Suomen suuri sunnuntainen aamu,
Luojan lahja, juhla joulukuun,
jolloin varjoon vaipui idän haamu,
Suomen suurin soitto sulle soikoon,
onnes oksa vapaudenpuun
kautta aikain aina vihannoikoon!
Silloin kansa kunniaansa kulki,
vanhat kauhunkahleet rikki löi
julistain näin maailmalle julki
oikeuttaan elää elämäänsä,
nousta maastaan, yö kun ympäröi,
nostain vapaan lailla pystyyn päänsä.
Todistaen uskalluksen untaan
rajat rikkoi, käyden kamppailuun
kansana nyt moneen kansakuntaan,
voittain itsensä se voiman voitti
olla itseään, kun murskas muun,
omaa oikeuttaan kunnioitti.
Riemunraikas, sorja sota-ääni
sytyttäen syöksyi sydämeen,
lapsen haaveissain jo yli pääni
kutsus kuulin, ei sua syytös soimaa,
kuulin kaikkeuden säveleen,
joka antoi valoa ja voimaa!
Tuntui kuin ois nähnyt valkeen valon
käyvän yli masennetun maan
kirkastaen Suomen joka salon,
jäisten merten pohjanpalon takaa
heijastuen kauas maailmaan
niinkuin Luojan käsi vahva, vakaa.
Niinkuin vuosisadan vainon hautaa
marssintahti tähtiin soinut ois
jumal'julistus niin raikui rautaa
maiden mahtaville kaiun kantain,
kuin se valheen voimat murtaa vois
kansallensa uljaan uskon antain.
Kauas karkoitti se tuskan tieltä,
mikä varttui vuoreks vastusten,
iäks ihastuttain miesten mieltä,
äitein tunteet varmaan voitonvaistoon
synnyttääkseen suvun suuren sen,
joka tinkimättä kulkee taistoon.
Puhdas päivä, vaadit tahdot tarmoon,
totisesti, ettei milloinkaan
alistuen vieraan almun armoon
tämä kansa tahdo ruoskaa nuolla,
vaan on valmis, aina valveillaan,
maansa eestä voittaa voi tai kuolla.
Päily, päivä, hohtain honkain holviin,
kaarra kautta kaiken Suomenmaan,
lyö sun uskos uusiin sukupolviin,
niinkuin Luojan liekki siunaa maata
ajast' aikaan aina armaampaan,
siunaa kansaa, jok' ei kuolla saata!
Oulunkylä. 2.12.19.