Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään
Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina
istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet
tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja
minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma
varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli
ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka
juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli
hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa,
ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,
korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv
oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka
luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän
kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,
mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran
ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli
nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä
ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista
mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää
miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen
tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut,
Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa,
joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella
tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan
isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen
silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä
oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias
tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan
uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään
jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet
että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt
sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen
jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja
hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan
olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan
olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa
lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli
kai se, joka hänet paraiten tunsi.
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin
juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa
oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää
muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi
hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia
kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa
Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään
tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän
oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos,
hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja
luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti
Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla,
niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla
ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä
seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen
vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja
asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.
Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta
jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja
seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli
ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.
Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut
kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui
sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan,
joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan
ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha
ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada
syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".
"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin
ilmakin olisi parempi".
Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.
"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon
päästä.
"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".
"Tarvitsisit välistä vähän apua".
"Apuako? -- Apuako tässä autiossa? -- Ja paitsi sitä ihmiset kammovat
isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska
kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä
kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".
"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt
vanhaksi".
"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"
"Noo -- kylään ei ole niin pitkä matka".
Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.
"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla
äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta,
kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta
iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä
vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle
sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun
luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä -- sinä
lapseni".
Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä,
"minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen
missä sinä et olisi onnellinen".
Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".
Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä
kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi
paukahtaen auki.
"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun
on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".
Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa
ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään
havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.
"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen
viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies,
ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty.
Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan
kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven
suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja
sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen
muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas
olkapäitten väliin.
"Uh -- - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on
lämpöinen ja hyvä".
"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoi
Gunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.
"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.
"Oo -- tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.
"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".
"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt
tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun
pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt
sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä
yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani
särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt
olen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa
täksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin,
että -- --". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja
hieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja
katseli häntä.
"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein,
"mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"
"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä
ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää
enää, eikä voi kivestä elää".
"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"
"Oo -- minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka
kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu,
sen Jumala tietää".
"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä
sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".
"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv,
joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin
väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille
taikka luhdille".
"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin
järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.
"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä
molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän
hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri.
Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat
tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo
ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on
piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä,
ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".
"Vai niin?" -- vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et
arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän
istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti
ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.
"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen
puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa
silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi
silmänsä laattiaan.
"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä
niinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. "Aslak --
niinkö", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen
sisä-kamarista.
"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa",
sanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.
"Herra Jumala! kuinka hyvä sinä olet! mutta ei sinun olisi pitänyt
nähdä vaivaa minun tähteni", sanoi vieras nousten takan vierestä;
"niin, minä tarvitsen vähän lepoa nyt, minä olen aivan kankea
sääristäni. Hyvää yötä siis, Gunnar Haugen, Jumala palkitkoon mitä olet
minulle tehnyt". Näin sanoen veti hän itsensä vaivalla kamariin mytty
kädessä.
Gunnar katseli hänen jälkeensä ja sanoi sitten Liv'ille: "Saat kaataa
hänelle vähän puuroa ja viedä sinne sisään niin pian kun ehdit". Liv
teki niin ja hetken perästä meni hän sytytetyllä kynttilällä ja
höyryvällä puurovadilla kamariin vieraan luo.
Kun Liv oli mennyt ulos vaipui Gunnar kokoon penkillä, hän ojensi
itseänsä pian taas ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Suu oli
kokoon painunut ja hän hengitti raskaasti. Syvään huo'aten meni hän
viimein ikkunan luo ja katseli ulos. "Herra Jumala ja Isä taivaassa!
mitähän tämä merkinnee? Onko tämä enne, jonka minulle lähetät?
Tämmöinen ilta oli silloinkin, ja Aslak -- että niin on sattunut! Herra
Jumala, anna mulle syntini anteeksi ja päästä meitä kaikkia pahasta!"
Ja Gunnar rukoili ääneensä Isä meidän, rukoili sen kerran ja vielä
toisenkin.
Kamarissa istui Liv sängyn vieressä, jossa vieras makasi. Hän oli
pannut vadin luotansa ja sanonut kiitoksia ruo'asta; mutta Liv piti
hänelle vielä kynttilää polvellansa. He juttelivat.
"Oltiinko sinua kohtaan yhtä kovat siinäkin kylässä?" kysyi Liv.
"No ei! ei mun sovi valittaa, mutta ajettiin minua sielläkin talosta
toiseen. Kun ei ollut enää tilaisuutta ansioon yhdessä paikassa, sain
lähteä toiseen ja näin olen sijaa muuttanut kuin vainottu otus vuosi
vuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on
mahtunut, ei, se on tosi -- mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii
myöskään -- muutamille taitaa olla niin sallittu". Hän vaikeni ja
huokaeli ja Liv katseli häntä säälien. -- "Sinä olet onnellinen, jolla
on semmoinen isä", hän jatkoi, "kaiketi pidät hänestä paljon?"
"Niin se on tietty se".
"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen
nimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että
saisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna
kurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada
työtä". Liv kierteli esiliinan kulmaa.
"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma", sanoi hän viimein,
"ehkä ei olisi niin mahdotointa että saisit jäädä tänne vähäksi aikaa
auttamaan isää".
"Mitä sanot? lasket varmaan leikkiä kanssani nyt, mutta sitä sinun ei
olisi pitänyt tehdä, sillä minä puhuin totisesti. Oi jos se olisi
mahdollista! Kuinka minä tekisin työtä ja olisin ahkera, enkä pyytäisi
ainoatakaan killinkiä, kun vaan saisin elatusta ja pääni katon alle".
"Minä puhuin totisesti, sillä minä keskustelin juuri isäni kanssa siitä
että hän hakisi itselleen apua nyt kun jo vanhaksi tulee".
"Voi -- voi -- jos sinä voisit minua auttaa, niin en sitä unohtaisi
niin kauan kuin elän. Sinä näytät niin hyvältä, puhu isäsi kanssa ja
puhu puolestani. Sano hänelle kuinka olen kärsinyt, sano hänelle kaikki
mitä nyt tiedät".
"Kyllä sen mielelläni teen, jos tahdot; mutta nyt saat panna maata,
olet kaiketi hyvin väsynyt". Ja Liv nousi mennäksensä.
"Se on totta, jos minä uskaltaisin kysyä, mikä on nimesi?" kysyi Aslak.
"Nimeni on Liv".
"Liv? Se oli kaunis nimi. Se sopii sinulle, sinä olet niin päivän
valkoisen ja lempeän näköinen".
"Niinkö arvelet?" sanoi Liv hymyillen.
"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle
niin suoraan".
"Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä
niin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös".
"Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa
miestä, kuin minä olen".
"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa
vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.
"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin
turhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä
sinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu", lisäsi hän.
"Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää
puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana".
"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! -- Kas tässä on vaatemytty, sen minä
otan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi".
"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. -- Hyvää yötä siis, voi hyvin".
Liv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja
kuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan.
Hyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle,
tirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri
pilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä
solakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita
kasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista
sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat
yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä
ja nosti sitä uhaten.
Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli
Liviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.
"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän,
"kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän
kulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä
ilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi
kulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään
lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi,
kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän
varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".
"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa
ruokaa ja vuoteen?"
"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä
oli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän
rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi,
kunnes taas voisi nousta".
"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? -- No niin, hän osasi puhua
puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"
"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime
aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei
tietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän
olisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".
"Minä en kärsi hänen silmiänsä".
"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut
muuta kuin liikuttaa ihmistä".
"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle;
mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun
kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.
"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta
mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka
sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata',
ja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut
hänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa
kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä
vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on
häntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa,
vaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin
sormellani kantaa".
Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei
muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui
laimeasti hänen käteensä, sanoen:
"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on
eroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja
hienot".
Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin
vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön
sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".
Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.
"Oo -- se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.
Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm
-- -- hm -- yhtä tumma ja musta hänkin oli -- Aslak nimensä oli. Herra
Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut
sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei
katsellut Liviä.
"Ei, sitä hän ei sanonut".
"Vai niin -- älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon
huomenna puhua hänen kanssansa".
Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä
tulet puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, -- "no
niin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä
päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni?
Se on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun
sisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä
lintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin
joutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli
tietää mitä äiti on sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn
yhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.