Pakkanen, puhurin poika
läksi lumilinnastansa,
alta tuiman tunturinsa,
jäitä, jänkiä ajaen
puikahutti porollansa.
Satasarvi kuuraa kiilsi,
suuret silmät tulta tuikki,
pärskyi sieraimet savuten,
yltä taivahat tulessa
pohjanpalon suihkeet suikki.
Pakkanen, puhurin poika
tuuleen työnsi jäiset ohjat,
missä henki, hyytä huokui
kintaillansa nurkkiin nuiji,
paukkui kaikki taivaanpohjat.
Uinui metsät usvissansa,
armas päivä varjoon vaipui,
Tuonen tarhain takamaille,
viluviimain vinkuessa
himerrykseen hiljaa haipui.
Kuului kohu korven puissa,
kylmät tähdet vastaan vilkkui,
riekot pensailta putosi,
pakkanen, puhurin poika
ilmaan iski sekä ilkkui:
»Kodat kaasin, kaasin kansan,
turman tiuvut soivat vyössä,
jäähtyi jättein uhriliekit,
sammui tulivuorten tuprut,
yksin tähdet tuikkii yössä.
Satapäisen sodan nostan,
valon vien ma auringolta,
alennan ikiajoiksi;
kaikki luotu, luomatonkin
ammottavi autiolta.»
Pakkanen, puhurin poika
iski vitsoin viluvarsaan,
ajoi suven seutuville,
kedot kuurtui, kukat kuihtui,
kun loi kaikkeen katseen karsaan.
Valotta valitti kansa,
piili pahan tuhotyötä,
katsoi auringon aloja,
luullen maailman menneheksi,
itkien ikuista yötä.
Pakkanen, puhurin poika
kiihtyi yhä korkeemmalle,
taivaan taivalta samosi,
riistääksensä riemun tähdet
tunturinsa tuskan alle.
Silloin kuului kuin suhina,
suuri soitto etelästä,
taivaalle tuli valahti,
poro säteitä sävähti,
valo pilkki pimeästä.
Aurinkoinen, aina armas
päilyi pilvivaunuissansa,
ajoi aamunsa alussa,
hohtavassa huomenessa
hoputellen hevostansa.
Rusoitteli raukeet rannat,
tunturit tulessa väikkyi,
meri murtui, jäät jysähti,
suli salvat, luonto lauhtui,
poron peikonsilmät säikkyi.
Ajoi Päivä avaruutta,
sinkui säde noidannuoleen,
pakkanen pahasti parahti,
ponnahteli pulkassansa,
käänsi poron pohjan puoleen.
Pelkäsi pakkanen paloa,
kiihtyi kiivas kilpajuoksu,
paasihin pulkka kiahti,
lehdot lehtensä levitti,
tulvi kevätkukkain tuoksu.
Ulvoi kaikki paimenkoirat,
päivään pyrki kodan sauhut,
heräsi hämystä kansa,
hieroi silmistä unensa,
kaikki talven kuolon kauhut.
Pakkanen, puhurin poika
kuuli vaunut viereillänsä,
päivä poltti selkäpuolta,
vilun valta kiskoi kintaat,
päästi peskin pinteistänsä.
Pakkanen, puhurin poika
tunsi kulun kuumemmaksi,
ruoski raipoilla poroa,
tunsi tuhonsa tulevan,
aikansa nyt ankaraksi.
Muisti nyt emonsa enteen,
ettei taakseen tuijottaisi,
muuten sulaisi sineksi,
huurun hahmoksi hajoisi,
päivän orja olla saisi.
Paulat jalkaansa pujotti,
kyyristihe pulkan pohjiin,
vimmoin vinkui ja vihelsi,
poro polki, jotta joutui,
talven poika tarttui ohjiin.
Niihin kaikki ilmat iski,
aurinkoiset valon vahdit,
pyörät takana tärisi,
paha poikiaan manasi,
mut ei tulleet mustat mahdit.
Näki tutut tunturinsa,
aurinko jo ajoi rinnan,
paha pakkanen pakeni,
paukautti, pamautti,
laski läpi lumilinnan.
Päivän poika peitsellänsä
pylväsportin paatta väänsi,
linna liikkui, maa vapisi,
ulvahteli surman ukset,
päivän poika tieltä käänsi.
Ajoi hiljaa hyrähdellen
avaruuden aavikoita
valkeassa vaunussansa,
ilman immet ilakoiden
kaiuttivat kanteloita.
Pakkanen, puhurin poika
kuuli, kuinka soitto hukkui,
helkkyi kiitäin avaruuteen,
väsyneenä vuoressansa
viluvuoteellensa nukkui.
Mutta laakson laulut soivat,
viserrykset viitain alta,
rinteet riemuhun remahti,
korkeuden kunniassa
päilyi päivän voiton valta.
Ullanlinnassa, helmik. 1917.