Marlow. -- Bisham Abbey. -- Medmenhamin munkit. -- Montmorency aikoo
murhata vanhan kollikissan. -- Mutta päättää vihdoin jättää sen
henkiin. -- Foxterrierin häpeällinen menettely erään viraston
etehisessä. -- Lähdemme Marlowista. -- Meillä on juhlallinen
saattojoukko. -- Hinauslaiva; käytöllisiä ohjeita sen kiusaamiseksi ja
häiritsemiseksi. -- Me aijomme juoda koko joen. -- Rauhallinen koira.
-- Harrisin ja piirakan salaperäinen katoaminen.
Marlow on hauskimpia kaupunkeja joen varrella, joita tunnen. Se on
vaatimaton, siro, pieni kaupunki, se ei ole kovinkaan runollinen eikä
komeasti rakennettu, se on totta, mutta siellä on monta hauskaa,
kodikasta taloa, ja mielikuvituksemme palaa takaisin menneisiin
aikoihin, jolloin Vilhelm Valloittaja lahjoitti kaupungin kuningatar
Mathildalle. Myöhemmin olivat Warwickin jaarlit sen suojelusherroja.
Kaupungin ympäristöt ovat hurmaavan kauniit. Cookhamiin ja Quarry
Woodiin vaeltaessa avautuu viehättävä näköala toisensa jälkeen eteemme.
Myöskin Bisham Abbeyhin kannattaa Marlowista retkeillä. Vanha,
runollinen Bisham Abbey! Anna Cleve ja kuningatar Elisabeth ovat siellä
asuneet ja vielä aikaisemmin kävelivät uljaat temppeliritarit sen
puistossa ja valleilla. Siellä on paljon runollisia, mielikuvitusta
kiihoittavia paikkoja. Sen paksuissa muureissa on useita salakammioita
ja -käytäviä, ja lady Hole vainaja, joka surmasi pienen poikansa,
kuuluu öisin kummittelevan autioissa käytävissä ja yrittää turhaan
pestä käsiään verestä puhtaiksi.
Täällä nukkuu ikuista untaan myös Warwick, suuri kuningasten-tekijä,
mutta hän ei enää lainkaan välitä moisista mitättömyyksistä kuin
maalliset kuninkaat ja maalliset kuningaskunnat ovat. Joen oikealla
rannalla on Bishamin vanha kirkko, ja jos mitkään haudat kannattavat
katsomista, ovat ne Bishamin kirkossa olevat haudat ja muistomerkit.
-- Runoilija Shelley asui Marlowissa ja kuuluisan runonsa
"Muhamettilaissodasta" on hän sepittänyt veneretkellä Bishamin luona.
Hieman ylempänä jokivarrella on Hurley Weir, ja luulen, että voisin
asua siellä koko kuukauden ja lakkaamatta ihailla upeita näköaloja
saamatta sittenkään kyllikseni. Hurleyn vanha, pieni kauppala on vain
viiden minuutin matkan päässä sululta. Sen läheisyydessä on
"tanskalaiskenttä", missä maahan hyökänneet tanskalaiset muinoin olivat
leirissä, sekä Medmenhamin vanha luostari.
Medmenhamin munkkien kuuluisan veljeskunnan -- heitä sanottiin myös
"Helvetin veljeksiksi" -- tunnuslauseena oli: "Tee mitä mielesi tekee"
ja tämä kuvaava lause oli myös kaiverrettu luostarin portin yläpuolelle.
Aikoja ennemmin, 13:lla vuosisadalla, oli täällä toinen luostari, jossa
asui cisterciläismunkkeja. Tämä oli peräti toisenlainen veljeskunta. He
eivät käyttäneet villa- eikä pumpulivaatteita, vaan karkeita
jouhipaitoja ja kaapuja. He eivät syöneet lihaa, kalaa eikä munia. He
nukkuivat oljilla, ja puoliyön aikaan he nousivat rukoilemaan ja
"kurittamaan lihaansa." He käyttivät päivät uutteraan työhön,
lukemiseen ja rukouksiin ja heidän elämänsä oli äänetöntä kuin
haudassa, sillä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan.
Se oli peloittavan ankara veljeskunta; he tekivät elämänsä synkäksi ja
ilottomaksi, tämän elämän, jonka jumala on kuitenkin aikonut niin
valoisaksi! Heidän keskuudessaan ei saanut kuulua muita kuin luonnon
ääniä, -- veden kohinaa, rannan kahiliston kuiskauksia ja tuulen
huminaa; -- näin he äänettöminä päivä päivältä odottivat saavansa
kuulla taivaallisen äänen puhuvan heille. Ja koko pitkän päivän ja
juhlallisen yön jumalan mahtava ääni puhui heille tuhansilla kielillä,
mutta he eivät kuulleet yhtään ainoata näistä lukemattomista äänistä.
Medmenhamista Hambledonin sululle on jokivarsi luonnonihanaa, mutta
Henleystä alkaen se on peräti yksitoikkoista ja karua.
Marlowissa ollessamme nousimme sangen varhain maanantaiaamuna ja
menimme uimaan ennen aamiaista. Uimaretkeltä palatessamme Montmorency
perinjuurin häpäisi itsensä. Ainoa asia, josta Montmorency ja minä
olemme eri mieltä, on _kissat_. Minä rakastan kissoja; Montmorency ei
voi niitä sietää.
Kun minä tapaan kissan, sanon: "Misse parka!" ja pysähdyn silittämään
sen selkää ja raappimaan sen kaulaa, ja kissa nostaa häntänsä pystyyn,
kaaristaa selkänsä ja pukkaa päätään housuihini, ja kaikki on sopua ja
rauhaa. Kun sitävastoin Montmorency tapaa kissan, saa koko lähiseutu
siitä tiedon hetikohta: nousee hirmuinen meteli ja rähinä ja kymmenen
sekunnin kuluessa siinä käytetään niin paljon haukkumasanoja ja
karkeita kirouksia, että ne huoletta riittäisivät tavalliselle
kunnianarvoiselle herrasmiehelle koko elinkaudeksi.
Minä en soimaa koiraa (jos olen saapuvilla, eroitan riitelevät kepillä,
potkuilla tahi nakkelemalla kiviä) syystä, että se on hänen luontonsa.
Foxterrierit ovat jo syntyessään saaneet paljoa suuremman annoksen
perisyntiä kuin mikään muu koirarotu, ja me kristityt ihmiset saamme
ponnistella vuosikausia ja käyttää kaikki opettajalahjamme ja
kärsivällisyytemme saadaksemme tuon synnynnäisen raakuuden ja syntiset
himot edes nimeksikään nyyhdetyiksi pois foxterrierin sielusta.
Muistan varsin kuvaavan tapauksen. Minulla oli muutamakseen asiaa
erääseen virastoon Haymarketissä. Etehisessä oli koko lauma koiria,
jotka odottivat isäntiensä ja emäntiensä palaamista. Siellä oli yksi
vinttikoira, pari metsästyskoiraa, yksi S:t Bernhardilainen, muutamia
retrievereitä ja newfoundlantilaisia, yksi mäyräkoira, yksi
ranskalainen villakoira, jonka päätä peitti tuuhea turkki, mutta muu
ruumis oli keritty paljaaksi, yksi bulldoggi, muutama rotankokoinen
sylikoira ja pari yorkshireläistä paimenkoiraa.
Siinä ne istuivat kärsivällisinä, kiltteinä ja miettiväisinä.
Juhlallinen rauha näytti vallitsevan seurueessa. Kaikki oli hiljaista,
tyyntä -- kuten sivistyneessä seurassa tuleekin olla.
Samassa astui sisälle nuori, kaunis neitonen taluttaen nauhasta
siivonnäköistä pientä foxterrieriä. Hän sitoi koiransa bulldoggin ja
villakoiran väliin ja meni toimittamaan asioitansa. Koira istui
kiltisti alallaan ja katseli ympärilleen -- minuutin ajan. Sitten se
kiinnitti katseensa kattoon ja näytti kaikesta päättäen muistelevan
äitiään. Sitten se haukotteli ja katseli ympärillään olevia koiria,
jotka kaikki olivat äänettömiä, totisia ja arvokkaita.
Foxterrieri katseli bulldoggia, joka veti makeita unia hänen oikealla
puolellaan. Sitten se silmäsi vasemmalla olevaa villakoiraa, joka oli
heittäynyt pitkäkseen lattialle. Ja sanaakaan varoitukseksi sanomatta
-- ilman että kukaan oli edes ajatellut sitä ärsyttää! -- se tarmonsa
takaa puraisi villakoiraa kupeeseen ja samalla korvia vihlova
tuskanulvahdus häiritsi herrasväen rauhallista seurustelua.
Tämän ensi kokeen tulos näytti suuresti tyydyttävän ja huvittavan
foxterrieriä, ja se päätti saada herrasväen hieman vilkkaammalle
tuulelle. Se loikkasi villakoiran yli ja ryhtyi kiihkeästi ahdistamaan
erästä metsäkoiraa, joka heräten suloisesta unesta luuli villakoiran
itseään ahdistavan ja ryhtyi tätä kurittamaan. Sitten tuo
rauhanhäiritsijä palasi paikalleen ja hyökkäsi bulldoggin korvaan
kiinni saadakseen tämän virkeälle tuulelle; ja bulldoggi olikin
ihmeteltävän puolueeton eläin, sillä se kävi jokaisen kimppuun, johon
suinkin ulottui pääsemään käsiksi -- siihen luettuna myös viraston
ovenvartija; minkä vuoksi foxterrieri sai erinomaisen soveliaan
tilaisuuden kenenkään häiritsemättä ryhtyä kiihkeään, pitkälliseen
kaksintaisteluun yorkshireläisen paimenkoiran kanssa, joka puolestaan
heti oli valmis tappeluun ja sydämellisellä nautinnolla ryhtyi siihen.
Se joka tuntee koirien luonteen ja tavat, arvaa sanomattakin, että
silmänräpäyksen kuluttua kaikki läsnäolevat koirat olivat keskenään
kiihkeässä tappelussa, ikäänkuin riippuisi jokaisen yksityisen koiran
elämä ja autuus tappelun ratkaisusta. Suuret koirat ottelivat hurjasti
keskenään, samaten pienet keskenään, mutta jälkimmäiset käyttivät
hyväkseen jokaisen lepohetken ottelujen välissä purrakseen suuria
koiria koipiin.
Siinä oli helvetillinen rähinä, kuten olisi lauma pahoja henkiä pitänyt
konserttia. Joukko Haymarketin porvareita ja katuyleisöä kokoontui
viraston edustalle. Toiset kyselivät pitivätkö anarkistit kokousta
siellä, toiset taasen tahtoivat tietää ketä siellä murhattiin ja mistä
syystä. Keppien ja piiskojen avulla koetettiin eroittaa tappelevia
koiria ja jotkut riensivät etsimään poliisia.
Keskellä tätä hiidenmoista meteliä tuo nuori, kaunis neitonen palasi
virastosta. Hän tempasi oman, kiltin koiransa (se oli juuri päässyt
pelmuttamasta paimenkoiraa niin perinpohjin, että tämä ainakin
kuukauden päivät saisi parannella vammojaan, ja se oli nyt yhtä
viattoman näköinen kuin vastasyntynyt karitsa) syliinsä, suuteli sitä
ja kysyi olivatko nuo ilkeät, vieraat haukut tehneet pahaa lemmikille,
ja hän tahtoi tietää mitä noilla suurilla, julmilla pedoilla oli täällä
tekemistä: nehän olisivat voineet tappaa hänen kiltin haukkunsa! Ja
kiltti haukku katseli emäntäänsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Oh,
olen niin iloissani siitä, että tulit ja pelastit minut tästä
epämiellyttävästä, raa'asta seurasta!"
Neitonen sanoi, ettei viraston ovenvartijalla ollut oikeutta päästä
moisia suuria, verenhimoisia villipetoja pienten, kilttien koirien
seuraan ja että hänellä oli hyvä halu saattaa joku lailliseen
edesvastuuseen asiasta.
Semmoinen on foxterrierin luonto; ja senpä vuoksi en soimaa
Montmorencyä sen taipumuksesta rähistä kissojen kanssa. Olen varma
siitä, että Montmorency tänä aamuna katui, ettei ollut kiusausta
voittanut.
Olimme niinkuin äsken jo sanoin palaamassa uimaretkeltä, kun
Valtakadulla kissa pujahti erään talon portista ja läksi juosta
hölkyttämään katua alas. Montmorency kirkasi ilosta -- soturin
voittohuuto, kun hän huomaa saaneensa vihollisen valtoihinsa: täten
lienee Cromwell huudahtanut, kun skottlantilaiset marssivat vuorelta
alas -- ja läksi laukkaamaan saaliinsa jälkeen.
Tuo aijottu uhri oli suuri, lihava, musta kollikissa. En koskaan ole
nähnyt rotevampaa kissaa enkä myöskään niin jätkännäköistä kissaa. Se
oli vaiherikkaan elämänsä kuluessa kadottanut puolet hännästään, toisen
korvansa ja suuren osan kuonoaan. Se oli pitkä, harteva, päättäväisen
näköinen kollikissa. Sen käytös oli rauhallista: se kulki verkalleen
eteenpäin.
Montmorency syöksi kissaraukan jälkeen 20 penikulman nopeudella
tunnissa; mutta kissa ei yhtään lisännyt vauhtia -- sillä ei näyttänyt
olevan aavistustakaan siitä, että sen henki oli vaarassa. Se astella
hölkytti eteenpäin, kunnes sen tuleva murhamies oli noin metrin päässä;
silloinpa kissa kääntihe ympäri ja istahti tyynesti keskelle tietä sekä
tähysti Montmorencyä kohtelias, mutta kysyvä ilme naamassaan, kuten
tahtoisi sanoa:
"No niin! Mitä Teillä on asiaa?"
Montmorency ei vähiä haikaile, se on rohkea poika; mutta tällä kisulla
oli omituinen, selittämätön katse, joka sai uljaimmankin koiran sydämen
nousemaan kurkkuun. Hän pysähtyi kesken juoksuaan ja jäi myös
katselemaan kissaa.
Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan; mutta voin kuvitella, että siinä
tapahtui seuraava keskustelu: