse

oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa.

Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta

Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle -- ne ovat

niin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi

pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut

ja tervehdittiin samalla ihastuksella.

Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä

päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa "kilttinä vanhana heppana"

kuten Margy selitti, niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.

Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet turkit,

kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan korkealla

lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä näytti

jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.

-- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi

saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein

kuin puolustuksekseen.

Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan

voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.

-- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti --

vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen

naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.

Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti

kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert nyt

kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi tohtori

päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä

varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen

yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli janonnut

hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen iloisilla

kasvoillaan päivät päästään.

Äiti katseli väliin ihmetellen isää ja tytärtä, jotka iloisina

lurittelivat keskenään ja näyttivät niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän

tunsi sydämessään silloin omituisen tuskallista yksinäisyydentunnetta ja

hän vakuutti kärtyisesti, että -- Robert oli aivan liiaksi kiintynyt

lapseen.

-- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli

Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat silmät

Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja muuten on hän

kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.

-- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen

silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä

ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua

tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon

pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu

lapsenkamariksi.

-- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti hymyillen

-- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen kodissasi ja

vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa, vaan älä ole

huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin ennenkin, vaikka

hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette laiminlyöneet pienen

"liikalaisen" suhteen.

-- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän

liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka

kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkkasilmäinen, käydessään joka päivä

talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä ja

lapsensa keskinäistä suhdetta.

Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä

kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; -- Enkö minä saa

auttaa lasta, Robert?

-- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on

tottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan

häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten;

isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.

Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.

-- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä

ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi,

sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.

Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä,

sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan

uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun tämä

tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte häntä

enemmän kuin koskaan.

Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin, sillä

Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin isä

tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.

Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän

rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta

on kohonnut korkeuteen:

Mä nostan silmäni taivaaseen

Ja sormeni ristiin liitän,

O Herra, ystävä lapsien

Mä armostas sua kiitän.

Tohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä opettanut

ja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut vierasta

kieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa ääntä.

-- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui suutelemaan

tyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko hänellä

kuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko kipeä,

pikku ystäväni?

-- Pikkusen väsynyt.

-- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä --

hän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli

nukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen

heikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti

että se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset asiat.

Mutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä yölläkin

lapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän useat kerrat

jonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä avasi oven,

niin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? -- Margy on

kipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja vinkuu niin

kummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut ja riensi

lapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina ja kovain

yskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva ääni: --

Mitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta?

-- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli

kuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi

Tilda vavisten.

-- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä

kyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa

nukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan

jalkansa olivat kuin lainauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen

äärestä.

Kun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty,

Margy oli saanut kuristustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen,

eikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen.

Alice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin

varhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut.

Tohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että

Margylle oli tapahtunut jotain.

-- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut?

-- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää, siinä

on myöskin toivoa -- vastasi tohtori.

-- Kuka on nyt hänen luonaan?

-- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain

puhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri

Margyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä

ankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä,

niin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda on

myöskin aulis.

Nuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti

sairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi

Kaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä.

Kolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin

joku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan,

jotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä

väsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti

sairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen

sairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei

muistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia

taudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä

oli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään,

että pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi

Kaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä.

Tohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin

vaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua

eikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat

tuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan.

Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän käänteen.

Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja katselleet

pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi samalla

kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja näytti

olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin aikoihin

kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin huoneesta;

tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten häntä. Hän sai

kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa huoneessa, jossa

ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle ja synkälle. Rouva

makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.

-- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta

-- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti

nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne

olivat kuivat.

-- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva

vapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt

voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen

laiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on

oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän

kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset

askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät

sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan

vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.

-- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on

poissa ja taudin käänne on kestetty.

-- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan --

Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut

armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen

vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa

lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen

kalpeita poskiaan pitkin.

-- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää --

kuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä

voittaakseni lapsen sydämen?

-- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!

Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas.

Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja

Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse

liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin

ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi koskettanut

jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen sydämessä,

ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti, ota Margy

syliisi!

Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä

painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen

kasvoja.

Isä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle

kiitos, nyt on pieni "liikalainen" tervetullut uuteen elämään, jonka hän

tänä päivänä alkaa.

Tulevaisuuden eteen.