Nyt juhannuskoivut hiljaa häilyy
tuulessa illalla lempeän lauvantain,
kun kirkonlahti päilyy,
kuin alttariin astuvan morsiamen
niin katse on altis ja armainen,
kun käet kukkuvat takaa kukkulain.
Nyt viisihankaiset vettä viiltää,
lainehet rannoille riutuen uupuen ui,
ja saarten valkeat kiiltää,
maan uhrisauhu kun kiemuroi
ja helkalehdosta laulut soi,
kun armas aurinko länteen kallistui.
Jo vaikeni kartanon ruokakellot
viimeisen kerran nyt kaikuen kalkantaan,
käy usviin pappilan pellot,
haat hohtavat, taivaista tulta ne juo,
kaje harjun huippuun loiston luo,
ja helo himmeä käy yli mairean maan.
On kaikki arkaa aavistusta
vaiheella valon ja lähestyvän lempeän yön
ja suven suitsutusta,
sen sulossa on syke suruinen
kuin vaivoissa valkean neitosen,
joka päättää viimeisen, hellän lemmen työn.
On kuin luonto kuuntelis itseänsä,
huokaisi maa, joka kypsyyden kultaan
yölintu yksinänsä
nyt visertää virttä viimeistään
ja siipeen siirtää pilkkuisen pään,
mut missään ei korvessa julmaa ihmistä näy.
Mut nauru kaikuu nyt pappilasta,
Kyöpelinvuori sen toistavi tuhansiin
kuin peikko peloittain lasta,
niin kaiutar ihmistä ilkkuen
luo varjon vaihteissa riemujen,
kun pappilan neiti nyt uupuu unelmiin.
Hän soittavi valse tristen tahtiin,
sävelet värjyy ylitse vilpoisen veen,
pois kauas sammuin lahtiin;
kuin särkynyt sydän ne soraan lyö,
ne kuulee vain valkea juhannusyö,
kun nuoret tuntehet tummuvat hiljalleen.