Matka syksyllä pitkin rannikkoa saattaa olla sangen epäilyttävä huvi;
mutta sattuu väliin, kun sää on oikein hieno, että syyspäivä voi olla
suloisempi kuin kesäpäivä. Ilma voi olla silloin ihmeen puhdas ja kevyt
ja tavattoman kuultava, mikä ikäänkuin paljastaa maiseman salaisimmat
yksityispiirteet, seuraavassa hetkessä ehkä hävetäkseen rohkeuttaan.
Silloin tunturit, luodot ja meri peittyvät tiheään villanharmaaseen
sumuvaippaan, joka laskeutuu raskaana ja kosteana yli koko luonnon.
Juuri sellainen syyskirkas oli päivä, kun Ole Berg aamiaisen jälkeen
seisoi matkaturkeissaan kannella ja nautti ensimmäistä sikariaan.
Hän naurahti tyytyväisenä ajatellessaan, kuinka erinomaisesti hän tällä
kertaa oli petkuttanut de Beeriä.
— Puh! Minuako haastateltaisiin! Loruja, sanon minä.
Pari puoliksi kiusoittavaa tyypillistä kauppamatkustajaa käveli
edestakaisin kannen toista puolta ja puheli naisista ja liikeasioista.
Berg vilkaisi tutkivasti heihin, nähdäkseen saisiko heistä seuraa,
mutta molemmat kaupparatsut eivät näyttäneet juuri miellyttäviltä. Se
oli muuten aika ikävää, sillä tästä voisi tulla surulliset hetket, kun
ei olisi puhekumppania.
Kun hän paraikaa mietti tätä, pisti salongin portailta esiin uudet
kasvot.
Ole Berg suorastaan hätkähti. Kautta taivaan! Ihana nuori neito, jolla
oli pieni nokkela pystynenä ja sievä suukkosuu, jäi seisomaan ovelle
ja silmäili päivän väreilevää kirkkautta. Berg tunsi äkkiä nuorukaisen
halua tutustua tuohon mielistelevään marakattiin. Hän kohotti
kohteliaasti lakkiaan:
»Ihana matkailma, neiti!»
»Niin, sää on kaunis», myönsi hän tuskin huomattavasti nyökäten. Mutta
ei näyttänyt siltä, että hän halusi jatkaa niin mutkattomasti alettua
tuttavuutta; sillä hän meni kylmästi ohitse. Luonnollisesti se vain
kiihoitti Ole Bergin seikkailuhalua. Hän käyskenteli neidon perässä
sangen tyynesti vain, mutta tämä vältti häntä sievästi livahtamalla
tupakkahytin nurkan taitse. Samassa hän käänsi päänsä, ja Berg ei ollut
varma, mutta hänestä kuitenkin tuntui, että neito iski hänelle silmää.
Tietysti ei selvästi tai julkeasti, vaan pieni vihjaus vain, että hän
antoi hänelle pitkän nenän — kuvaannollisesti puhuen.
Hitto vieköön, mikä tyttölapsi se oli? Ole Berg päätti tehdä
tuttavuutta.
Pitkään aikaan hänellä ei ollut onnea. Neito osasi erinomaisen hyvin
pitää häntä vireillä, ärsyttää häntä ja samalla livahtaa pois käsistä.
Mikäli taiston kuumuus eneni, huomasi hän kyllä, että neito leikki yhtä
tietoisesti kuin hänkin, mutta se vain lisäsi jännitystä.
Vasta myöhään puolenpäivän aikaan, kun Berg näennäisesti oli luopunut
ajosta, oli neito niin varomaton, että meni tupakkahyttiin, jolloin hän
päättävästi istui sohvaan oven viereen.
»Kas niin, neitiseni, emmekö ota lasia portviiniä ja keskustele
viihtyisästi? Olemme leikkineet koko aamupäivän, niin että nyt olemme
ansainneet pienen sydämenvahvistuksen.»
Neito ei loukkaantunut ollenkaan, mutta nauroi vähän pakotetusti:
»Niin, meidän lienee tehtävä siten. En kai pääse teistä vähemmällä.»
Berg painoi nappia.
»Niin, neiti, en ole tarkoittanut loukata. Ajattelin vain, että
me kaksi yksinäistä sielua voisimme auttaa toisiamme kuluttamalla
muutamia tunteja hauskalla tavalla. Ei ole liiaksi hupaista näillä
höyrylaivoilla. Aikooko neiti kauaskin?»
»En missään tapauksessa Stavangeria pitemmälle.»
»Sittenhän meillä on koko paljon aikaa.»
Palvelija tuli, ja Berg tilasi. He istuivat hetken vaiti, kunnes
tavarat tulivat. Palveleva henki täytti lasit ja katosi.
»Kippis, neiti, matkan onneksi! Saanko kysyä nimeänne? Minä olen Berg,
puutavarakauppias Ole Berg, aulis palvelukseenne.»
»Niin, minä kyllä tunnen teidät, uskokaa pois. Teidänhän piti paeta
tuota kummallista de Beeriä. Kippis! Kunpa pääsisitte ehein nahoin
hänen kynsistään!» Hän nauroi reimasti, ja he molemmat joivat.
»Niin, minä se olen. Mutta sallikaa minun kysyä, kuka te olette?»
»Se on yhdentekevää. On paljon hauskempaa olla tuntematon, silloin
tunnen itseni paljon vapaammaksi.»
»Kuten haluatte, neiti, mutta te kiihoitatte uteliaisuuttani. Minusta
tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen.»
»Mahdollisesti. Minä puolestani olen nähnyt teidät monen monituista
kertaa. Jos voitte hillitä uteliaisuuttanne, kunnes pääsemme
Stavangeriin, niin saatte ehkä tietää, kuka olen, jos olette kiltti ja
käyttäydytte kauniisti.»
»Hyvä, se on lupaus. Koetan olla niin miellyttävä kuin suinkin.»
»Oletteko yhtä miellyttävä kuin de Beer on ollut teille?»
»Uh, jo toisen kerran mainitsette tuon miehen. Enkö pääse rauhaan
hänestä ja hänen lehtirievustaan edes täällä? Se ei minua huvita.»
»Mutta se huvittaa minua — tietystikin. Koko kaupunkihan ei ole
neljääntoista päivään muusta puhunutkaan; ja täällä minä törmään
äkkiä toiseen päähenkilöön. Olkaa kohtuullinen, herra Berg. Miksi se
sitäpaitsi olisi lehtiriepu?»
»No mutta, neiti! Lehti, missä de Beer on päätoimittaja! Tuo
mahtailija! Hän luulee osaavansa kaikkea. Ha, ha, ha! Mutta minäpä olen
joka tapauksessa vetänyt häntä huulesta. Tunnetteko häntä?»
»En perinpohjin, mutta tiedän, kuka hän on.»
»Se on tarpeeksi, sen vakuutan teille.»
»Onko se totta, että te ja hän olette lyöneet tuon hirveän jännittävän
vedon?»
»Ei, ei juuri niin.»
»Kerrotaan, että te saatte kustantaa kaikki lehden perustamismenot, jos
hän voi saada teidän haastattelunne ensi numeroon.»
»Se ei ole totta. Hän saa nuolla huuliaan. Ei, niin ei sodassa käy.»
»On siis sota?»
»Tuskin. Koko juttu on vain siinä, että hän toivottomasti kamppailee
saavuttaakseen täysin mahdottoman päämaalin.»
»Oletteko varma, että se on toivoton?»
»Olen totisesti. Sopimuksen mukaan hänen on saatava minut lehtensä
tilaajaksi puoli vuotta perustamisen jälkeen. Mutta ymmärrätte, että
minä kyllä varjelen itseäni siitä tyhmyydestä.»
»Oo, de Beer on viekas.»
»Itserakas narri hän on. Hän oli nähtävästi ajatellut pimittää
minua tuolla haastattelu-päähänpistolla, josta hän on pitänyt jos
jonkinmoista melua, mutta onnistuiko hän?»
»On ennenaikaista sanoa niin. Hän saa jotakin toimeen, saattepas nähdä.»
»Kuinka hän voisi? Täällä minä istun, ja hän on monen penikulman
päässä. Huomenna varhain hänen lehtensä ilmestyy, kuten tiedätte.»
»En todellakaan tiedä, kuinka hän selviytyy; mutta ei puhuta siitä.»
»Ei, siirrytään miellyttävämpään aineeseen.»
»Esimerkiksi?»
»Esimerkiksi teihin, neiti.»
»Uh, ei toki, se on niin ikävää. Ei, puhutaan muusta. Eikö teistä ole
jo aika, että saamme kotiin jonkun muun kuin tuon kuolettavan Aviisin?»
»Kyllä todella tarvitsemme, mutta ajatelkaa de Beeriä!»
»Niin, niin, mutta ajatelkaa Modalia!»
»Se vanha saippuankeittäjä. Ei hän sentään ole niin kehno. Kahdesta
pahasta pitää valita pienempi. 'Aviisi' on rauhaa rakastava.»
»Olen aina luullut teidän olevan edistysmiehiä.»
»Luuletteko, että Aamiaislehdestä tulee edistysaskel?»
»Kyllä, miksi en?»
»Loruja! Edistykseen tarvitaan enemmän kuin tuollainen lehtipahanen.»
»Esimerkiksi?»
»Anteeksi, neiti, siitä voi tulla liian pitkä selitys naisen
kuultavaksi.»
»Niinkö? Teillä ei ole varmaan suuria ajatuksia naisesta. Me naiset
emme ole aivan niin älyttömiä, kuin luulette. Muistakaa, että elämme
aikana, jolloin naisen äänioikeus on tosiasia.»
»Pyydän anteeksi. Mutta minusta naiset saisivat huolehtia
sukankutimesta ja tenavista. Se olisi ainakin yhtä hyödyllistä.»
»Niin, mutta me, joilla ei ole tena — lapsia?»
»Loruja! Teidän on koetettava saada. Rohkenenko kysyä, oletteko ehkä
tuollainen naisasianainen? Ette näytä siltä; mutta maailma on täynnä
yllätyksiä!»
Ennenkuin neiti ehti vastata, huusi höyrypilli pitkään, ja koneiden
säännöllinen jymy lakkasi äkkiä.
»No, mutta mitäs tämä tietää?» kysyi Berg ja tirkisti ulos. »Oho,
siihenkös tässä jouduttiin. Sumu, neiti.» Hän lähti kannelle.
Neiti seurasi. Yltympäri oli sumua niin tiheänä kuin seinä. Ei
voinut nähdä edes laivanpituutta minnekään päin. Laivan miehistö
luotasi. Komentohuutoja sinkoili ohjaussillalta, mutta ne kuuluivat
tukahtuneilta, kuten tavallisesti tuollaisissa oloissa, ja
säännöllisesti joka minuutti kuului höyrypillin ärsyttävä ääni.
Kaikki tuntui niin ilkeältä vastakohtana tupakkahytin viihtyisälle
kodikkuudelle. Neiti hytisi kylmästä, ja hänen raikkaille kasvoilleen
lipui syvän huolestumisen ilme, jolla varmaan oli sisempi syy, kuin
vain se, että sumu vaikutti painostavasti.
Ole Berg tuli samassa takaisin.
»No, tämäpä oli epämiellyttävä loppu keskustelullemme. Koettakaamme
jatkaa sitä huolimatta pillin ulvonnasta ja hälinästä.»
Neiti ei vastannut hänen kysymykseensä, tiedusteli vain neuvotonna:
»Me kai myöhästymme nyt?»
»Tietenkin.»
»Kuinka paljon?»
»Mahdotonta sanoa. Voi mennä tunti, vuorokausi tai enemmän. Saamme
varustautua kärsivällisyydellä.»
»Kärsivällisyydellä. Te voitte niin sanoa. Mutta minun on päästävä
perille.»
»Mutta kun ette voi, niin entä sitten?»
»Sitten matkustan turhaan.» Hän näytti tavattoman onnettomalta ja
hänellä oli miltei harmin kyyneleet silmissä. Ole Berg halusi lohduttaa
häntä.
»No, no, ei liene elämä kysymyksessä? Voimme istua rauhassa ja levossa.
Ruokaa on laivassa suuret määrät, niin paljon kuin tarvitsemme.
Saamme vastaanottaa tämän kohtalon lähettämänä. Minä puolestani olen
pikemminkin kiitollinen, sillä nyt yhdessäolomme pitkittyy.»
»Oh, minä olen niin pahoillani. Kaikki luisti niin hyvin, ja nyt minun
suuret suunnitelmani särkyvät.»
»Niin, niin, neiti, sellaista tapahtuu. Elämme surun laaksossa, joka on
täynnä pettymyksiä. Jokaisella on omat huolensa, itse de Beerilläkin.»
Neito loi häneen nopean silmäyksen. Mitä hän sillä tarkoitti? Mutta
hän seisoi niin pyöreänä ja oloonsa tyytyväisenä, että oli mahdotonta
sanoa, vihjasiko hän johonkin vai ei.
»Miksi juuri hänellä?»
»No, hänellä niinkuin meillä muillakin. Minun on ylen lohdullista
tietää, että hänen pettymyksensä on suurempi kuin meidän, neiti.»
»Mitä ajattelette minun pettymyksistäni?»
»En erikoisempaa. Mutta ette näytä kärsineen mainittavampaa pahaa
tässä maailmassa. Mitä vastoinkäymisiä olisikaan saattanut olla teidän
iässänne?»
»Oo, elämä ei ole niinkään helppoa elää.»
»Varjelkoon, mikä maailmanviisaus. — Päivälliskello soi. Eikö teidän
mielipahanne suvaitsisi nauttia kolmea ruokalajia ja jälkiruokaa?»
»Ei, kiitos, syön hytissäni.»
»Miksi? Tehkää minulle se kunnia ja olkaa vieraani.»
»Ei käy laatuun. Teidän ei ole kannettava kaikkia sotakuluja.»
»Niinkö, ettekö ole vielä unohtanut aamullista sissisotaamme?»
»Monet kiitokset muuten, mutta en ole nyt sillä päällä.»
* * * * *
Tunnit kuluivat. Laiva matoi etelään päin niin kurjan hitaasti. Pitkät
hetket se oli paikoillaan ja vain huusi. Sitte tuli pieni repeämä
sumuun, niin että päästiin selville maasta, minkä jälkeen alus lähti
jälleen matamaan eteenpäin hiljaa ja varovasti.
Ole Berg käveli sumussa ja vihmassa ja sadatteli itsekseen, osaksi
siitä syystä, että kulku kävi näin verkalleen, osaksi taas siksi, että
hänen uusi tuttavansa ei enää näyttäytynyt.
Mutta vihdoin viiden aikaan hän ilmestyi.
»Luuletteko, että ehdimme Stavangeriin illaksi?» kuului hänen ensi
kysymyksensä.
»Emme, jos tällaista jatkuu.»
»Mitä minun sitten on tehtävä?»
»Olkaa rauhallinen. Jutellaan.»
»Niin, aletaan taas siitä, mihin asti pääsimme aamupäivällä.»
»Mihin asti sitten?»
»Oo, muistatte kai, että annoitte naisille pari maukasta neuvoa.»
»Ja te sanoitte olevanne naisasianainen?»
»Sitäpäs en tehnyt, sanoin vain, että naiset osaavat enemmän kuin kutoa
sukkaa ja hoitaa lapsia.»
»Aivan oikein. He voivat istua konttorissa kahdestakymmenestä kruunusta
kuukaudessa ja ottavat siten leivän miehiltä.»
»Teillähän on itsellänne naisia konttorissanne.»
»Kuinkas ei olisi? Ne ovat halpoja.»
»Ja tekevät yhtä hyvää työtä kuin miehet.»
»Eivätpä. Ne eivät voi koskaan tehdä mitään itsenäisesti, niitä voi
käyttää vain totunnaistyöhön.»
»Naisetpa voivat tehdä, mitä tarvitaan. Olen vakuutettu, että jos de
Beer olisi ollut kyllin nokkela ja antanut naisen haastatella teitä,
niin häntä ei olisi petkutettu.»
»Me kierrämme ja kaarramme alati samaa kysymystä, neiti, aivan kuin
hyttynen liekkiä. Mutta vaikka hän olisi lähettänyt luokseni kymmenen
naista, niin hän olisi kuitenkin saanut pitkän nenän.»
»Minäpä puhuin yhdestä, minä. Kymmenen olisi tietysti tärvellyt asian.
Oo, ette tiedä, kuinka viekas nainen voi olla.»
»Enkö tiedä? Luulin muuten, että minulla olisi ollut niistä rahtunen
kokemusta, hyverikkaista rouvista aina bulevardien pieniin herkullisiin
iltatuttavuuksiin.»
»Mistä enimmin pidätte. Rouvista?»
»Kukin on hyvä ajallaan. Ei minulla ole mitään noita toisiakaan
vastaan, kun lasketaan pois se, että niitä on kalliimpi syöttää.
Uskokaa pois, etteivät bulevardikahviloiden yksityishuoneet ole
yhtä halpoja kuin puolikas portviiniä tupakkahytissä.» Hän nauroi
kurillisesti.
Neito nyrpeili:
»Te olette varmaan aikamoinen, te.»
»Prrr! Ole Berg ei ole sama Parisissa kuin kotona Trangvikenissä»,
kerskaili hän.
»Hyi, nyt olette sietämätön. Teidän pitäisi puhua kunnioittavammin
synnyinkaupungistanne.»
»Varjelkoon, se on hyvä pieni kaupunki kaupantekoa varten; en muuta
sano. Väestö on ihanan tyhmää, ja kuten tunnettua, ovat tyhmät olemassa
sitä varten, että me muut ansaitsisimme heiltä rahoja.»
»Teidän ystävienne olisi pitänyt saada kuulla tuo. De Beer maksaisi
tuosta lausunnosta, jos hän voisi saada sen tänä iltana.»
»Nyt oli hyttynen taas liekin pateilla.»
Alkoi vähän tuulla ja sumu vähän repeili.
»Halloo. Nyt alkaa tuulla; ehkä vielä voimme päästä Stavangeriin tänä
iltana. Oletteko nyt iloinen, neiti?»
»Onko se oikein totta?»
»Siltä näyttää.»
»Sepä ihanaa. Koska luulette meidän pääsevän sinne?»
»Kysyn kapteenilta.»
»Tehkää se!»
Berg meni ja palasi takaisin:
»Yhdentoista aikaan, jos kaikki hyvin käy.»
»Voi, kuinka iloinen olen. Tulkaa nyt, niin mennään sisään ja puhellaan
hauskasti, kunnes saadaan illallista.»
He katosivat tupakkahyttiin.
* * * * *
Kello oli neljännestä vailla yksitoista, kun Ole Bergin uusi
naistuttava seisoi Stavangerin laiturilla ja katseli neuvotonna
ympärilleen. Kädessä hänellä oli pieni laukku, siinä kaikki hänen
matkatavaransa.
»Kuinka on, neiti? Aiotteko muitta mutkitta hävitä sanomatta edes
hyvästi?»
Neito kääntyi häneen:
»Oo, tekö siinä, herra Berg. Tulitte kuin pelastuksen enkeli. Voitteko
neuvoa minulle tämän kurjan kaupungin puhelinaseman?»
»Mielelläni; mutta ettekö aio ensin hankkia itsellenne kattoa päänne
päälle yöksi?»
»En, se sitten. Ensin minun on soitettava.»
»No hyvä! Tulkaa, niin näytän teille!»
Uninen puhelinneiti palveli häntä. Berg jäi seisomaan puhelinkaapin
ulkopuolelle ja odotti.
Kului useampia jaksoja. Äkkiä neito raotti ovea:
»Rakas herra Berg, sanokaa jotakin hyvää. Oikein hirveän hyvää.»
»Mitäh?»
»Sanokaa jotakin hyvää, ettekö kuule!» Hän polki kärsimättömästi ja
käskevästi jalkaansa.
»Jotakin hyvää.»
»Niin, parasta, mitä keksitte!»
»Hummeria majoneesikastikkeessa; kelpaako se?»
»Kelpaa!» Hän kääntyi koneeseen ja huusi mikrofoniin: »Parasta, mitä
hän tietää, on hummeri majoneesikastikkeessa. Pyysin häntä sanomaan
jotakin hyvää, ja tämä oli lopettajaisrepliikki. Hyvästi!» Hän suoritti
loppusoiton — riemuiten.
Ole Berg seisoi kuin puusta pudonneena:
»Herra hyvästi hallitkoon! Mitä tämä merkitsee?»
»Haastattelu on tehty. Tuhansia kiitoksia, herra Berg. En voi kylliksi
ilmilausua kiitollisuuttani teidän hyväntahtoisuudestanne.»
Berg kysyi kutakuinkin tuimasti:
»Kuka on minulle niin kiitollinen?»
»Ensin tietysti de Beer, sitten nöyrä palvelijanne Gudrun Sten,
Aamiaislehden aputoimittaja. Ettekö nyt usko, että nainen voi toimittaa
sen, mihin ei yksikään mies kykene?»
Berg murisi ensin jotakin äreänä, mutta kun neiti Sten päästi helakan
naurun, ei hän voinut vastustaa häntä. Hänkin nauroi, ensin puoliksi
vihoissaan, mutta sitten niin sydämellisesti, että neiti Sten purskahti
vielä suurempaan nauruun. Niin he seisoivat ja nauroivat molemmat
puhelinneidille, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan, vaan nauroi mukana.
Vihdoin neiti Sten kysyi:
»Minne lähetämme teille lehden?»
Mutta silloin Berg kirosi kuumasti ja äänekkäästi:
»Ei, tiedättekös, neiti», sanoi hän, »olen sitä mieltä, että häviätte.
Totta totisesti en halua nähdä lehtiriepuanne silmieni edessä.»
»Älkää sanoko niin. Tilatkaa yhtä hyvin nyt suoraa päätä minulta.»
»Noin pelotonta en ole koskaan tavannut. Tulkaa nyt, niin vien teidät
hotelliin. Olette tehnyt sellaisen päivätyön, että saatte levätä ilman
minun tilaustanikin. Mutta meidän on kiiruhdettava, sillä muuten
myöhästyn laivasta.»
* * * * *
Seuraavana aamuna ilmestyi Aamiaislehden ensi numero. Etusivulla oli
yli kolmen palstan: