Niinkuin sen toiwo todistaa
ja usko warsin wahwistaa
ei haita hauta meitä.
Waiwat waan
woitetaan;
kalma kungin
wangitungin
paulat päästää,
sielun säilytetyn säästää.
Nyt kuljeskellen kuolemaan
ja tullen tääldä tuonelaan
juon wirwoitusta wielä;
autuaan aamun saan,
koska kerran
huuto Herran
korwin kuullaan
tuonen tieldä jälle tullaan.
Siis syy on syitä estämään,
pyhyyttä aina pyytämään
matkalla maailmassa.
Hyödyttäin
nöyrä näin
laihon lailla,
waikka wailla,
kaswun kandaa,
joka arwon jalon andaa.
Jo ennen mainittuun »Lauseita» nimiseen teokseen on Juteini ottanut
runon »Kiitos-Uhri ALEKSANDERILLE I:selle», kauniin »Laulun Suomelle»,
runon »Muisto-Patsas Suomesta ALEKSANDERILLE I:selle», »Laulun Rauhan
Ruhtinaasta», »Runon Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty
Parisissa Yhteiseksi rauhaksi» sekä »Kiitos-weisun rauhasta», kaikki
meille ennestään tuttuja julkaisuja. Mutta mikä tässä kirjassa enin
herättää huomiota, on alkusanaseksi tarkotettu 3 ja 4 sivuilla oleva
kirjotus »APOLOGIE för Återtagen afsägelse från författareyrket».
Annamme Juteinin tässä esittää »puolustuksensa» (Apologie).
»Hemsökt om hösten år 1827 med en för mig vådlig riktning af
angifvelse, som, föranledd af min då utgifne och följande året
förbrände Brochure med rubrik Anteckningar af tankar i varianta ämnen,
antydde förbrytelse emot skrif- och tryck-friheten i Finland, har jag i
en förkrossad sinnesstämning användt qvarlefvorna jämväl af mina öfriga
emellan tjensteomsorger uppkomna ströskrifter till bränneoffer, och
låtit undfalla mig afsägelse från författareyrket, hvarigenom jag
äfventyrat min välfärd. Men som jag medelst Hans Kejserliga Majestäts
nådiga Utslag af den 21 October 1831 blifvit ifrån detta åtal slutligen
med allone frikänd, utan att mitt frikännande grundats å sådan
förhastad botfärdighet, och jag, vid numera återvunnet lugn, såsom en
verkan af den allt helande tiden, vågar anse en fruktlös tystnad,
döljandet äfven af ett ringare pund, för ett felsteg; så finner jag mig
anmanad, att nu, efter utverkadt afsked ifrån tjensten och derigenom
yppad ledighet till tidsfördrif, låta min vingskutne (!) finska Pegasus
återse dagsljuset.
Häfvandet af min förenämnde afsägelse torde sålunda vara nog väl
motiveradt, då dessutom kärleken till modersmålet uppväger all vidare
betänklighet dervid, och härtill ännu kommer känslan af gammal finsk
tacksamhet emot en välgörande, redan till evigheten hädan gången, men i
minnet oförgänglig hög monark». (Kun minua kohtasi syksyllä v. 1827
minun vahingottamistani tarkottava ilmianto, joka, johtuneena minun
silloin julkaisemastani ja seuraavana vuonna poltetusta kirjasestani
Anteckningar af tankar i varianta ämnen, viittasi rikkomukseen
sanan- ja painovapautta vastaan Suomessa, olen minä murtunein mielin
käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä
lentokirjasista polttouhriksi, ja olen tullut sanoneeksi luopuvani
kirjailijatoimesta, jonka kautta olen saattanut oman onneni
vaaranalaiseksi. Mutta koska minut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
armollisen ratkaisun kautta, päivätty 21 päivänä lokakuuta 1831, on
vihdoinkin kokonaan julistettu vapaaksi tästä syytteestä, ilman että
minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan
katuvaisuuteen, ja minä, nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan,
kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena, uskallan pitää turhaa
vaitioloa, vähäisemmänkin leiviskän kätkemistä, hairahduksena; niin
tunnen minä itseni kehotetuksi antamaan nyt siipeenammutun suomalaisen
Pegasukseni taas nähdä päivänvalon, saatuani eron virastani ja sen
kautta ilmestyttyä joutoaikaa ajanvietteeseen.
Edellämainitun luopumukseni peruuttaminen lienee siis tarpeeksi hyvin
perusteltu, kun sitä paitsi rakkaus äidinkieleen sen ohessa poistaa
kaiken enemmän epäröimisen, ja tähän vielä tulee vanhan suomalaisen
kiitollisuuden tunne hyväntekeväistä, jo ijäisyyteen mennyttä, mutta
muistista katoamatonta korkeata hallitsijaa kohtaan.)
Kuu suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, tarttui
Juteinikin kynään sen valtaamana, kuten kirjotus »Pari sanaa suomeksi
1844» todistaa. Kirjotus on siksi merkillinen, että kannattaa siihen
tutustua. Siinä hän sanoo: »Näihin aikoin on aljettu enemmän kuin ennen
puhumaan suomen kielestä, jota moni moittaa, useambi kiittää, niin että
jo kuitengin on tullut tutkindoon sen sopiwaisuus yhteisille
klrjallisuuden töille. Tätä yksi toiwoo Suomalaisten hywäksi, tietäin
oman kielen olewan kullekin kansakunnalle walistuksen ja onnen
wälikappaleen, ja toinen pelkää Suomessa asettunetten Ruotsalaisten
puolesta. Mutta sekä toiwo että pelko owat tässä molemmat kyllä
puolinaiset. Edellisen täytyy siihen tytyä, että tämä kieli, sitte kuin
se maan osain laweuden tähden ja lähemmän kanssakäymisen puutteesta
kansan kesken on erinäiseksi tullut, ja nyt ei missäkän maan paikassa
ole virheistä vapaana, ei suingan yhteiseksi kirjoituskieleksi
nykyisessä tilassansa wielä hywin kelpaa, niin kauan kuin kirja-miehet
sitä eri-tavalla, kukin oman puheensa parren mukaan ja siihen tutkimata
tottuneena, ilman yhteyttä kirjoittawat. Ei kuorma kulje matkan päähän,
jos ei wetäjät yhtä pidä. Taas jälkeinen, joka luulee siitä wääryyttä
maan Ruotsalaisille tapahtuwan, jos suomen kieli wiimeingin wallan
saisi ja arwoonsa ylennettäisi, muistakon eniksi, että wirka-miehet
täällä kyllä kauan sengin jälkeen ruotsin kielen osaawat, ja että se
rasitus Ruotsalaisilda poistuu, jota Suomalaisilda tähän asti on
kärsitty, koska ei kaikki palkan ottajat ja syöjät Suomen leipää ole
suomea ymmärtäneet eikä huolineet ymmärtää. Toiseksi, ja sitte kuin
muutos tapahtuu, on hänellä se lohdutus, että wiisas ja armollinen
Hallitus woi asettaa ruotsin kielessä tarkasti koetellut wirka-miehet
niille maakunnille, joissa se kieli on tawallinen, ehkä hekin suomeksi
työnsä toimittavat. Näin on kaikki aiwan oikein; waan ei ollut muinen
niin oikein, kuin ei waadittu wirka-miehildä suomen kielen oppia
suomalaisen kansan hyödyksi, jonga luku on meillä suurin muiden
suhteen. Ei ole siis Ruotsalaisillamme ensingin syytä näissä asioissa
wääryyttä walittaa, eikä Suomalaisilla, ehkä owat maan alkuasujamet,
suurta toivoa, ennen kuin he kielensä moninaisen murteen parandawat ja
auttawat sen kirjalliseen yhteyteen, selwistäin meille puhtaan ja
suloisen kirjakielen omalle perustuksellensa, niin että lapsemme
woisiwat joskus laulella:
Kauan on jo Suomen kansa
ollut wailla onneansa
walistusta waljennetta,
kanssa kielen karttunetta;
mutta nyt on muuttuneena
aika, toiwo alkaneena,
että riemu rinda-päällä
nähtäwänä on mailla näillä;
nyt on kohta koto-kieli
selvä niin kuin miesten mieli,
walmis walistuksen töille,
sielun, hengen sikiöille.