Vuonna 1827 seuraavat Juteinin kirjailijatuotteet ilmestyivät painosta:
»Laulu Elämän Nautinnosta». »Erhetyksen Waikutus elli lapsen
Murha»[160] ja ruotsiksi »Anteckningar af Tankar uti Warianta
Ämnen».[161] »Laulun Elämän Nautinnosta» Juteini oli jo aikaisemmin
painattanut runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Luultavaa
on, että tästä laulusta pidettiin, koska Juteini painatti sen nyt
erikseen ja seuraavana vuonna vielä julkaisi kaksi uutta laitosta
siitä.[162] Ei olekaan ihmeellistä, että se tosirunollisena ja sievänä
herätti suurta mieltymystä aikana, jolloin runous suomenkielellä oli
vasta alullaan, kosk'emme vielä nykyäänkään voi siltä kieltää kauniin
ja herttaisen laulun nimeä.
»Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha» on suorasanainen kertomus
nuoren, viattomuudessa kasvatetun tytön lankeemuksesta. Hourupäissään
hän oli tukehduttanut lapsensa ja kuoli kivuistansa muutaman päivän
kuluttua sangen surkeassa, tilassa, sillä hän piti »syndinsä Jumalan
armoa» suurempana. Juteini liitti tähän kertomukseen runon »Oma tundo».
Sanoimme jo, että v. 1827[163] Juteinin kädestä lähti myöskin
ruotsinkielinen kirja »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen».
Tämän pääasiallinen sisällys oli osiksi filosofinen, ossksi
uskonnollinen; ja Juteinin siinä lausumat mielipiteet oikeasta
kristillisyydestä ja tavaksi käyneestä opetuksesta kristikunnassa sekä
ennen kaikkea se, ett'ei kirjaa ennen sen ilmestymistä ja levittämistä
jätetty Porvoon tuomiokapitulille tarkastettavaksi, saivat aikaan sen,
että 99 sivun laajuisen kirjan julkaisemisesta syntyi monivuotinen
oikeusjuttu ja että se, kuten Juteini itse kertoo, v. 1829 poltettiin.
Koska tapaus on varhaisemman kirjallisuutemme historiassa ainoa
laatuaan, käymme sen vaiheita tarkemmin kuvaamaan sekä sittemmin
myöskin sen sisällystä esittämään.
Suomen prokuraattoriviraston lähetekantakirjassa olevista useista, tätä
asiaa koskevista kirjeistä ilmenee, että maamme silloinen prokuraattori
Carl Walléen oli kirjan varsinainen vainooja, joka oikeuslaitoksemme
kaikissa asteissa yritti hankkia Juteinille vielä muutakin rangaistusta
kirjan luvattomasta ilmestymisestä, vaikka hän jo nähtävästi ensi
asteessa oli saanut sen tuhotuksi ja vaikka olisi luullut siinä jo
olevan rangaistusta tarpeeksi. Merkillisintä on, että prokuraattorin
huomion kirjaan oli kiinnittänyt itse kenraalikuvernööri Zakrewsky,
päättäen Walléen'in kirjeestä tälle syysk. 5 p:ltä 1827.[164] Kuka
ilmiannon kirjan sensuroimattomuudesta oli tehnyt, joku tuomiokapitulin
jäsenkö vaiko joku Juteinin pappisvihollisista, siitä en ole voinut
saada selkoa. Olen johtunut ajattelemaan pappeja, koskapa he niin
halusta levittelivät Ahlqvist'in ennenmainittuja pilkkarunoja ja koska
näissä syytettiin Juteinia väärän opin levittämisestäkin ja mainittiin
sellaisia kohtia hänen pilakirjotuksistaan, joissa oli väitetty pappien
myyvän autuutta rahasta, sekä vihasta kuohuvin sanoin kysyttiin,
milloin sellaista oli tapahtunut. Hänen ruotsinkielisille, opetusta
sisältäville teoksilleen taas kyllä oli sanotuissa moiterunoissakin
annettu tunnustusta. Mutta kun nyt tässä ruotsalaisessakin
»Anteckningar» nimisessä kirjassa oli yhtä ja toista, johon voi
jumaluusoppinut takertua, niin ilmianto nähtävästi tehtiin, etenkin kun
ei kirjanpainaja ollut kirjaa käyttänyt konsistoriossa tarkastamista
varten.
Zakrewskyn kirje Walléen'ille kirjaa koskevista seikoista oli päivätty
syysk. 4 p:nä ja jo seuraavana päivänä saamme taas Walléen'in kirjeestä
edelliselle tietää mihin toimenpiteihin hän oli kirjan ilmestymisen
johdosta ryhtynyt.
Ensiksikin sai Wiipurin läänin silloinen maaherra August Ramsay häneltä
käskyn[165] ensi tilassa ottaa takavarikkoon sanotun teoksen kaikki
kappaleet, kunnes nostettava oikeusjuttu tekijää Juteinia ja
kirjanpainajaa A. Cedervalleria vastaan lopullisesti päättyisi.
»Saatuaan tietää painoksen suuruuden oli hänen takavarikkoonotto
pantava toimeen siten, ett'ei ainoastaan kirjanpainajalla ja tekijällä
olevat, vaan vieläpä mahdollisesti yksityisille henkilöillekin läänissä
jaetut tai myydyt kappaleet otettaisiin talteen ja sinetillä
varustettuina säilytettäisiin joko maaherran luona tai muussa yleisessä
paikassa». Vihdoin prokuraattori kirjeessään myöskin pyysi aikanaan
tietoa maaherran toimenpiteistä asiassa, kirjan painajan ja tekijän
ilmottamasta painoksen kappalemäärästä sekä takavarikkoon saatujen
kappalten lukumäärästä.
Toinen henkilö, jolle Walléen tätä kirjaa ja sen tekijää vainotessaan
oli myöskin käskyjä antanut toimenpiteitä varten jo syyskuun 3 p:nä
päivätyllä memoriaalilla, oli Viipurin kaupunginviskaali J.A.
Krogerus.[166]
Memoriaali sisältää jo täydelliset ohjeet[167] syytteen tekoa varten
Viipurin kämnerioikeudessa: ja täytyy myöntää, että maamme silloisella
prokuraattorilla memoriaalissa olevista syytekohdista päättäen oli
erinomainen kirkkomme opin tuntemus ja tarkka oikeaoppisuuden vainu,
ell'ei kuten edellä sanoimme ilmiantoa teologiselta taholta tapahtunut
tai hän käyttänyt asiantuntijan apua.[168] Memoriaalissa nimittäin
sanotaan: »Ant.----nimisenä on kirjanpainaja A. Cedervaller'in
kirjapainosta Wiipurissa kuluvana vuonna ilmestynyt teos, joka muun
muassa sisältää kaikennäköistä uskontoa ja autuudenoppia koskevaa
esitettynä tavalla, joka ei pidä yhtä sen uskon kanssa, johon
seurakunta maassamme tunnustautuu ja johon minä sentähden en ole voinut
olla viran puolesta huomiotani kiinnittämättä. Niinpä lausuu tekijä
siv. 21. »Ensimäiset kristityt eivät voineet kokonaan unohtaa
uhraamista, jolla olivat tahtoneet lahjoa vanhurskauden----He ovat
aineellistuttaneet uhrin, jota Kristuksen kuolema ainoastaan kuvaa,
vakuudeksi siitä, että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä[169]
----Niin myöskin seuraavat kristityt; sen sijaan että Kristus autuaaksi
tekevän oppinsa kautta on jumalallinen välittäjä, ja unohtaen raamatun
allegoriian viimeisestä suuresta uhrista, allegoriian, joka lienee
ollut tarpeellinen heikoille mielille vielä pienessä seurakunnassa,
ovat he tehneet hänen ainoastaan ruumiilliseksi uhriksi»----jonka
kautta oppi lunastuksesta Kristuksen verellä ja ansiosta käsitetään
ainoastaan väärinymmärretyksi allegoriiaksi; samoinkuin sama oppi
selvästi hyljätään esityksessä »Syntein anteeksi antamisesta» siv. 37
ja seur., jossa ainoastaan siveellinen mielenmuutos (»mielenparannus»)
käsitetään ainoaksi Jumalan armon ja laupeuden mahdolliseksi
aiheuttajaksi. Tämän mukaisesti selitetään myös, siv. 45, Uskoa
uskonnollisessa mielessä »sielun sydämelliseksi mieltymykseksi Jumalaan
ja luottavaksi kunnioitukseksi häntä kohtaan sekä eläväksi varmuudeksi
hänen mielisuosiostaan, joka mielisuosio perustuu parantuneen ihmisen
siveelliseen tilaan ja vilpittömään pyrkimykseen hyvässä,»[170]
vaikk'ei, seurakunnan opinkäsityksen mukaan, mitään totista uskoa
kuitenkaan ole ilman luottamusta (l. »lujaa uskoa» l. »vakaumusta»)
Kristuksen ansioon ja sovitukseen, mutta tämä vakaumus ei, yllämainitun
lausunnon mukaan, sisälly tekijän uskonnolliseen uskoon, sellaisena
kuin se on tullut esitetyksi ja edelleen ilmenee siv. 54, missä
»epätietoisuus hyveen palkitsemisesta» katsotaan »kohottavan ihmisen
siveellistä arvoa» ja missä etempänä seuraava lausunto löytyy: »Joka
hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta välittämättäkin harjottaa
hyvettä----hänen sielunsa liitelee aistillisuuden rajotetun näköpiirin
yli. Hän voi suloisin toivein levollisesti kuvitella mielessään
vanhurskauden tuomioistuimen ihanteen, jonka edessä heikot voivat
turvautua laupeuteen. Hän voi ihmiselle kaikkein ratkaisevimpana
hetkenä, joka on kuolema, luottamuksella lähestyä kohtaloaan
ijäisyydessä, kun häntä yhdeltä puolen eivät vaivaa ansaitsemattoman
nautinnon vaatimukset, ja hän toiselta puolen löytää vaatimattoman
lohdutuksensa rehellisten tekojensa tarkotuksesta, jotka ovat
lähteneitä periaatteesta, mistä hän ei pelosta eikä etujenkaan
houkuttelemana ole voinut poiketa. Hän odottaa tulevaa kohtaloaan
toivossa, koska todistelun (aikaansaama) vakaumus on horjuva»----minkä
esityksen mukaan käsityksellä meidän tulevasta kohtalostamme
ijäisyydessä ei siis ole muuta perustusta kuin horjuva toivo, eikä
ihmisellä kuolinhetkellä mitään muuta lohdutusta kuin rehelliset
tekonsa, päin vastoin kuin mitä kristinusko siinä kohdin opettaa ja
seurakunta järkkymättömäksi uskonkappaleeksi on hyväksynyt.
Tähän nähden ja koska yllämainittu ynnä useat kyseessäolevan teoksen
kappaleet riidattomasti koskevat oppia ja meidän kristinuskomme
opinkappaleita, mutta teosta siitä huolimatta tässä suhteessa ei ole
alistettu asianomaisen Konsistorion tarkastettavaksi, taikka sen
luvalla julkaistu, olen täten tahtonut Teille jättää viran puolesta
tehtäväksi laillisessa järjestyksessä syyttää Wiipurin
kämnerioikeudessa maistraatinsihteeri Judén'ia ja kirjanpainaja
Cedervaller'ia, edellistä sanotun kirjan tekijänä ja jälkimäistä sen
julkaisijana». Kanteessa oli nojauduttava 1 §:ään kuninkaallisessa
asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtik. 26 p:nä 1774.[171] Tämän
memoriaalin ohella lähetti prokuraattori saamansa kappaleen kyseessä
olevaa kirjaa määräten samalla, että kaupunginviskaalin tulisi hänelle
kertoa ei ainoastaan jutun lopullisesta päättymisestä, vaan myöskin sen
lykkääntyessä joka kerta kuin juttu oli sanotussa oikeudessa ollut
käsittelyn alaisena, mitä siinä oli saatu aikaan sekä miksi se
lykkääntyi. Kirjan kaikkien ilmestyneiden kappalten takavarikkoon ottoa
tulisi Krogerus'en myös vaatia sekä lähettää saamansa kappale takaisin
prokuraattorille, kun hän sitä oikeudenkäyntiä varten ei enää
tarvitsisi.
Hallussani olevista Walléen'in muiden läänien maaherroille lähettämien
kirjeiden jäljennöksistä käypi selville seuraavaa, kuten näkyy
Liitteistä: Ennenkun aikaisemmin mainittu, prokuraattorin kirjelmässä
oleva määräys Anteckningar-kirjan takavarikkoon otosta oli saapunut
Viipurin maaherralle, oli Juteini lähettänyt, tälle tekemänsä
ilmotuksen mukaan, 50 kappaletta tätä teostaan meritse kirjansitoja
Holmström'ille Ouluun oululaisen prikin Carl Alexander'in mukana, jota
alusta johti laivuri Mathias Löthman Raahesta. Prokuraattorin käskystä
Oulun varamaaherra tutki asiaa. Holmström ei kuitenkaan myöntänyt
tilanneensa kirjan sanottuja kappaleita, eikä myöskään sellaisia
saaneensa. Laiva purjehti Köpenhaminan kautta ja kirjalähetys oli
nähtävästi silloin vielä matkalla, kun maaherra Holmström asiaa tutki.
--Myös oli Juteini lähettänyt 1 kappaleen kirjaansa Kuopioon
kimnaasinopettaja Wegelius'elle, mutta asiasta selkoa otettaissa
saatiin tietää, että tämä oli lainannut sen velipuolelleen
filosofianmaisteri Fabritius'elle, joka asui Kiteen pitäjässä Kuopion
lääniä. Kuopion maaherra sai määräyksen ottaa takavarikkoon sanotun
kappaleen. Heinolan maaherra Gustaf Langenskjöld taas määrättiin
vaatimaan parooni Wredeltä Anjalassa[172] hänen saamaansa 1 kappaletta.
Turun maaherra Erik Wallenius'en piti vaatia ja prokuraattorille
lähettää Turun läänissä olevat 2 kappaletta, joista toinen oli Uskelan
kirkkoherralla, provasti ja professori Gustaf Renvall'illa, toinen taas
Mynämäen kirkkoherralla, tohtori Rönnbäck'illä. Walléen'in kirjeessä
syyskuun 5 p:ltä 1827 kenraalikuvernööri Zakrewskylle kerrotaan
aikaisemmin esittämäni lisäksi, että kirjaa oli painettu oli painettu
250 kappaletta, joista 189 oli saatu takavarikkoon jo v. 1827. Marrask.
13 p:nä s.v. Walléen vielä kertoo, miten kirjan oli Viipurin
kämnerioikeudessa käynyt ja Juteinille tuomia langennut.
Miten sitten Krogerus Viipurin kämnerioikeudessa prokuraattorin
määräämää kannetta ajoi ja minkälaisen tuomion tämä oikeus langetti,
sitä olisi nyt hieman esitettävä. Siitä pöytäkirjasta, minkä olen Turun
hovioikeuden arkistosta saanut,[173] käypi selville, että
»kaupunginviskaali Julius Adolph Krogerus, Suomen Keisarillisen
Senaatin Prokuraattorin hänelle antaman käskyn mukaisesti» nosti
kanteen ja Viipurin kämnerioikeus julisti jutussa lokakuun 2 päivänä
1827 päätöksensä, jonka mukaan maistraatinsihteeri Judén ennen
mainitun painovapausasetuksen 1 §:n nojalla tuomittiin oikean
uskontunnustuksemme ja puhtaan evankelisen opin vastaisten
mielipiteiden esittämisestä 300 hopeatalarin, muutettuna 144
hopearuplan, sakkoihin ja kirjanpainaja Cedervaller saman lakipykälän
nojalla edellisen kirjottaman kirjan »Anteckningar j.n.e.» luvattomasta
julkaisemisesta 200 talarin, muut. 96 hopearuplan, sakkoihin, joista
sakoista kaksikolmattaosaa oli lankeava Viipurin kaupungille ja
kolmannes syyttäjälle, kaupunginviskaali Krogerus'elle, taikka, varojen
puutteessa sakkojen korvaamiseen, kumpikin pidettäväksi 28 päivää
vesileipävankeudessa, jonka ohessa kämnerioikeus muuten määräsi, että
kaikki kappaleet sanottua kirjaa, joiden etsinnässä valtion huostaan
ottoa varten prokuraattori oli ryhtynyt erityisiin toimenpiteihin, oli
otettava takavarikkoon ja hävitettävä. Tästä päätöksestä--nähtävästi
kuitenkin vain, mikäli se sakkoja koski--valittivat Juteini ja
Cedervaller Turun hovioikeuteen, asettaen takuun sakkojen
suorituksesta. Takuumiehinä olivat kupariseppä Johan Lydeken ja
kelloseppä Carl Elfström Viipurista.
Kun hovioikeus oli vaatinut ja saanut Krogerus'en selityksen sekä
prokuraattorin toimesta kappaleen kyseessä olevaa kirjaa, antoi se
marraskuun 19 p:nä 1828 päätöksensä. Siinä sanottiin että hovioikeus
oli havainnut, samoin kuin kämnerioikeuskin ennenmainitun, Juteinin
kirjottaman ja kirjanpainaja Cedervallerin painosta toimittaman teoksen
käsitelleen m.m. myöskin sellaisia aineita, jotka koskivat uskontoa ja
meidän kristinoppimme opinkappaleita, eikä sitä siis, kämnerioikeuden
osottaman §:n mukaisesti 1774-vuoden asetuksessa kirjotus- ja
painovapaudesta, olisi saanut, niinkuin tapahtunut oli, ilman
asianomaisen konsistorion tarkastelua ja myönnytystä, painattaa. Koska
kuitenkin kunink. julistus ja käskykirja,[174] annettu toukokuun 6 p:nä
1780 ja koskeva kirjanpainajain vastuuta rikoksista ja rikkomuksista
sanottua asetusta vastaan, sääsi, että kaikki rikkomukset, jotka
tehtiin samaa asetusta vastaan, lukuunottamatta niitä, jotka sen 2 §:ää
sekä 3:nnen §:n 1 ja 2 kohtaa vastaan voitiin tehdä, ja joista ei ollut
kysymys, olivat luettavat yksin kirjanpainajan syyksi, niin että hän
oli tuomittava sanotussa julistuksessa määrättyyn rangaistukseen, mutta
tekijä sen sijaan olisi oleva vapaa kanteesta ja rangaistuksesta; niin
katsoi hovioikeus oikeaksi »vapauttaa Juteinin kaikesta vastuusta
asiassa, ja sen sijaan, siihen nähden ett'ei kirjanpainaja Cedervaller
puolestansa ollut esittänyt riittävää syytä kämnerioikeuden päätöksen
muuttamiseen eikä siitä yleinen syyttäjäkään ollut valittanut, jättää
asian sanotulla päätökselle, mikäli se koski Cedervaller'ia, sekä,
koska Juteini ei ollut valittanut kämnerioikeuden lausunnosta valtion
haltuun otetun (kirjan) painoksen takavarikkoon ottamisesta ja
hävittämisestä, vaan päinvastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan
myöntynyt, jäi lausunnon antaminen siitä hovioikeudessa sikseen.
Hovioikeuden päätöstä olivat kenraalikuvernööri ja prokuraattori jo
nähtävästi kärsimättömästi pitkin vuotta odottaneet, koska sen
viipyminen aiheutti kirjeenvaihtoakin. Zakrewskyn kirje on päivätty
heinäkuun 3/15 ja prokuraattorin siitä aiheutuva kyselymemoriaali
hovioikeuden kanneviskaali A.G. Barck'ille saman kuun 28 p:nä. Tämän
memoriaali taas, jossa hän ilmotti, ett'ei hovioikeus vielä ollut
juttua ratkaissut, oli elok. 1 p:ltä. Saman kuun 11 p:nä prokuraattori
lähetti virkamemoriaalin kanneviskaali Barck'ille, jossa pyysi tätä
muistuttamaan hovioikeutta kiireellisen ratkaisun tarpeellisuudesta
tässä asiassa sekä sen jälkeen lähettämään hänelle jäljennöksen
hovioikeuden päätöksestä, minkä hän samana elok. 11 päivänä päivätyssä
kirjeessä lupasi lähettää kenraalikuvernöörille, ilmottaen samalla
Barck'ille tekemästään pyynnöstä. Tämän prokuraattori sitten lähettikin
tammik. 15 p:nä 1829, kun oli saanut jäljennöksen äsken esittämästämme
Turun hovioikeuden päätöksestä marraskuun 19 p:ltä 1828. Samalla hän
ilmotti määränneensä, että asianomaisen (siis: Krogerus'en) tuli tehdä
siitä alamainen valitus laillisen ajan kuluessa »siihen vapautukseen
nähden asiassa, minkä Juteini oli samaisen päätöksen kautta nauttinut.»
Samana päivänä kuin prokuraattori oli kenraalikuvernöörille nämä
lähettänyt, meni hänen määräyksensä valituksenteosta Krogerus'elle,
joka häneltä myöskin taas sai viittauksen, mihin voimassa olevan
asetuksen pykäliin hänen oli nojauduttava. Mutta nähtävästi epäili
prokuraattori Krogerus'en kykyä toimia tarpeeksi nopeaan--valitusaikaa,
näet, oli enää lyhyeltä--, koska hän viisi päivää myöhemmin eli tammik.
20 p:nä lähetti Krogerus'elle uuden memoriaalin. Tämän yhteydessä
ohimennen huomautettakoon, että prokuraattori oli juuri näihin aikoihin
antanut maaviskaali A.H. Aschan'ille määräyksen olla samalla
varakaupunginviskaalina Viipurissa, koska Krogerus jo oli kovin vanha.
Tästä Krogerus'en iästä nyt tosin ei puhuttu tammik. 20 p:n
memoriaalissa mitään, mutta voi olla että prokuraattori sitäkin
ajatteli syyksi puuttuvaan innokkuuteen monesti mainitussa
valitusasiassa, ell'ei hän jo tykkänään epäillyt Krogerus'en enempää
halua rettelöimisiin Juteinin kanssa, koska hovioikeus oli hänet
vapauttanut ja hän oli selittänyt, ett'ei hän kirkkoa ollut tahtonut
soimata eikä väärää oppia tarkottanut esittää. Ehkäpä hän vielä oli
maistraatin sihteerin hyvä ystäväkin. Oli nyt miten oli; Krogerus sai
vapautuksen valituksen teosta, ja prokuraattori vaati häneltä selitystä
hänen hidasteluunsa, sen jälkeen kun hovioikeuden päätös oli langennut.
Tuo merkillinen memoriaali tammik. 20 p:ltä 1829, joka meidät
tällaisiin mietteihin on saanut, kuuluu: »Tämän kuun 15 päivänä
lähettämässäni kirjelmässä olen minä tosin käskenyt teitä laillisen
ajan kuluessa tekemään alamaisen valituksen keis. Turun hovioikeuden
viime marraskuun 19 päivänä antamasta päätöksestä teidän syyttäjänä
toimeenpanemassanne jutussa----: mutta katsoen jäljelläolevan
valitusajan lyhyyteen ja jottei määräaika _teidän laiminlyöntinne_[175]
takia ennemmin alamaisuudessa ajaa Hänen Majesteettinsa luona asia
perille menisi umpeen, eikä hovioikeuden päätös siis voittaisi lain
voimaa, olen minä nyttemmin ryhtynyt siihen toimenpiteeseen, että
valituskirjelmän on laatinut erityinen sitä varten määrätty julkinen
syyttäjä, ja on se eilispäivänä jätetty keis. senaattiin, joten kaikki
enempi toiminta teidän puoleltanne tässä suhteessa raukeaa: Ollen
teidän velvollisuutenne ainoastaan viipymättä ilmottaa ja selittää,
milloinka te hovioikeuden päätöksestä tiedon saitte, sekä mistä syystä
te tähän asti olette laiminlyönyt tehdä ilmotusta sen sisällyksestä
minulle, taikka kysyä minun mieltäni siitä, onko valitusta siitä
tehtävä vai eikö, kun te, kuten näyttää, ette omasta puolestanne ole
luullut uskaltavanne samaan päätökseen hakea muutosta, siitä huolimatta
että teidän, minun määräykseni mukaan, nostamanne kanne sen kautta on
hyljätty ja Judén kaikesta vastuusta jutussa vapautettu.»
Tuoksi erityiseksi »julkiseksi syyttäjäksi» oli Walléen jo saman
tammik. 17 p:nä määrännyt prokuraattorin sihteerin, tuomari N.E
Rancken'in, joka laati valituskirjelmän, nojautuen siinä samoihin
lainkohtiin, joihin prokuraattori Krogerus'elle saman kuun 15 p:nä
osottamassaan kirjeessä viittasi. Valituksissa huomautettiin, mitenkä
julistus ja käskykirja toukok. 6 p:ltä 1780, johon hovioikeus
vapauttaessaan Juteinin oli nojautunut, oli kumottu myöhemmän
asetuksen, Kunink. Majesteetin armollisen varotuksen kautta
rikkomuksista Hänen 11 p:nä heinäkuuta 1792 julistamaansa asetusta
vastaan, koskeva yleistä kirjotus- ja painovapautta, annettu saman
vuoden joulukuun 21 p:nä, mutta että taas samainen kunink. varotus[176]
oli saattanut jälleen täyteen voimaan ja vahvistanut 1774-vuoden
huhtikuun 26 p:n painovapausasetuksen kaikki kohdat.
Senaatin istunnoissa huhtikuun 11 ja 16 päivinä 1829 oli Juteinin asia
Rancken'in valitusten johdosta esillä, mutta lykättiin takaisin
hovioikeuden tarkempaa käsittelyä varten osiksi Rancken'in
valituskirjelmässään esittämistä syistä, osiksi senaattorin,
esittelijäsihteeri de la Chapellen lisähuomautuksella, ettei hovioikeus
ollut tutkinut, oliko kirjan sisällys, niinkuin oli väitetty,
rikollinen vai eikö. Samainen esittelijäsihteeri--johon muut
mielipiteensä lausuneet senaattorit yhtyivät--ei katsonut olevansa
velvollinen suoraapäätä tästä seikasta lausuntoa antamaan, vaan piti
oikeana kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen, mikäli se
koski Juteinin väitettyä rikollisuutta, ja tässä kohden palauttaa asian
hovioikeuteen, jonka ilmotuksen saatua taas tulisi sitä käsitellä ja
sanotussa suhteessa lain ja asianlaadun mukaisesti uudelleen antaa
lausuntonsa. Saman vuoden kesäkuun 25 p:nä päivätyssä kirjeessä
prokuraattori tekikin »ilmotuksen» hovioikeudelle senaatin päätöksestä
ja pyysi samalla presidenttiä ja hovioikeutta uudelleen ryhtymään
kiireellisiin toimenpiteihin jutussa sekä, sittekun lopullinen päätös
asiassa oli tehty, lähettämään hänelle siitä oikeaksi todistetun
jäljennöksen.
Turun hovioikeuden uuden käsittelyn tulos ilmenee sen päätöksestä
syyskuun 18 p:ltä 1830. Sen mukaan ei hovioikeus ollut havainnut
Juteinin kirjottamien ja edellä mainittuun kirjaan sisältyvien
esityksien, jotka koskivat uskontoa ja kristinopin kappaleita, olleen
sen luontoisia, että Juteini niiden takia olisi tehnyt itsensä
edesvastaukseen vikapääksi, jonka vuoksi hovioikeus kumosi
kämnerioikeuden päätöksen, mikäli se koski Juteinille vaadittua
rangaistusta.
Tämän päätöksen lähetti prokuraattori kaksi päivää myöhemmin kirjeessä
N:o 229 Krogerus'elle Viipuriin, jotta hän »laillisessa järjestyksessä
valittaisi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen»: valituskirjelmän
saisi hän lähettää prokuraattorille jätettäväksi senaattiin. Nyt ei
ollut valitusajan ennenaikaisesta umpeenmenosta pelkoa; siksi
kelpasikin Krogerus tekemään valituksen. Hän laati ja lähetti sen
määräpaikkaan, mutta nähtävästi unohti hän lähettää sen mukana
saamaansa hovioikeuden päätöstä, koska prokuraattori kirjeessä N:o 242
vähäistä jälkeenpäin vaati sitä häneltä, liitettäväksi
valituskirjelmään, mikä prokuraattoriviraston toimesta sitten ajoissa
jätettiinkin senaattiin.
Krogerus'en valituksen johdosta sai Juteini tilaisuuden antaa
selityksensä ja hovioikeudelta vaati senaatti vielä lausuntoa. Nämä
saatua käsitteli senaatin oikeusosasto asiaa lokakuun 20 ja 21 päivinä
1831 lopullisesti.[177] Istunnossa olivat läsnä: todellinen
valtioneuvos, vapaaherra Mellin, varapresidentti Avellan, todellinen
valtioneuvos Edelheim, valtioneuvokset Fabritius, Hising ja Richter
sekä hovioikeudenneuvos Winter.
Hovioikeudenneuvos Winter oli Turun hovioikeudessa ottanut osaa tämän
jutun käsittelyyn ja nousi sen vuoksi paikaltaan ja poistui istunnosta
tämän jäävillisyytensä takia. Varapresidentti Avellan ei käsittelyssä
ollut hänkään osallisena, hän kun ei alunpitäen ollut kuulemassa
jutussa syntyneiden asiakirjain lukemista. Asiaa esitteli
protokollasihteeri Lethin.
Itse käsittelyssä ilmeni erimielisyyttä senaattorien kesken, jonka
takia ryhdyttiin äänestykseen, jolloin senaattori Richter ensin lausui
mielipiteensä. Koska hänen mielestään kyseenalaisessa kirjassa olevat
kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja
epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä
niillä tarkotti, sekä Juteinin kämnerioikeudelle autamasta selityksestä
kirjan sisällystä vastaan tehtyihin muistutuksiin näytti siltä, kuin ei
hänellä olisi ollut tarkotusta sen julkaisemisella levittää
mielipiteitä, jotka olivat evankelisluterilaisen uskontunnustuksen
vastaisia, ja etenkin kun ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt
eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut
tapahtunut, niin ei senaattorin mielestä näin ollen mitään
edesvastausta tai enempää seuraamusta tässä asiassa voitaisi Juteinille
määrätä, vaan tulisi sen jäädä hovioikeuden päätökselle.
Senaattorit Hising, Fabritius ja Edelheim yhtyivät Richter'in
lausuntoon.
Ainoastaan vapaaherra Mellin oli toista mieltä, vaikka myönsikin, että
»kirja kyllä on pimein ja epäselvin sanoin kirjotettu». Hän katsoi
oikeaksi kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen ja langettaa
Juteinin kämnerioikeuden määräämiin sakkoihin.
Näistä esittämistämme oikeuksien pöytäkirjoista sekä Juteinin v. 1844
julkaiseman, »Lauseita» nimisen kirjasen esipuheesta voimme vähin
seurata sekä johonkin määrin päättää hänen mielialastaan näinä
vastoinkäymisen vuosina. Ilmiannosta syksyllä v. 1827[178] sekä
Krogerus'en kämnerioikeudessa tekemästä syytteestä oli Juteini jo
ilmeisesti peloissaan ja masentunut, niin että hän selityksessään tälle
oikeudelle väitti, ett'ei hän kirjallaan tarkottanut levittää
evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia mielipiteitä.[179]
Kuten on meille ennestään tunnettua, ei selitys auttanut, vaan Juteini
tuomittiin sakkoihin ja hänen kirjansa takavarikkoon otettavaksi ja
hävitettäväksi päätöksellä lokak. 2 p:ltä viimemainittuna vuonna.
Nähtävästi saman tuomion nojalla oli kirja sitten seuraavana vuonna eli
1829 poltettu,[180] kun Viipurin läänin maaherra otaksuttavasti oli
saanut tarpeeksi suuren kappalemäärän sitä takavarikkoon otetuksi.
Vaikk'emme prokuraattorinviraston lähetekantakirjasta tapaakaan mitään
kirjettä v:lta 1829, joka koskisi sen polttamista, niin teemme tämän
johtopäätöksen, koska Juteini itse yllämainitun »Lauseita» nimisen
kirjansa esipuheentapaisessa siitä puhuu ja samalla kertoo, että hän
»murtuneella mielellä» oli »käyttänyt myöskin jätteet muista
virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi.»[181]
Ja hän on selvästikin vielä muutaman vuoden ajan niin pahoillaan siitä,
että on tullut kirjottaneeksi, tai ainakin julkaisseeksi tämän
kirjansa, ett'ei valituksessaan Turun hovioikeuteen, kämnerioikeuden
hänelle tuomitsemista sakoista, valita valtion huostaan otetun kirjan
painoksen takavarikkoonotosta ja hävittämisestä, vaan päin vastoin
sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntyy»,[182] kuten sanat
hovioikeuden pöytäkirjassa 19 päivältä marrask. 1828 kuuluvat, eikä
vaadi, niinkuin varmaankin olisi tehnyt, jos olisi katsonut vääryyttä
tässä suhteessa tapahtuneen, kirjojaan takaisin, saadakseen levittää
niitä. Merkillistä kyllä näyttää siltä, kuin hän vielä lisäksi kauan
aikaa olisi oikein hävennyt koko kirjaansa. Hän, näet, ei siitä
mainitse missään kirjotuksessaan eikä minkään kirjotuksensa yhteydessä
mitään vuoden 1833:n jälkeisenä aikana, jolloin hän Sanan Saattajassa
Viipurista taas julkaisi runojaan, sekä vanhoja että uusiakin. Koska
Juteini aikaisemmin Lähtölaulussaan sekä ylä- että alapuolella viivan
ja siihen liitetyn »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri»
nimisen filosofisen kirjotelman viivanalaisessa huomautti, että
Ahlqvist'in jo ennenmainittu häväistysruno oli aiheuttanut nämä
kirjotukset, ja puolustautui niissä sen kohtuuttomuuksia vastaan, kun
ei katsonut mitenkään kirjailemisessaan kellekään vääryyttä tehneensä,
niin ajattelen, että hän olisi myöskin nyt julkaissut jonkun
puolustuksen Anteckningar-kirjalleen tai ainakin samanluontoisia
kirjotelmia kuin siinä oli, ell'ei olisi vielä senaatin vapauttavan
päätöksen jälkeenkin ollut häpeissään koko kirjastaan. Nämä ajatukset
tunkevat esille sitä suuremmalla voimalla, kun näemme tämän hänen
kirjansa jätetyn kokonaan mainitsematta siinä hänen teostensa
luettelossa, minkä, samoin kuin elämäkerralliset tiedotkin, hän
nähtävästi itse oli antanut »Sanan Saattajan Viipurista» 14 numeroon
4 p:ltä huhtik. 1840. Oletan, että näistä oli tietoja tahdottu sitä
promotsioonia varten, joka samana vuonna vietettiin Yliopiston
200-vuotisen olemassaolon riemujuhlan juhlistamiseksi ja jossa
Juteinilla oli tohtorinvihkiäisissä 6:s kunniasija, ja että
Sanansaattajan toimittajakin niitä pyysi, kun hän tahtoi lehdessään
jalkaista Juteinin elämäkerran tämän erottua saman vuoden helmikuun 17
p:nä maistraatin sihteerin toimesta.
Niinkuin tästä kaikesta näemme, on kuin ei Juteinin
Anteckningar-kirjasta tiedettäisi mitään näihin aikoihin, vaikka
meistä etupäässä sen olisi pitänyt aiheuttaa juuri esitetyn
kunnianosotuksen. Kirjaa ei mainita edes F.W. Pipping'in yleensä sangen
täydellisessä _Luettelossa Suomeksi präntätyistä kirjoista_ v:na 1857,
sillä Pipping tietenkään ei ollut saanut sitä käsiinsä,[183] vaikka hän
mainitsee Juteinin muut ruotsinkieliset teokset. Ja _Jak. Juteinin
Kirjoja_-nimisessä Juteinin teosten kokoelmassa ei siitä myöskään
mitään mainita. Vuonna 1844 ilmestyneen _Lauseita_-teoksensa
esipuheentapaisessa Juteini sen tosin kyllä mainitsee, kun hän esittää
»puolustuksensa» sen johdosta, että hän 16 vuoden perästä taas
julkaisee teoksen, kuten sivuilla 110 ja 111 tulemme näkemään, mutta
tällä Lauseita-teoksella ei ollut mitään uutuuden viehätystä ja jäi
nähtävästi sen vuoksi huomaamattomuuteen ja unohdukseen, kun siinä
julkaistiin uudestaan vain vanhoja, ennestään tunnettuja runoja.
Eikä Juteini itse asiassa näyttänyt haluavankaan pelastaa
Anteckningar-teostaan unohduksesta. Siihen otaksuisin syyksi seuraavan:
Juteini oli runoilijana ja kirjailijana yleensäkin tietysti arka.
kunniastansa. Vaikka hovioikeus ja senaatti hänet vapauttivatkin
sakoista, niin oli senaattorien tuomion perusteluissa kuitenkin
Juteinin etevyyttä ja mainetta kirjailijana loukkaava lausunto.
Tarkotan sitä, että kaikki joko väittivät tai myöntäen yhtyivät siihen
lausuntoon, että kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja
kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei
niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti. Voi kyllä olla,
että tämä oli lausuttu etupäässä sitä varten, että voitaisiin hänet
helpommin vapauttaa vastuullisuudesta väärän opin levittäjänä, etenkin
kun päätökseen vielä lisättiin, että kirjan ilmestyneet kappaleet jo
olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan
julkaisemisella ollut tapahtunut sekä että hänen selityksestään
kämnerioikeudelle ilmeni, ett'ei hän tarkottanut kirjallaan levittää
harhaoppia. Mutta oli noiden sanojen takana varmaan niillä ilmaistu
käsityskin kirjan kirjotuksista; sillä täytyyhän puolueettoman joka
tapauksessa myöntää, että esityskin sanotussa kirjassa monessa kohdin
on kaikkea muuta kuin helppotajuista.
Mutta vaikka Juteini 1827-vuoden ikävän tapahtuman jälkeen olikin kauan
aikaa masennuksissa, niin näyttää toiselta puolen hänen mieleensä aikaa
myöten tasapaino palajavan, ehk'ei kuitenkaan siihen määrään, että
hänen enään olisi tehnyt mieli filosofoida uskonnollisista
kysymyksistä. Ja sitä paitsi ennätti hän tuona pitkänä (16 vuoden)
»mykkyytensä» aikana--ajattelen tässä kirjajulkaisuja--jo siksi paljon
vanheta, ett'ei hänen ajatuksensa siihen enään olisi ollut tarpeeksi
terävä. Hengen joustavuutta ja mielen herkkyyttäkään ei tietysti enää
ollut samassa määrässä kuin ennen. Ja olihan tuo luonnollistakin!
Valittihan hän jo edelliselläkin kerralla, jolloin ajaksi taukosi
runoilustaan, että runoilukyky aleni[184] harjotuksen puutteesta. Sama
oli epäilemättä tällöin ajattelun terävyyden laita. Ja hallayönä hänen
runoilulleenkin oli tuo onneton aika ollut. Sen huomaa selvään, jos
vertaa sen tuotteita kummankinpuoliselta ajalta, puhumattakaan siitä
että, kuten aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, ne hänen runonsa
kootuissa teoksissaan, jotka ovat alkuperäisistä pitemmiksi venyneet
tai hänen vanhoilla päivillään muuten enemmän muuntuneet, ovat
kokolailla vetistyneet ja menettäneet alkuperäistä runollista voimaa
ja tenhoa.--Mutta me sanoimme jo äsken, että Juteinin mielipaha
1827-vuoden tapahtuman johdosta ajan oloon ennätti haihtua; siihen
olisi meidän nyt hetkiseksi huomiomme kiinnitettävä.
Niinkuin aikaisemmin näimme, oli senaatti Krogerus'en valitusten
johdosta vielä »kuullut» Juteinia, joka »alamaisuudessa selitteli»
asiaansa.[185] Minkälainen selityksen sisällys oli, sitä emme tunne.
Mutta on mahdollista, että hän rohkaistuna Turun hovioikeuden
kummastakin vapauttavasta päätöksestä, etenkin jälkimäisestä, syyskuun
18 p:nä 1830 annetusta, tunsi asiansa oikeammiksi kuin aikaisemmin oli
tuntenutkaan eikä sen vuoksi esiintynyt. niin »katuvaisena» kuin
ilmeisesti ensimäisessä, kämnerioikeudelle jättämässään selityksessä,
jolla tavallaan oli peruuttanut erehdyttävät lauselmansa
Anteckningar-kirjassaan. Tällaista peruutusta hän myöhemmin ei enää näy
muistavankaan, kun hän v. 1844 Lauseita-kirjan alkuun painetussa
»puolustuksessa» m.m. sanoo näin:----»minut----on (v. 1831)----kokonaan
julistettu vapaaksi----syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni
olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan _katuvaisuuteen».[186] Ja
vasta tähän aikaan, kun hän jo on 65 vuoden ikäinen vanhus, hän sanoo
saaneensa »mielen rauhan», sillä hän jatkaa samassa paikassa:
»nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan
vaikutuksen tuloksena,----tunnen----itseni kehotetuksi antaa nyt
siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon». Mutta,
niinkuin jo äsken huomautimme, hänen sillä ratsastamisensa ei enää
sanottavaa huvia tuottanut muille kuin ehkä hänelle itsellensä; olihan
se kuitenkin todisteena saavutetusta »rauhasta». Anteckningar-kirja jäi
kuin jäikin sentään hautaansa ja sentapaiset kirjotukset, kuin siinä
oli, myös syntymättä.
Tulemme sitten kysymykseen: olivatko Juteini ja Cedervaller tietoisia
siitä, että Anteckningar-kirja sisälsi luvatontakin julkaistavaa, vai
oliko se päässyt julkisuuteen »kaikessa viattomuudessa», s.o. olivatko
he siinä luulossa, että kirjan hengellisen osan sisällys kaikin puolin
oli kirkkomme opin mukainen, taikka ett'ei teokset yleensä Suomessa
siihen aikaan »imprimatur'ia» tarvinneet. Niinkuin edellä olemme
nähneet, sisälsi 1774-vuoden asetus, koskeva paino- ja sananvapautta,
sen määräyksen, ett'ei kirjallisuutta, jossa kosketeltiin »oikeata
kristillistä uskoamme ja puhdasta evankelista oppia» yleensä, saanut
julkaista ilman edelläkäyvää asianomaisen konsistorion tarkastelua sekä
että tarkastelusta johtunut lupa kirjan painattamiseen oli myös kirjaan
painettava. Tämä täytyi Juteinin ja Cedervaller'in tuntea, koska he jo
v. 1817, julkaistessaan Jak. Juteinin Vilpittömiä Kirjoituksia sekä v.
1819 Lasten Kirjan toisen painoksen,[187] olivat hankkineet niiden
julkaisemiseen luvan asianomaisilta virastoilta. Ainakin sen tiesivät
siis sekä Juteini että Cedervaller, että Anteckningar-kirja oli
lähetettävä tuomiokapituliin tarkastettavaksi; mutta otaksuttavasti
olivat he selvillä siitäkin, ettei se tarkastelussa tulisi
kokonaisuudessaan hyväksytyksi painattamista varten, koska se sisälsi
»oikeasta kristillisestä uskostammo» poikkeavaa, Tähän otaksumaan
johdumme siitä, että he näkyvät karttaneen tuomiokapitulin »sensuuria»
ja yrittäneen saada kirjan ihmisten luettavaksi samaa tietä kuin olivat
lähettäneet Juteinin maallisetkin kirjailemisen tuotteet.
Mutta oliko nyt sitten Juteinin esitys Anteckningar-kirjassaan niin
poikkeavaa »meidän oikeasta uskontunnustuksestamme ja puhtaasta
evankelisesta opista», että kirja ehdottomasti oli hävitettävä, ja
oliko tuo hävittäminen sopusoinnussa oikean suvaitsevaisuuden kanssa?
Viimeistä osaa kysymystämme tahdomme harkita ensin ja sitten siitä
johtuvaa esitystä käyttää perusteena vastauksellemme kysymyksen
edelliseen osaan. Jos menisi väittämään, että oli oikein, että tuo
kirja hävitettiin, sekä ett'ei siitä suvaitsevaisuus mitään kärsinyt,
jos näin väittäisi meidän päivinämme, jolloin niin paljon
tunnustuksestamme ja evankelisesta opista suurestikin poikkeavaa sekä
kirjallisesti että etenkin suullisesti esitetään, niin sille
epäilemättä hymyiltäisiin tai ehkäpä oikein suututtaisiin--ja
syystäkin; sillä ajatuksen- ja sananvapaushan ovat siksi kallisarvoisia
kansalaisoikeuksia, että kannattaa suuttua ja vaikkapa--ainakin hengen
aseilla--taistella niiden puolesta, kun niitä poljetaan tai sorretaan.
Mutta Juteinin ja sitä edellisenä aikana ei vielä ollut niin.
Muistakaamme vain miten Ranskan parlamentti vähän enemmän kuin 60
vuotta aikaisemmin oli tuominnut Rousseau'n Émile-kirjan poltettavaksi
ja sen tekijän vangittavaksi. Rousseau'n aatteethan taas osaltaan
valmistivat Ranskan vallankumousta, joka suurin piirtein katsottuna
ikäänkuin pyyhkäisi pois uskonnollisen suvaitsemattomuuden hänen
isänmaastaan ja valmisti alaa sekä saattoi voittoon suvaitsevaisuuden
siunauksen muuallakin Euroopassa. Meidän maassamme näkyvät suurten
aatteitten hyökyaallot kuitenkin tuntuvan milt'ei poikkeuksetta paljoa
myöhemmin kuin muualla. Siksipä saattoi vielä niin myöhään kuin v. 1829
Émile'ä kohdannut tapaus meillä osiksi uusiintua Anteckningar-kirjaan
nähden ja--merkillistä!--kohdata miestä, joka tavallaan meidän
nähdäksemme oppi-isänsä, saksalaisen Jean Paulin kautta oli juuri
Rousseaun hengenheimolainen. Neologia, tuo deistinen »uusi valistus»,
oli kyllä jo koko paljon vaikuttanut yliopistomme miesten, yksinpä
teologienkin uskonnolliseen katsantokantaan, jonka takia emme voi
otaksua Turun yliopiston miehiä ja hiippakunnan johtajia, sellaisia
kuin Tengström'iä, Gadolin'ia, Melartin'ia y.m.:kin,
suvaitsemattomuuden edustajiksi ja Juteinin ilmiantajiksi, vaikka
hekään eivät suinkaan suvainneet, että papit opetuksessaan kirkkomme
vahvistetusta opista poikkesivat tai että lahkolaisuus häiriöitä
seurakunnissa synnytti. Mutta sen sijaan ei meillä ole yhtä hyvää
ajatusta Porvoon piispasta J. Molander'ista, joka oppineisuudessakaan
ei ollut edellisiin verrattava ja jolta puuttui laajanäköisyyttä ja
itsenäisyyttä. Tämä mies näkyy piispanakin olleen oikein »virkamies»,
siihen nähtävästi jo tottuneena oltuaan sitä ennen parikymmentä vuotta
tavallisena pappina (tosin kirkkoherrana) syntymäpitäjässään
Ilomantsissa. Senpä vuoksi ajattelemmekin, että hän se juuri olisi
_voinutkin_ olla tuo virkaintoinen, joka toimi Zakrewskyn luona
ilmiantajana Juteinin Anteckningar-kirjan suhteen, kun ei sitä Porvoon
tuomiokapitulille oltu jätetty tarkastettavaksi. Tähän ajatukseen
johtuu sitä kernaammin, kun näkee miten tuomiokapituli hänen
piispuutensa aikana kiertokirjeissään papistollekin, esim. juuri v.
1827, »kumartaa» Zakrewsky'a.[188] Edellisenä vuonna sama
tuomiokapituli tiedusteli lääninrovastein kautta kuuluivatko papit
vapaamuurareihin tai muihin salaisiin seuroihin, joita samoin kuin
uskonnollisia seuroja ja kokouksiakin silloin kovin peljättiin.
Molander'in kovuus Renqvist'iä kohtaan hengellisten kokousten
pitämisestä on myös tunnettu. Sehän epäilemättä johtui siitä, että
hallitsevissa piireissä oltiin epäluuloisia niitten suhteen. Kun näin
oli hiippakunnassa laita, niin ihmekö silloin, että ehkä löydettiin
Juteininkin kirjasta kerettiläisyyttä.--Puolueettomia ollaksemme täytyy
meidän kuitenkin tunnustaa, että Juteinin kirjasta Walléen'in
syytekirjelmään poimitut lauseet ovat kirkkomme opin vastaisia ja
ainakin irtireväistyinä yhteydestään tekevät kerettiläisyyden
vaikutuksen, mutta harva kirkkomme »maallikko» huomaisi nykyaikana
kirjassa mitään kirkkomme opista sanottavasti poikkeavaa, niinkuin
kirjasta käytyjen oikeusjuttujen aikana hovioikeuden, enemmän kuin
senaatin jäsenetkään eivät sitä huomanneet, paitsi että uskontoa
koskevat lauselmat olivat »pimeästi ja epäselvästi» esitetyt. Ja sen
vuoksi, kun »ei Juteinin mietteet» (tässä kirjassa), niinkuin J. Krohn
sanoo, »kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat
totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka
arvelisikin hänen olevan muutamissa kohdin eksyksissä»,[189]
vastaisimme edellä tekemäämme kysymykseen empimättä kieltävästi, ja
katsomme sitä häpeätahraksi, jota ei voida poistaa, että kirja
kämnerioikeuden tuomion nojalla hävitettiin.
Mutta jo on aika tarkastaa harhaoppiseksi tuomitun kirjan sisällystä.
Kirjan Juteini alkaa sananlaskuntapaisilla mietelmälauseilla
(»Tänke-Språk»), joista moni on hauska ja sisältää monta hyvää
opetusta. Seuraa sitten kirjotus Siveysfilosofian perusteista (»Om
Grundsatser i Moralfilosofien»). Sen sisällystä emme tässä esitä, koska
se on aivan lyhyt ja sisältää osiksi toisistaan riippumattomia
lauselmia sekin, vaikkakin hyvin ihania totuuksia.
Mutta kristinuskon viittausta parannuksen kautta Jumalan laupeuteen
(»Christendomens hänvisning genom bättring till Guds barmhertighet»)
käsitellessään hän tutkii ainettansa selvästi ja usein hauskalla
tavallakin, jotta lukijalle saattaa olla hupaista tutustua sen
pääkohtiin. »Väärinkäytökset ovat etupäässä ihmisen suurimmat viat.»
Ihminen on olemassa kohotakseen aineellisuutta korkeammalle
»siveelliseen sivistykseen ja täydellisyyteen». Hänen tulee
välttämättömästi jo täällä maailmassa karttaa paheita ja rakastaa
hyvettä, jota hänen pitää myöskin harjottaa, niin ett'ei hän anna
synnin voittaa siveellistä tunnetta.
Mutta vaikka ihminen on »begåfwad med begrepp om fullkomlighet uti
föreställningen, är hon bristfällig i werkligheten, ofta begråtande sin
swaghet. Wi warseblifwa dygden endast i föresatsen och afsigten med
handlingen. Menniskan känner vägen----utan att kunna ernå
fullkomligheten här i lifwet.» (Mutta vaikka ihmisen ajatus on
varustettu käsityksellä täydellisyydestä, on hän puuttuvainen
todellisuudessa, usein surren heikkouttansa. Me huomaamme hyveen
ainoastaan hänen tekonsa aikomuksessa ja tarkotuksessa. Ihminen tuntee
tien----voimatta saavuttaa täydellisyyttä tässä elämässä.)
Mutta kun ei ihminen edes tahdo tehdä sitä, mikä on oikein, niin
Juteini näkee ihmiskunnan jo kadotettuna; ei mikään omateko auta sitä
enää. Silloin ilmestyy Vapahtaja, joka ilmottaa, että armoa ja
laupeutta vielä on saatavissa Jumalan luona, jos ihmiset vaan tekevät
parannuksen. Siitä saakka toivo taas herää ihmisessä.
Tämän jälkeen Juteini esittää, kuinka Kristus on vapahtanut ihmisen,
kuinka apostolien innostus saavutetusta hengen valosta uudistuu maan
päällä, mutta kuinka myöskin ne, jotka Vapahtajaa kuulivat, erehtyivät,
sillä autuudenoppi ei silloin perustunut hyväntahtoisuuteen ja
hyveeseen, vaan se oli »palkkio-järjestys»,[190] joka enemmän muistutti
korkolaskua kuin autuudenoppia.--Kristus opetti tavan, millä lähestyä
Jumalaa; hän se myöskin muunti vanhan testamentin uhrimääräyksen
sydämen parannusvaatimukseksi. Mutta tottumuksesta on vaikea luopua.
Sen vuoksi ensi kristityt aineellistuttivat uhrin allegoriian
Kristuksen kuolemassa ja kutsuivat sitä uhriveren takeeksi ilman
vaatimusta, että ihmisen myöskin on elämällään seuraaminen Vapahtajaa.
Ihmiset, jatkaa hän, ovat tehneet Kristuksen ruumiilliseksi uhriksi,
joka sovittaa heidän törkeimmätkin syntinsä, jos kohta ovatkin
paatumuksen tilassa. He halajavat kyllä vapahdusta, mutta eivät
kuitenkaan kadu syntejänsä eivätkä myöskään harjota hyvettä.
Anastaessansa maallisia etuja he unohtavat taivaan eikä pahe inhota
heitä. Helvettiä he varmaankin kunnioittaisivat, jos he sillä voisivat
ansaita autuuden.
Koska nyt ihmisellä on syntejä kosolta, ja koska hänen sydämensä on
taipuvainen paheisiin, kuinka hän asiain näin ollen saattaa luullakaan
saavansa osakseen säteitä armon auringosta tahi konsanaan saavuttavansa
Jumalan suosiota tekemättä samassa Häntä rikokseensa osalliseksi?
»Vapise, eksynyt ihmissuku! Niin kauan kuin sinä olet kylmänä pysyvä
säälimättä eläimiä ja ihmisiä, omaa parastasi katsova aina
petollisuuteen saakka, niin kauan on sinun uskontosi jumaluuden
pilkkaamista. Tukehdutetulla siveydentunnolla ihminen on kelvoton
kantamaan nimeänsä ja kuvaansa; autuus on hänelle mahdoton.»
Jos emme suosi totuutta, oikeutta, hyväntahtoisuutta ja keskinäistä
rakkautta, niin emme ole kristittyjä, eikä meillä ole mitään osuutta
taivaassa, sillä sen portit ovat suljetut omanvoitonpyynnön orjilta,
joilla ei ole oikeutta päästä sinne.
Jos niin sattuisi, että Vapahtaja vielä esiintyisi maan päällä, niin
hän varmaankin hämmästyisi ajan kylmästä valistuksesta, jolta puuttuu
rakkautta, niinkuin revontuleltakin lämpöä. Rakkauden tulee voittaa
viha, samoin parannuksen pahennus, niinikään ennakkoluulojen pimeys on
poistettava ja totuuden valo sytytettävä ihmisyyden johtamiseksi
tarkotustansa kohti, joka on siveellinen täydellisyys siihen kuuluvine
etuineen nykyisyydessä ja ijankaikkisuudessa.
Lopuksi Juteini sanoo suovansa, etteivät ihmiset antaisi sydämensä
jäykistyä vuorta kovemmiksi, joka kuitenkin näkyy murenevan ja
vähitellen muuntuvan hedelmälliseksi maaksi. Hän toivoo parannuksen ja
hyväntahtoisuuden nopeata syntymistä sydämmissämme sekä kehottaa
ihmiskuntaa iloitsemaan saavutetusta hyvityksestä, samoin kuin
toivottomuudesta vapautettu äiti, joka näkee lapsensa pelastuvan
perikadosta. »Äidin kiitollisuudentunne pelastuksen hetkenä, Danielin
ylistysveisu jalopeurain luolassa olkoon meille herätyksenä
kiitollisuuteen Laupeuden istuimen edessä, niin syvään kiitollisuuteen,
että me innokkaasti seuraamme oppia, joka valaisee tietä autuuteen.»
Näin ylevillä sanoilla Juteini lopettaa tutkimuksensa Kristinuskon
viittauksesta j.n.e. Hän on osannut panna tähän kirjotukseensa niin
paljon viehättävää tosirunollisuutta ja käsitellyt ainettansa
kaunopuheisesti, niin että se suuresti huvittaa lukijaa eikä
likimainkaan tunnu yksitoikkoiselta ja kuivalta, kuten mahdollisesti
joku muu hänen kirjotuksistaan.
Ehkä yhtä hauska ja miellyttävä kuin edellinenkin on sitä seuraava
esitys Järjestä ja uskonnosta (»Förnuft och Religion»). Siinä on
seuraavallaisia ajatuksia: Järki on säde jumaluuden valosta, joka
valaisee totuuden uskonnollisissakin asioissa, ja uskonto on
turvautuminen Jumalaan, jota kunnioittaaksensa ihmiset ovat keksineet
jumalanpalveluksen ulkonaiset tavat ja juhlalliset menot. Näiden tulee
herättää tunne, jossa vasta todellinen jumalanpalvelus syntyy.
Näinmuodoin on ihmisellä järjen valistamana ja tunnon lämmittämänä
hyötyä uskonnosta.
Juteini esittää samassa kirjotuksessa vielä katolisen uskonnon virheitä
mainitessaan, että pyhäin- ja muinaistarut eivät ole todenperäisiä,
sillä ne ovat joko järjettömyyden, ennakkoluulon, omanvoitonpyynnön
taikka petoksen keksimiä. Historiallinen totuus vaatii
traditsiooniltakin luonnollisuutta, jonka vuoksi se on ainoastaan
silloin luotettava, kun se ei sodi kokemusta ja tervettä järkeä
vastaan, joka on meille annettu johdattajaksi elämän läpi
vaeltaissamme. Kaikesta tästä seuraa siis, että järjen valo valaisee
meille kaikki, jopa totuuksien pyhyydenkin. Mutta kun ei järki johdata
ihmistä. joka kaipaa onnellisuutta ja on taipuvainen ennakolta arvaamaan
tulevaisuutta, niin hän lankee haaveksimisen ja ennakkoluulon synteihin
ja vaipuu aina syvemmä. Päästäksensä taas levollisuuteen ja varmuuteen
tulevaisuudestaan on ihmisen kohoaminen synnin syvyydestä lohdulliseen
järjen valistamaan uskontoon, joka tekee hänet levolliseksi
tulevaisuudestaan ja opastaa häntä taivaan kunniaan.--Luottavainen
kunnioitus Jumalaa kohtaan, oikeuden ja velvollisuuden tunto sekä
hyväntahtoisuus toiminnassa--kas, siinä on oikea kaikkialla
noudatettava uskonto, joka on meidän opastajanamme kadotuksesta, samoin
kuin enkeli muinoin oli Loth'in opastajana Sodomasta.
Esityksessämme on nyt vuorossa Juteinin kirjottama »Religion och
Ceremonierna» (Uskonto ja kirkolliset menot). Tämä kirjotus näkyy
aiotun kaikkien uskontojen puolustamiseksi, mutta erittäinkin se kokee
todistaa, että näiden eri menot ja tavat Jumalaa palveltaissa ovat
Jumalan silmissä yhtä oikeutetut. Hän sanoo sentähden yhtä
mahdottomaksi kuin vääräksikin sen vaatimuksen, ett'ei saisi olla
olemassa muuta kuin yksi ainoa uskonto maailmassa, vaikka tavat ja
käsitykset ovatkin niin erilaisia, sillä eihän yksi ainoa
monarkkiakaan, joka olisi koko maailman suuruinen, kuulu
mahdollisuuksiin.
Tutkimuksessa Syntein anteeksi antamisesta (»Om synders förlåtelse»)
Juteini vieläkin kerran ottaa tutkiakseen uskonnollista kysymystä ja
tulee seuraaviin johtopäätöksiin: katumus ja parannus ovat syntein
anteeksi saamisen ensimäisinä ehtoina. Anteeksi antaminen on taas eri
asia, joka riippuu Jumalan omasta ratkaisusta ja Hänen täydellisten
ominaisuuksiensa: vanhurskauden ja armahtavaisuuden, suhteista
rikokseen. Se, jolla ei ole taipumusta hyvään (t. hyveeseen), on jo
tuomittu ja erotettu yhteydestä jumaluuden kanssa, joka on hyvyyden ja
autuuden alku. Lopuksi hän lisää: »meidän on siis----uudestaan
kääntyminen----puhtaaseen hyveprinsiippiin, joka hyve säteilee valoa,
lämpöä ja autuutta.»
Jätettyään uskonnolliset kysymykset luopi Juteini Katsahduksen
historiaan (»En blick på Historien»), jossa hän tutkii, mihinkä määrin
muinaistarulla on todenperäisyyttä, koska historiaa on uskominen, ja
koska sen antamat tiedot ovat luotettavia. Hän on sitä mieltä, että
välttämättömänä ehtona tässä suhteessa on, että terve järki saa niitä
tutkia ja tutkimuksen suoritettuaan joko hyväksyä taikk'ei. Vasta
järjen hyväksyminä ovat ne uskottavia. Muinaistarun pyhimysten tekemät
ihmetyöt ovat ennen kaikkea historiasta poistettavat, koska niiden
tarkotuksena todellisuudessa on ainoastaan pyhimysten ansion kuvaaminen
siveelliseen hyveeseen katsoen. Sentähden historia mahdollisten
erehdysten takia on epävarma pohja ihmisten autuuttamisopille. Sille on
pohja löydettävä lähempänä itse omissatunnoissamme.
»Tärkeätä ja vaihtelevaa sanaa usko» Juteini eri kirjotuksessa[191]
rupeaa selittämään ja huomaa tuolla pienellä sanalla olevan koko viisi
eri merkitystä. 1:o Historiallinen usko, joka perustuu joko kokemukseen
taikka muinaistaruihin, on ainoastaan silloin hyväksyttävä, kun se on
yhtäpitävä tapahtumain mahdollisuuden kanssa. 2:o. Usko, joka käsillä
olevan todisteluainehiston avulla on muuttunut vakaumukseksi, on vielä
ehdottomampi, on tietoa, koska jokaisella on oikeus tarkastella sitä.--
3:o. Usko uskonnollisessa mielessä on olemassa siinä, missä sielu
kokonaan on antautunut Jumalan haltuun ja kunnioittaa Häntä.--4:o.
Usko, joka pitää totena mielikuvituksessa kuvattuja yliluonnollisiakin
asioita, on arvelu, joka lähenee usein ennakkoluuloa. (utgör werkan af
en sannolik ansedd förmodan, men närmar sig till fördom, ju mera
widsträckt och grundlöst dess område utwidgas.)--5:o. Vieläkin on
eräänlainen usko olemassa; tämä on vakaumus, joka on syntynyt tunteen
selityksestä. Tämä usko on ainoastaan siveellisesti sitova ja on
ihmiseen luotu sen vuoksi, että hän helpommin huomaisi oikeus- ja
velvollisuussuhteensa Luojaan.
Kirjotuksessaan Yliluonnollinen (»Det öfvernaturliga») Juteini arvelee
yliluonnollisen olevan ulkopuolella inhimillisen kokemuksen piiriä.
Kuitenkin on ihminen halukas luomaan salaopillisia järjestelmiä
siitäkin, jota hän ei käsitä; tämä tapahtuu useinkin siitä syystä, että
on helpompi uskoa mahdottomuutta kuin tarkastella todellisuutta.
Jo ennemmin olemme maininneet, että Juteini yhteydessä »Lähtö-Laulunsa»
kanssa v. 1819 painatti kirjotuksen »Min Öfvertygelse eller Reflexion
om Fritänkeri». Tämän hän nyt melkoisesti muunnettuna ja uudistettuna
liitti kirjaan »Anteckningar af Tankar etc.» sekä pani sille nimeksi:
»Betraktelser om Fritänkeri» (Mietelmiä vapaauskoisuudesta). Sen
sisällys on pääasiallisesti seuraava: sana vapaa-uskoja ajatuksen
pysyessä terveen järjen rajottamana sisältää ylevämmän käsitteen, kuin
moni, joka luulee olevansa vapaa-ajattelija, saattaa ymmärryksellään
käsittääkään: sillä oikean vapaa-uskojan päämääränä on totuuden
tutkiminen ihmiskunnan hyödyksi. Jalomielisyys ja ajatuksen voima ovat
todellisen vapaa-uskojan tunnusmerkkejä, kun sitävastoin
ajattelemattomuus ei sovellu hänelle, koska ajattelematon pian
paljastaa tuhmuutensa; rehellinen vapaa-ajattelija on aina rehellinen,
siveellinen ja totuutta rakastava: hän ei viisastele eikä kiellä
todellista olemassa oloa siltä, jonka olemista hän ei selvillä
todistuksilla voi kumota, sillä kun hänen ajatuksiinsa johtuvat
käsitteet: alku l. synty ja ijankaikkisuus, missä tapauksessa kaikki
todistaminen on mahdoton, niin hän seisahtuu hämmästyneenä näiden
äärettömyyksien välillä ja kummastuneena hän kääntyy takaisin, hän
palaa »om ej med begreppets, dock med känslans öfwertygelse om
Allmaktens tillwarelse» (ellei käsityksessään, niin ainakin tunteessaan
vakuutettuna Kaikkivallan olemassa olosta). Ihmisen järki on liian
heikko käsittääksensä loppumatonta ja ijankaikkista, jonka
ihmeellisistä vaikutuksista ainoastaan me luulemme voivamme muodostaa
jonkinlaisen ajatuksellisen käsitteen, ja jonka tarkotustaan
vastaavasta vaikutuksesta me päätämme järjellisen syyn olemassa olon.
Tämä Juteinin filosoofinen kyhäelmä on monessa kohdin hyvinkin
viehättävä ja meidän mielipiteemme mukaan sopiva kelle hyvänsä
nautittavaksi sekä syvällisen aatteellisuutensa että mietiskelevän
järjellisyytensä vuoksi. Hän lopettaa mietelmänsä vapaauskoisuudesta
sillä kehotuksella, että jokaisen tulee rehellisesti tutkia
pyrkiessänsä vakaviin mielipiteisiin; niinikään toivoo hän, että
ijankaikkisuudessa on tili tehtävä uskosta, sekä että jokaisen on
korjaaminen oman käytöksensä hedelmät. Jos kohta ajatellaankin
erilailla tulevaisuudesta, niin ei kenenkään sentähden sovi vaikeuttaa
nykyisyyttä.
Juteinin tutkimishalu kääntyy sitten luontoon ja kirjotuksessa
»Naturens Daningskraft» (Luonnon luomis- l. muodostamisvoima) hän
kuvaa, kuinka kaikki eläimet ja luodut ylimalkaan ovat kokoonpantuja
niistä aineksista, joista ne saavat elatuksensa. Hän väittää tämän
aatteen myöskin hyvin soveltuvan uskonnon ja kuolemattomuuskäsitteen
kanssa.
Seuraavassa tutkimuksessaan hän taas rupee mietiskelemään jokseenkin
syvämielisesti: onko itsemurha rikollinen teko vai ei. Hän alkaakin
sentähden kirjotuksensa, jota hän kutsuu »Utkast till Afhandling om
Sjelfmord», kysymyksellä: »onko maailman Luoja antanut meille elämän
lahjaksi vai lainaksi? Lahjana», jatkaa hän, »se olisi ilman
vastuunalaisuutta ihmisen vapaasta tahdosta riippuva, ja sen lainana
ollen se taas voitaisiin jättää takaisin, kun huomaamme, ett'emme enää
hyödy siitä.» Asiain näin ollen ei itsemurhassa saattaisi löytää mitään
rikoksellista, kosk'emme saata sanoa rikokselliseksi sitä, joka karttaa
sellaista, joka ei hyödytä häntä tahi suorastaan ole hänelle haitaksi.
Mutta itsemurhan rikollisuus ilmenee vasta silloin, kun tiedämme,
ett'ei elämä ole annettu lainaksi eikä lahjaksi yksityiselle hänen
itsekkyytensä tyydyttämiseksi, vaan ihmissuvulle kokonaisuudessaan sen
auttamista varten täydellisyyteen ja onnellisuuteen. »Yksityishenkilö
on renkaana pitkässä ketjussa ja sentähden ei tätä rengasta saa koko
ketjun vahingoksi katkaista.» Mutta ei myöskään tule unohtaa niitä
vaatimuksia, joita Luoja on meille määrännyt täytettäviksi, sillä tämän
täyttämisen laiminlyöminen on yhtä suuri rikos kuin itsemurha. Näistä
mietteistä ja todistuksista Juteini päättää, ettei ihminen luonnon lain
mukaan saa murhata itseään, sillä se on luonnotonta, vaan hänen tulee
pitää elämää rakkaana velvollisuutenaan.
Juteinin väitteet tässä kirjotuksessa ovat väliin kummallisiakin, niin
esim., kun hän pitää itsemurhaa sankarillisena tekona eikä johda sitä
pelkurimaisuudesta, jota se meistä ennemmin on, sillä eihän se ole
sankari, joka pelkää kärsimistä.
Yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli kynällään kirjotellen
sekä suorasanaisia että runon muotoon puettuja kirjotuksia, oli
eläinten rääkkääminen. Tätä epäkohtaa poistaaksensa hän nytkin kirjotti
esitelmän »Om wåld emot djuren». Muun muassa hän siinä väittää
yksipuoliseksi sitä käsitystä, että ainoastaan ihmiset ovat
kuolemattomia ja jatkavat elämäänsä ijankaikkisuudessa, sekä vertaa
tätä käsitystä siihen kuluneeseen vaatimukseen, että muka aatelismiehet
yksinomaan ovat oikeutetut omistamaan veroista vapautettuja tiluksia.
»Edellinen» (se on ihmisten kuolemattomuus), sanoo hän, »riippuu
Jumalasta ja jälkimäinen hallitsijoista ja lainsäädännöistä». Jos
eläimillä oletettaisiin siveellistä tuntoa, ja jos niiden eläminen
tuolla puolen hautaa pidettäisiin mahdollisena, niin moni ajattelematon
luultavasti muuttaisi käytöstään niitä kohtaan, kun hän, näet,
muistaisi, että kova oikeus kostaa väkivallan, joka kohdistuu
heikompaan ja yleensä sellaiseen, joka ei saata puolustaa itseään.
Armeliaisuudestakin (»Om Wälgörenhet») Juteinilla on vakavat ja--täytyy
myöntää se--hyvät ajatukset, mutta vaikeata ja milt'ei mahdotontakin on
niitä toteuttaa; niinikään on keino, jonka avulla armeliaisuutta
kehotetaan harjottamaan, jokseenkin epäkäytännöllinen. Sillä sen
järkevä ihminen kohta on huomaava, ett'ei ole mahdollista aina ottaa
selkoa, koska almunanoja on todellakin köyhä, koska ei. Juteini, näet,
on sellaista almunantamista vastaan, kun ei oteta selkoa syystä anojan
köyhyyteen, vaan annetaan umpimähkään almuja, sillä siten laiskuus saa
kehotusta. Hän puolestaan vaatii, että ihmistä lapsuudesta saakka
totutetaan ahkeruuteen; mutta ahkeruus tietysti ei kuitenkaan aina estä
kovan onnen kohtauksia, jonka vuoksi hän kehottaa ihmisiä auttamaan
niitä, jotka ovat joutuneet kovan onnen vainonalaisiksi.
»Contraster i Prädicater»-kirjotuksessa Juteini selittää »von»-sanan
merkityksen, kieliopillisen aseman, ja kuinka sitä meillä myöskin
käytetään »predikaattina» aatelisten liikanimien edessä. Mutta siitä,
että nykyään aatelittomillakin on maatiluksia eikä monella aatelisella
olekaan sellaista, johtaa hän tuon »predikaatin» tarpeettomuuden.
Samoin ovat hänestä »epiteetit»: välboren, högvälboren, ädel ja högädel
oikeudettomia siinä merkityksessä kuin niitä yleensä käytetään.
Kiihkeätä pelaajaa Juteini kyhäelmässään »Om Spelare af profession»
vertaa mieheen, joka menee kauppakumppaniksi tyhmälle »Hazardille»,
joka, näet, antaa pettäväisen ja sokean onnen johdattaa itseänsä. Se ei
vielä ole mennyttä miestä, joka menettää omat tavaransa. mutta se, joka
hakee koronkiskoja »Risquen» takuuta voittaaksensa itselleen omaisuutta
ja sentähden panttaa oman ja omaistensa »maallisen onnen», kuuluu
hulluinhuoneeseen. Ennenkun joku muuttuu pelaajaksi ex professo,
hakekoon ajoissa itselleen meidän häviävistä metsistämme hyvän
kerjuusauvan, sillä muutoin saattaa olla liian myöhäistä.
»Tankar om Poesie» (Mietelmiä runoudesta) on kirjotus, jossa Juteini
kuvaa runoilijaihannettansa. Hän vaatii, että järkeä ja kaikkea totta,
ylevää ja korkeata rakastavaa tunnetta pitää olla runossa, jos sitä
lainkaan voidaan sanoa onnistuneeksi. Seuraa sitten monta
definitsioonia runonkaunistussanoille, joista määritelmistä
mainittakoon seuraava: Järjellisyys, hyödyttäväisyys ja hauskuus
runoudessa pysyttää aina arvonsa, niinkauan kun järjellisiä ihmisiä on
olemassa maailmassa.
Tutkimuksessaan »Om Finska Språket» (Suomen kielestä) Juteini surkeilee
suomenkielen unohdettua tilaa sekä suomalaisen kansallisuuden
hajaantumista omituisen yhtenäisen kirjakielen puutteesta. Hänestä tämä
kieli toki ansaitsisi paremman kohtalon, sillä sehän on niin suloista,
sopusointuista ja erinomaisen säännöllistä. »Yksinkertainen oli
tosiaankin Wäinämöisen kannel,--vertauskuva meidän yksinkertaisesta ja
sointuvasta kielestämme.» Käännämme vielä sanasta sanaan seuraavan
kappaleen, joka on täynnä totuutta ja osaksi vieläkin soveltuu
oloihimme. »Ruotsin kieli on nykyään kirjakielemme. Me olemme siis
niiden työmiesten kaltaisia, jotka työskentelevät vieraalla maalla.
Sadosta on ainoastaan vähäinen osa tullut kansan osaksi. Kieli on
kansan pyhin omaisuus: kieli on valistuksen soihtu, jota meillä ei
vielä ole viritetty.» Kas, tuossa sanoja, jotka kaikuvat samoin kuin
Adolf Ivar Arvidsson'in ja sittemmin Joh. Wilh. Snellmanin!
Nämät mielipiteensä lausuttuaan hän kääntyy äänneopillisiin seikkoihin,
joita hän selittää kirjotelmassaan »Apologie för de såkallade blöta
bokstäfverna uti Finska Språket» (Suomen kielen pehmeiden äänteiden
puolustus). Pehmeiksi äänteiksi Juteini tässä puolustuskirjotuksessaan
kutsuu konsonantteja b:tä, d:tä ja g:tä. joita hänen arvelunsa mukaan
alkuaan ei ole suomenkielessä ollut olemassa, ja joita kokemus on
havainnut liian pehmeiksi suomalaisen kielelle. On tahdottu säilyttää
d-kirjainta, vaikka b ja g ovat tulleet poistetuiksi, mutta tällainen
menettely on hänestä kuitenkin ihan väärä. Hänestä ovat joko kaikki
poistettavat taikka kaikki säilytettävät. Ei d:tä tarvitse säilyttää
sen paremmin kuin b:tä ja g:täkään, sillä eihän sisämaissakaan
säilytetä d:tä, vaan jätetään pois ja sanotaan siis esim. pöyän.
Kummalliselta senvuoksi tuntuu, että d on säilytetty sellaisissa
tapauksissa, joissa suomalaiset eivät oikeastaan saata käyttää sitä, ja
päinvastoin jätetty pois tapauksessa, »joka olisi omansa opettamaan
meille sen oikeata puhdasta ääntymistä.» Tämä tapahtuu, kun d seuraa
konsonantteja l:ää tahi n:ää, jotka äänteet yhtyvät t:n kanssa ja
pehmentävät sen kovuutta, niin että se johonkin määrin kuuluu yhtä
pehmeältä kuin d esim. sanoissa »walda ja lindu». Koska tämä pehmeämpi
äänne kerran on kielessä olemassa ja koska sitä »pakosta» on
säilytetty, niin miksi sitä silloin asiain näin ollen mielivaltaisesti
jätetään pois l:n ja n:n jäljestä, vaikka suomalainen jokseenkin voi
lausua sitä pehmeästi tahi kuitenkin tottua siihen, niin että sitä
kuitenkin saattaa kuulla, jos kohtakin kärsimällä, kun se on yksinänsä
vokaalien välillä, tahi kun t taivutettaissa muuntuu d:ksi; esim.
laudan sanasta lauta.
Juteinin mielestä ei ole oikeata, että muutamain murteitten
»värinkäyttöä noudattaen koetetaan antaa d:lle d:n ja r:n sekaista
ääntä, sillä se ei konsonantteihin nähden ole sopusoinnussa kielen
yksinkertaisuuden kanssa, kosk'ei kahta konsonanttiäännettä
suomenkielessä koskaan satu yhteen.[192] Kun d:tä tavallisen vienosti
äännetään, niin ei tällaista kekselijäisyyttä tarvita.»
Jos nyt d siis yleisesti voisi saada kannatusta l:n ja n:n jäljessä,
niin johdonmukaisuus vaatii, että b m:n ja g n:n jäljessä tulevat
yleisiksi kirjakielessä, sillä näiden vierekkäin seisovien
konsonanttien mb:n ja ng:n suhde toisiinsa on aivan sama kuin l:n tahi
n:n d:hen. Näiden perusteiden nojalla on hänestä kaikkein näiden
konsonanttien (b, d, q) käyttäminen suomenkielessä oikeutettu ja
vieläpä parempikin kuin kovien konsonanttien (p:n, t:n ja k:n)
käyttäminen m:n, l:n ja n:n jäljessä, kun näet nämät kerakkeet (p, t,
k) ovat lyhyitä. Jos ne taas ovat pitkiä, niin niitä pehmennetään
tavua suljettaissa ainoastaan lyhentämällä, esim. lanttu: lantun,
loukkaan: loukata. Näytteeksi ja samassa myöskin ikäänkuin todisteeksi
siihen, kuinka välttämättömän tarpeellinen g on suomenkielelle, Juteini
esittää seuraavan pienen jutun, joka oli painettuna Turun
Wiikkosanomien ensimäisessä vuosikerrassa. Oli, näet, kirkossa kerran
pieni kello sattunut haavista putoamaan lattialle, ja lukkari oli
matkinut sitä helinää, joka siitä syntyi, sanoilla: pingin-pingin.
Tämän onomatopoieetisen sanan oli silloinen lehdentoimittaja
kirjottanut g-merkillä n:n jäljessä, vaikkei hän ylimalkaan käyttänyt
suomenkielessä sitä kirjainta.--»Näin vaatii luonto oikeutta», lisää
Juteini, »myöskin silloin, kun sitä vastaan soditaan».
Juteini jättää sitä paitse »tarkastajain» tutkinnon alaiseksi sen
seikan, tokkohan k:ta saa käyttää n:n jäljessä nominatiivissa ja
infinitiivissä muuttamalla sitä g:ksi genitiivissä ja indikatiivin
preesensissä sekä näiden johdannaisissa: esim. »Henki hengen, vanki
vangin, lanka langan, tanko tangon, onkia ongin, wonkua wongun».
Tavallisten konsonanttimuutosten sääntöjä saattaa pitää tukena
tällaiselle menettelylle, mutta vaikeata on tehdä sitä yleiseksi
säännöksi, »koska monta muuta sanaa on olemassa, jossa tätä suhdetta ei
tarvitse eikä saakaan ottaa huomioon; esim. tarha tarhan, kallo kallon,
killun killua.
Runouden tutkiminen huvitti Juteinia ja hän antautui taas tälle alalle.
Ennen olemme nähneet, että hän kirjotti Muistutuksia suomalaiseen
runotaitoon, nyt hän ilmotti havaintonsa ja mielipiteensä Suomalaisen
runouden loppusoinnusta (»Om rimslut uti finsk poesie»). Hän väittää
sellaista käsitystä vääräksi, jopa vallan aiheettomaksikin, joka
arvelee loppusointua eli riimiä sopimattomaksi suomenkielelle. Tosin
ovat alkusointu eli alliteratsiooni ja poljento eli rytmi alkuaan
suomalaiselle runoudelle ominaisia, mutta väärin kuitenkin on hyljätä
loppusointua suomalaisesta runoudesta ainoastaan sentähden, ett'ei se
ole alkuperäisesti suomalainen. Loppusointukin korottaa runon sointua
heleämmäksi ja tekee sen täyteläisemmäksi.
Anteckningar-kirjansa loppuun Juteini vielä pani erään
keskustelunmuotoon puetun kertomuksen, joka sotii eläinrääkkäystä ja
tällä kertaa erittäinkin koirain upottamista vastaan. Kirjotuksen nimi
on Koiran maailmastaero eli Schatten kuolema (»Hund-Hädanfärd, eller
Schattes död») ja siinä kuvataan erään koiranomistajan
omantunnonvaivoja siitä, että hän oli upottanut koiransa.
Niinkuin osiksi jo ennen on esitettykin ja monesti mainitun »Lauseita»
nimisen kirjan 3:nnelta sivulta ilmenee, poltti Juteini painamatta
olevat »jätteet lentokirjasistaan»[193] ja »sanoi luopuvansa
kirjailijatoimesta», kun tuo onneton ja häpeällinen tapaus sattui hänen
Anteckningar-teoksellensa. Ja niin näkyy noina oikeudenkäyntivuosina
tapahtuneenkin, sillä ei »Wiburgschen Wochenblatt»kaan saanut enään
ainoatakaan runoa. Mutta 1832-vuoden viimeinen »Beilage zum Wiburgs
Wochenblatt N:o 52» sisältää seuraavan suomenkielisen tiedonannon,
jonka nähtävästi Juteinin kynä on kirjottanut, vaikka se esiintyykin
kirjanpainajan nimissä; siihen on otsakkeeseen painettu: »Aviisin
alku-sanat» ja sen perästä aito juteinilainen »motto»: »Kielellänsä
lindukin laulaa». Sitten seuraa: »Jokaisen kansan kieli on kungin paras
tavara ja kallein perindö jälkeen tulevaisille. Sen kautta sytytetään
Suomessakin järjen valistus lämbymäksi loisteeksi, jossa hyödytys ja
hyvä elämä meillä menestyvät; sen kautta on tie täydellisyyteen onnessa
ja hengen valossa. Sitä kohden kilvoitellen on myös Viipurin
kaupungissa yhdistynyt Sanoma-Seura, jolla on aivoitus, allekirjoitetun
kautta, alkain tulevan vuoden alusta Hänen Keisarillisen Majestetinsä
armollisella luvalla ulosandaa, puolen arkin päällä kerran viikossa,
suomalaisen Aviisin eli Lendo-lehden, Sanan Saattaja nimeldä, jossa
saavat siansa ei ainoastansa otolliset järjen hedelmät ja hengelliset
harjoitukset, vaan myös tiedot luonnon moninaisista vaikutuksista,
olkot kappaleet valmistetut joko tavallisella kielellä, taikka runon
solmituilla sanoilla. Tähän Lendo-lehteen vastaan otetaan
kiitollisuudella Maakunnasta kaikkinaisia hyviä aineita Suomen
kielellä, Ainoastansa tutkinnot Uskon Opin perustuksissa ja
epä-tietoiset asiat Valdakundain välillä ovat siitä ehdolla eroitetut.
Vahingoa vältellen, vaan ei voittoa etsien, on tämän Lehden
vuosi-kertainen hinda määrätty olemaan kaksi Rublaa ja 50 kopeikkaa
Venäjän Paperi Rahassa, johon vielä tulee luettavaksi vähäinen lisäys,
koska Aviisia Postin kautta lähetellään. Viipurissa 29 päivä
Joulu-Kuuta vuonna 1832.
Andreas Cederwalleri,
Kirjan Painaja.»
Cederwaller ja luultavasti Juteinin muut viipurilaiset vanhat, hyvät
suomalaismieliset ystävät ovat ilmeisesti saaneet hänen kirjottamaan
»alku-sanat». Mutta eipä hänen runoilijaluontonsakaan enään sallinut
hänen pitää edellämainittua »luopumistansa» kauemmin kuin vuoteen 1833.
Olihan senaatin päätöskin pari vuotta aikaisemmin ollut vapauttava,
aika hälvensi mielen harmin ja juurimainittuna vuonna ilmestymään
ruvennut suomenkielinen lehti, Sanan Saattaja Viipurista, tarvitsi
suomeksi kirjottamaan kykenevän kynän apua. Mitä syytä oli silloin
kauemmin panna salpaa runosuonelle! Olihan se jo tarpeeksi kauan
»saattanut hänen onnensa vaaranalaiseksi».[194] Mutta eipä siitä
suonesta enää ylen paljo herunut! Muutamia kokonaan uusia runoja vain!
Koska sentään auttaa halusi, niin täytyi nyt käyttää tarpeeseen
vanhoja, muodostamalla niitä, sekä muuntamatta entisiäkin. Sanotuista
syistä Juteini rupesi mainitulle lehdelle tavan takaa antamaan ennen
julkaisemiaan runoja, mutta myöskin joitakin uusia, aluksi enimmäkseen
vakavia. Uusia ovat vuonna 1833: »Kirkon Rakennus Helsingin
Kaupungissa» ja »Vartian yö-huuto kellon lyötyä» sekä lystikäs
leikkilaulu »Maljan Juomingi». Jokunen pieni ennen julkaisematon runo
on nimenomaan mainittu syntyneeksi jo aikaisemmin, niinkuin esim.
»Kunnian Osotus Wäinämöisen Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831»,
kirjotettu nähtävästi kuvapatsaan pystyttämisen johdosta. Vuonna 1834
sai lehti monen hengellisen virren ohella jo useita maallisia runoja ja
laulujakin Pilakirjoituksista ja Ajan Wietteestä; näihin maallisiin on
lisätty v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 9 n:on lisälehdessä ensi
kerran ja sitten v. 1826 Runon Tähteitä-nimisessä teoksessa ollut
17-säkeistöinen: »Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle», ja se vakava
ja varottava. Vuosina 1835 ja 1836 oli Sanan Saattajassa monta ennen
julkaistua ja m.m. seuraavat uudet runot: »Turun ja Oulun
Wiikko-Sanomain Muisto. Sanan Saattajalda Wiipurissa»,[195] »Tulipalo
Wiipurin Linnassa kewäillä 1834», »Keisarinnalle Aleksandralle»[196] ja
»Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle Sanan Saattajalda
Wiipurissa».[197] jotka ovat siitä huomattavat, että esittävät »päivän
tapahtumia», sekä kaunis ja reipas leikkilaulu, jolla on otsakkeena
vain »Laulu». ja alkaa sanoilla: »Kyllä on Suomessa luminen luondo,
vaan hyvän suondo riemulla rindoja lämmittää»; v. 1844 julkaistussa
arkkiweisun kokoisessa vihkosessa N:o 2 ja 1856-vuoden painoksessa se
on saanut nimekseen »Menestys Suomessa». »Leikki-Laulu Saksan viinasta
ja kaljasta» oli toinen v:na 1835 syntyneitä uusia leikkilauluja ja
kolmas »Neitoisen Laulu Merimiehelle». Vielä neljäskin samanluontoinen
ilmestyi, mutta vasta seuraavana vuonna, nimellä »Wanhan Pijan Laulu».
Samana vuonna nähtiin myös »Linnun Pesä» ensi kerran. »Äidin Helma»
niminen ihana laulu on vakavaluontoinen ja oli luettavana 1835-vuoden
Sanan Saattajassa, oltuaan jo sitä ennen v. 1824 Wiburgschen
Wochenblatt'in 23 n:on lisälehdessä ja v. 1826 Runon Tähteissä.
Vaikk'ei siis enään uusi, mainittakoon se suloisuutensa takia tässä.
Sen nimenä kootuissa teoksissa on »Äidin sydän».
Kun Sanan Saattaja v. 1836 taukosi »viestiään viemästä», ei
Juteininkaan ääntä kuultu, ennenkun saman lehden jälleen herättyä eloon
v. 1840, jolloin hän julkaisi kaksi verraten huomattavaa runotuotetta,
siihen nähden, näet, että hän jo oli vanha. Vasta lehden 41 n:ossa oli
»Höyry-laiwa Wiipurissa 1839»[198] aika reipas ja sievä laulu, jossa on
8 säkeistöä ja jota ei suinkaan tarvitsisi hävetä missä
laulukokoelmassa tahansa, sekä 50 n:ossa »Nuijasota Suomessa 1597»,
kuusimitalle rakennettu kertova runo. Muuten näkyy vuosi 1840 jo olevan
perin köyhä Juteinin runoista ja v. 1841 samoin, ainakin runoina
huomiota ansaitsevammista.[199] Neljä näiden kahden vuoden runoista
esittävät jonkin tapauksen Juteinin elämästä. Runopätkä »J----n wanha
kynä-weitsi tauluun liitettynä 1840» on sinä vuonna viimeinen avustus
lehdelle kaikkiaan 4:stä ja se kertoo, miten Juteini panetti tauluun
lasin alle kynäveitsen, jolla yli 26 vuotta oli terotellut itselleen
hanhensulkia sihteerivirkansa kirjotustöitä varten, mutta nyt »vanhat,
vailla wiran töitä, lewon löysiwät molemmat». Seuraavan vuoden
avustuksista kiintyy huomiomme ensiksi sellaiseen runonotsakkeeseen
kuin: »Herran Tohtorin Lönnrot'in tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta
1841»; runossa mainitaan Lönnrot arvotusten, sananlaskujen, runojen ja
laulujen kerääjänä ja lisätään, että Wiipurissa on »joka suomalaisen
sydän syttyneenä händä kohtahan kohoillen». Saman vuoden tuote on myös
»Tanssi-Laulu». 10 vuoden vanha tapahtuma, josta luultavasti jo
silloin, kun se tapahtui, oli syntynyt runo, esitetään sitten kolmessa
lyhyessä eri runossa; otsake kuuluu: »Kivi-piirros Suomen Kirkolle
Wiipurissa 1831». Runoissa sanotaan vanhan »manasterin muutetun»
Ruotsin vallan aikana »temppeliksi», josta nyt oli »kirkko kaunistettu»
ja »uskolle uudistettu». Yhtä vanhan tapauksen kertoo Juteini viimein
runossa »Wanha muiste», jonka otsakkeeseen 1856-vuoden painoksessa on
lisätty: »koska suomen kirkkoa Wiipurissa toistain rakennettaissa 1831
etelä puolella muurin sisään suljettuina ihmisen raajat löydettiin».
8-säkeisessä runossa Juteini otaksuu ensin, että »harhailewa
kanssa-welji» oli muinen kauheaksi kostoksi »synnin syystä surkeasti
kirkon seinään suljettu» ja siten haudattu elävänä. Mutta
viivanalaisessa hän lisää: »Taitaisi niingin olla, että joku, waliten
pyhitetyn paikan, on suonut ruumiinsa kirkon seinään suljettaa.»
Vuonna 1856 painetussa Jak. Juteinin Kirjojen I osassa olevista
muutamista runoista, joita ei ole julaistu Sanan Saattajassa
Wiipurista, opimme tuntemaan muutamia henkilöitä, joiden kanssa Juteini
oli vuosien 1835 ja 1847 välillä joutunut tekemisiin. »Kynäyksessä
Yli-Opettajan ja Tähti-miehen Herran Sjögren'in Muisto-kirjaan 1835»
ylisti Juteini tätä etevää suomalaista tiedemiestä ja akatemikkoa
seuraavin sanoin: »Weljeni wakainen! taiwahan tasainen kunnias Suomesta
kuumoittaa, arwoas alati ilmoittaa». Kaksi vuotta myöhemmin oli Juteini
tilaisuudessa tutustumaan kuuluisaan saksalaiseen »nuotittajaan»
Kaufmann'iin ja kirjottamaan neljä säettä hänenkin »muistokirjaansa».
Seuraavana vuonna juo Juteini neljäsäkeistöisen, kaunissisällyksisen
»Muisto-maljan Herran Tohtorin, Pispan ja Tähti-kunnan jäsenen
Ottelinin lähteissä Wiipurista 1838». Ennen mainitun »Höyry-laiwa
Wiipurista 1839» nimisen runon viimeisessä säkeistössä taas Juteini
tutustuttaa meidät neljään etevään, hänen aikuiseen viipurilaiseen
kauppiaaseen: »Rosenjus, Seseman, Hakmanni, Heino», joista ainoastaan
Hackmann'in suku enään on edustettuna Viipurissa. Heinon
»vihkimysjuhlaankin» hän näkyy v. 1847 kutsutun, jolloin hän on
kirjottanut ja ehkä häissä lausunutkin seuraavan pienen, soman runon:
»Etsien hywässä elämän wettä maistakat suosion maljasta mettä, jonga
nyt rakkaus riemulla tuo, ja onni tarjoten teillekin suo.»
Nähtävästi on eräs ranskalainen oppinut, joka on Juteinin Wiipurissa
näihin aikoihin tavannut, pyytänyt häneltä suomenkielistä kirjotusta,
koska on syntynyt vielä kolmaskin »Kynäys Oppineen Waeldajan Parisista
Herran Gaimardin Muisto-kirjaan 1839». Kynäilyn nimi on »Sangarin hauta
Helenan saaressa» ja sen alla on lyhyt runo Napoleon'ista, joka on 8
säkeestä 11:ksi laajennettu pieni runo, alkuaan v. 1824 painettuna
Wiburgschen Wochenblatt'in 25 n:on lisälehteen ja sitten myös v. 1826
Runon Tähteisiin. V. 1840 vaiheilla Juteini yrittää puoskaroida ja
auttaa hammastaudista »Pekkoa Parkalasta» voiteella, jonka latinaisen
reseptin ja suomalaisen käyttöneuvon hän Pekolle kirjottaa, mutta
runosäkeissä osottaa reseptin kera apteekkiin. Parkalan Pekko oli
»vaatinut tietoa hammas-taudin woiteesta». Ja hän näkyy olleen
Juteinille tuttu runoniekka; sillä Juteini alkaa runonsa sanoilla:
»Rakas, runsas runoniekka, Pekko paras Parkalasta!» Vuonna 1841 Juteini
on tavannut »Suomessa waeldajan, Herran Regulin», joka »kuuluisana
kulkewainen» on »uusi weikko _Ungerista!_» Muistorunossaan hänelle hän
vielä sanoo: »Näöstäsi nähtäwästi olet Suomen sukulainen». Teemme
sitten pitkän hyppäyksen ajassa, aina vuoteen 1847, ennenkun taas
tapaamme taipaleellamme Juteinin runon, joka vasta tällöin oli
kirjotettu, »Endisen Lehtorin, Herran Rowastin _Alopaeuksen_ lähteissä
Wiipurista Juwan Pitäjääseen Kirkko-herraksi.» Runo on lyhyt, 14
säettä, mutta varsin sydämellinen. »Kauppa-Kirjaajan Herran Aatami
Wilken Hauta-piirros 1847» on sangen kunnioitusta herättävä
viipurilaista koulunperustajaa kohtaan. Koruton runo kuuluu:
»Tawaroilla tallellansa Wilkke wielä kuollessansa pyysi kansan
kaswatusta, suomen kielen suojelusta, autti muita ainiaan, kulki itse
kunniaan.»
Näyttää siltä kuin mainittu vuosi 1847 olisi ollut viimeinen, jolloin
hän enää mitään uutta kirjotti, koska löytyy pieni runo, jonka nimenä
on »Runo-weitsi taulusta 1847» ja jossa luemme: »Kuin on weitsi
kuluneena, miehen mieldä palwelleena kauan työssä kandeleen, niin on
huono halwenneena, pännän päitä leikanneena laulun lainen lauhtuneen.»