Mainitsimme Juteinin v. 1817 painattaneen paitsi yllämainittuja
runokokoelmia vielä viisi suorasanaistakin kirjotusta: »Puhe Lapsen
kaswatuksesta», »Tutkinnon Aineita», »Tutkindo kuolewaisuudesta»,
»Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-luuloista, Kolmessa osassa» ja »Pila
Pahoista Hengistä, Kolmessa Kanssa-puheessa, Uskon
Wahwistukseksi».[133]
Ensinmainitussa hän antaa ohjeita lapsen kasvatuksesta. Saatamme löytää
sen päämäärän, johon hänen mielestään kasvatuksen on vieminen, näistä
sanoista, jotka hän on pannut tämän kirjasen nimilehdelle: »Siweys ja
Jumalan tundo onnen tuowat». Esitämme tässä Puheen Lapsen Kaswatuksesta
pääkohdissaan 1858-vuoden painoksen mukaisesti. »Alkusanoissa» Juteini
sanoo »Suurembi hywän tekiä lapselle on se, joka hänen kaswattaa
ihmiseksi, kuin se, joka hänen maailmaan saattaa. Ei huone ole wielä
walmis, ehkä seinät nousewat». Ihmisessä ei ole ainoastaan »ilkeyden
alku», vaan myös »ehdon wapaus, josta taitaa sekä hywää että pahaa
ilmestyä». »Sen tähden ei pidä ihmisen luondoa yleti moittimalla
häwäistämän eikä lapsen kaswatusta laimiin lyötämän».----»Syytöinä
syndyy lapsi elämään. Lapsukaiset owat wielä puhtaat esimerkiksi
wiekkauden saastaisuudesta, ennen kuin he maailmalda owat tulleet
turmelluiksi. Heillä hawaitaan hywän suowuutta ja taipuwaisuutta
rakkauteen, ennen kuin elämän harha-tiet heitä hämmendävät.» Ensi askel
vääryyteen on vaikeampi kuin seuraavat, ensi kerralla on ikäänkuin
irrotuttava »rehellisyyden siteistä». Tällaista »wasta-hakoisuutta»
pahaan nähden ei hänessä olisi eikä hän sitä häpeisi, »jos ei hänessä
hywyyttä olisi.»
Vaikka »ihmisellä on monda hyvää omaisuutta», niin »nämät omaisuudet
taidetaan wäärin käytettää.»----»Paratiisin kielletystä puusta on tehty
meille ehdon waaka: meille on wapaus suostua hywään taikka ryhtyä
pahaan, niin totisesti kuin hywästä on sydämen riemu ja pahasta tunnon
rasitus».----»Oman hyödyn halu----liikana vaikuttaa wiheliäisyyttä:
järjen johdattamata wetää se vääryyteen». Kun ei sitä hillitä, seuraa
siitä kateuskin ihmisyyden häpeäksi.
Syynä kaikkeen väärinkäyttöön on »ihmisen heikko mieli». »Jolla on
wähän wiisautta, ei se tunne hekuman waarallisuutta, ei se taida walita
hywiä esimerkkiä seuratansa, niin kauan kuin tottumus on tullut
työläästi wastaan seisottawaksi tawaksi». »Hembeys» on ihmisessä
perintönä, mutta viisautta oppii ankaralla ahkeruudella ja tutkinnolla.
»Ei tuhma taida ajatella itseänsä toisen tilaisuuteen; hän näkee
wääryydessä ainoastansa oman hyötynsä. Ei hän tunne edellä päin, kuinga
welwollisuuttensa laimiin lyöjän sydändä kerran rasitetaan
lewottomuudella. Ei hän huomaitse saastaisuuden häpiällisyyttä, eikä
sitä raskasta oman tunnon tuskaa, kuin syndiä wiimein seuraa; sillä jos
hän tämän täydellisesti tundisi, ei luottaisi hän tehtäwään
parannukseensa, eikä muihin tietämättömiin pelastuksen neuwoin; jos hän
näkisi, mitä peljättäwää pimeyttä, mitä syngeää sywyyttä kohden hän
pyrkii, niin riendäisi hän totisesti aiwoituksestansa ja wapisisi joka
askeleella synnin tietä polkeissansa.
Järki pitää siis walistettaman, se pitää walistettaman
johdatus-tähdeksi tunnolle ja tahdolle ihmisen waelluksessa, että ei
kukaan eläisi paatuneena luondo-kappaleen wertaisesti, oikeuden
unhotuksessa ja huolimatoina hywyydestä; sillä oikeus on ihmisen arwo
ja hywyys, sulana sydämessä, hänen kunniansa.»
Onni saavutetaan sitä mukaa kuin lähestytään täydellisyyttä; kuta
aikaisemmin ruvetaan siihen pyrkimään, sitä pitemmälle ehditään.
Viisautta, joka ei ihmisessä ole synnynnäistä, on etsittävä. Ja sen
vuoksi lapsen kasvatuksesta seuraavat neuvot: Lapselle on jo varhain
annettava tieto Jumalasta ja hänen hyvistä töistänsä, jotta aikaisin
tottuisi Jumalan kasvoin edessä vaeltamaan. Mitä ruumiillisiin
tarpeisiin ja terveyteen tulee, niin järjellinen ymmärtää, että
»puutosten poistaminen ja puhtaus kaikista»----»owat ruumiin terweys ja
sielun wirwoitus; että ylen-paldisuus ihmisen turmelee ja kohtuus
kaikista kaikki woittaa. Mutta lasten wiattomuuden wartioitsemisessa,
tapain taiwuttamisessa ja järjen walistuksessa tarwitaan suurembi
tarkkaus ja wäsymätön huolen pito». Hyvä on, että vanhemmat valvovat
lastensa parasta, mutta vielä tärkeämpi on, ett'eivät omalla
käytöksellään »waiwaansa tyhjäksi tekisi ja täytyisi wiimein omia
wikojansa lasten wirheinä witsalla parandaa.»
Ensimäisiä tehtäviä hyvässä kasvatuksessa on, »että lapset taiwutetaan
kuuliaisuuteen ja siiwolliseen nöyryyteen, ilman orjallista mieldä.
Joka ei ole tottunut näihin lapsuudesta, se on onneton olendo.»
Kuuliaisuutta ei ole sellaisessa, joka on saanut »irtaisuudessa ja
käskiänä» kasvaa. Sellaisesta tulee muille rasitus ja häntä tulee
maailmassa kohtaamaan »wastaisuutta» joka askeleella.
Kun lapsi siivosti eikä röyhkeydellä jotakin pyytää, niin sen »mieldä
mahdetaan noudettaa». Jos kuitenkaan ei lasten toivomusta, täytetä,
niin »ei heidän kiiwaan walituksensa pidä ikänänsä liikuttaman
wanhemman sydändä turmelewaiseen helleyteen». Lapselle ei sovi antaa
järjettömiä käskyjä, sillä »ne tuottawat siemenen tottelemattomuuteen».
»Irtaisuus pitää estettämän, vaan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä
kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii vapautta; he
etsiwät sitä kuitengin salaisuudessa, joka andaisi alun
ulkokuldaisuuteen ja silmäin palwelukseen. Ei heildä pidä waadittaman
ylellisyyttä, ei mahdottumuutta.(!) Mutta mitä myös, kungin lapsen
käsityksen ja voiman mukaan tehtäwäksi määrätään, siinä ei mahda
wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyn wilpitöndä täyttämistä.»
Lapset ovat myös kasvatettavat totuudessa ja »oikeudessa.----Jokaisen
pitää estämän wiattomia sydämiä wiekkauden ja petoksen, valheen ja
vääryyden myrkystä, joka on ihmisyyden häwäistys ja elämän kirous.»
»Sen jälkeen pitää siitä wisu vaari otettaman, että lasten sydämissä
löytyy laupius ja hywänsuomuus kaikkia kohtaan. Heille pitää annettaman
wahwa tieto siitä, että ei ihminen luonnostansa ole ihmistä ylembi,
waan että heidän alkunsa ja loppunsa owat yhtäläiset maan päällä, että
elämän wirwoitus kuohuu heille yhteisestä armo-lähteestä. Eroitus
heidän wälillänsä on ainoastansa ulkonaisessa elämässä, säädyissä,
wiroissa ja toimituksissa, mutta oikea arwo sydämen siweydessä. Ei pidä
sallittaman lapsen huonoakan ylenkatseella kohtaawan, ei käskewän
kowuudella, ennen kuin hän itse on tottunut kuuliaisuuteen; vaan sen
siaan neuwottoman(!) toisen apu ja hywät työt aina kiitollisuudella
muistamaan.»
Tässäkin suhteessa on kuitenkin kasvattajan oma hyvä esimerkki
tehoisin.
»Hyvän-suonnon ihanaisuutta» on lapselle kyllä sanoinkin esitettävä,
mutta paraiten tätä tunnetta kehittää heissä se, että he itse saavat
tutustua köyhyyden ja murheen koteihin. »Älkön (silloin) peljätkö äiti,
että hänen hedelmänsä sydän tulee surkeudelda särjetyksi, että sen
kyyneleet armeliaisuudesta wuotawat,----riemuitkai, vanhemmat! koska te
nämät kyyneleet lastenne silmistä hawaitsette; ne owat ihmisyyden
kunnia. Puettakai sanalla ja käytöksillänne kaikki julmuus
luondo-kappaleitakin kohtaan kauhistuksella heidän tunnoisansa, että ei
he eläwäistengän kärsimistä mitätöinä pitäisi ja paatuneilla sydämillä
näiden tuskalla joskus huwitustansa perustaisi: sillä nekin owat Jumalan
omaiset ja yhteisestä hengestä osalliset.»
Lapsia on saatava harjaantumaan työhön, toimekkuuteen ja järjestykseen.
»Tällä lailla tulewat he (m.m.) estetyiksi hekuman turmioista, jotka
nuoruuden hembeys wiettelewäisyyden haamulla puettaa.»
Jo varhain on meitä totutettava miehuullisuuteen ja siksi on meidän
raskaita ja vaivalloisiakin askareita suoritettava ja vaivoja
kestettävä. Jos joku pieni vahinko lastamme kohtaa, niin ei siitä pidä
asiaa tehdä; sillä sen mitättömänä pitäminen huojentaa lapsen
mielikarvautta. »Wähäinen wahingo on (sille) myös niin kuin waroitus
suurembia karttamaan. Muistuttakai heille, että ihminen taitaa
tuskastakin, sydämensä pehmitykseksi, hywyyttä oppia».
Tähän selostamaamme »Puheeseen Lapsen kaswatuksesta» on liittynyt
1858-vuoden painoksessa »Muutama tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa»,
»Opettajan alkusanat lapsille koulusta» ja »Opettajan Sanat kuritusta
tarwittaissa». Ensinmainitussa onkin 13 hyvää neuvoa eli »tutkinnon
ainetta» kasvatusta varten. Esitämme niistä tässä muutaman: »Joka
esimerkillänsä mielii lasta hyödyttää, sen pitää ensin lapsen rakkauden
puoleensa wetämän. Tämä on suuri kehoitus hywässä, mutta waarallinen,
jos esimerkit wäärät ovat».
»Kilwan teko opittaissa ei ole lapsille hyödyllinen; voittaja saa siitä
usein siemendä ylpeyteen ja woitetulda arwon tundo häwiää. Työ
tapahtukon siis waan hyödytyksensä tähden, ei muussa innossa sielua
turmellen.
»Palkata lasta siweyteen, joka on hänen welwollisuudensa, on opettaa
händä myymään hywät työnsä.»
Molemmat seuraavat Juteinin suorasanaisista vielä v. 1817 julkaisemista
kirjoista »Tutkinnon Aineita» ja »Tutkindo Kuolewaisuudesta» ovat
laadultaan myöskin opettavaisia. Ne ovat ensimäiset suomenkieliset
yritykset filosoofisella (tietoviisauden) alalla, jotka ovat nähneet
päivän valon.[134] Edellisessä Juteini selittää ensin sielutieteellisiä
seikkoja ja rupeaa sitten tutkimaan ihmisen ominaisuuksia sekä tulee
seuraavaan loppupäätelmään: »Tytywäiyys hywässä, kärsiwällisyys pahassa
ja turwa Jumalassa owat wiisaan wäli-kappaleet onnelliseen elämään ja
lohduiliseen kuolemaan.»
»Tutkindo Kuolewaisuudesta» on saanut nimilehdelleen »moton»: »Elämän
toiwo Kuolemangin woittaa». Tässä Juteini kokee lohduttaa hyveisiin
taipuvaista ihmistä ja kehottaa tällaista urheasti »katsomaan kuolemaa
silmäterään». Sellaiselle ihmiselle on mitä riemuisin asunto
valmistettuna »pyhien olendojen parissa armo-istuimen edessä». Mutta
paheisiin taipuvaisia ihmisiä hän koettaa kaikkein kammottavimmilla
kertomuksilla niistä vaivoista, jotka heitä odottavat, herättää
synteinsä tuntemiseen ja parannukseen. Hän sanoo esim. näin: »synnin
kirous on kerran, jos ei tässä niin toisessa elämässä loppumata
liehuwaksi tuleksi wiriäwä. Silloin herää paatuneengin oma tundo ja
muuttuu pimeyden hengeksi, joka wainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti
onnetonda sielua, painuen rikosten raskaan kuorman alla kohden
kadotusta, jonga kita on ammollansa nielemään händä sywvyyden
pimeyteen».
»Perhe-Kunda» ja »Pila Pahoista Hengistä» sotivat sen aikuista
taikauskoa ja epäluuloja vastaan, jotka suuressa määrin vallitsivat
kansassa. Ne ovat ensimäisiä suomenkielisiä kokeita draamallisella
alalla, vaikk'eivät tietysti täytä niitä vaatimuksia, joita dramatiikka
näytelmälle asettaa. Edellinen on kolmeen »Osaan» jaettu näytelmä ja
jälkimäinen puettu dialoogin (keskustelun) muotoon ja sisältää kolme
»Kanssa-puhetta». Edellisessä Juteini antaa muutaman nuoren kansakoulua
käyneen talollisen pojan talon rengin kanssa pilkata kahden vanhan
naishenkilön taikauskoa. Renki pukeutuu naisvaatteisiin ja matkii
naisen ääntä. Sitten mennään talon tupaan, missä vanhat eukot par-aikaa
oleskelevat, toinen veisaten virttä ja toinen nakellen kortteja,
itsekseen noituen. Nuorukaiset--toinen naispuvussa--antautuvat
kiistelemään vanhojen akkain kanssa. Vanhukset väittävät aaveita olevan
ja uskovat taikatemppuja tehokkaiksi apukeinoiksi hämäriä asioita
selitettäissä, kun sitä vastoin nuorukaiset väittävät kaiken sellaisen
valheeksi ja todistavatkin sanansa, niin ett'eivät akat saata
puolustautua. Vihdoin vapauttaa renki itsensä valepuvusta ja
hämmästyttää siten eukkoja, jotka luulevat häntä paholaiseksi. Tapaus
päättyy kestiin, missä juodaan »walistuksen ja Suuren Ruhtinaan» malja
pihaan tehdyssä lehtimajassa, johon on saapunut naapureita vieraisiin.
Viimeinen »Näyttö» loppuu kauniiseen Talon-pojan Lauluun.
»Pila Pahoista Hengistä» näkyy aikanaan olleen arvossa pidetty siitä
päättäen, että sitä v. 1827 ilmestyi uusi painos.[135] Tämä
näytelmäntapainen esittää kahden paholaisen keskustelua ja heidän
retkeänsä yhdessä ilman halki maata kohti. Tultuansa maan päälle erään
pajan tienoille he pyytävät, että seppä, joka on tullut ulos katsomaan,
mitä kummallista ilmassa huhuilee, antaisi heille »luwan lewätä» hänen
ahjossaan »tulevaan puoli-yöhön asti,» aika kun »jo on niin kulunut».
Seppä suostuu, mutta käskee paholaisten odottaa ulkopuolella, kunnes
hän on tulistanut ahjonsa kuumaksi ja pannut kaikki kuntoon karvaisten
herrain vastaanottamista varten. Pahat henget odottavat ulkona. Seppä
sulkee sill'aikaa oven, panee naulan lukon reikään, niin ett'ei avain
ota lukkoa auki, lataa pyssyn ruudilla ja huutaa paholaisia
ulkopuolelta avaamaan ovea, koska sitä on mahdoton sisäpuolelta saada
auki. Nämä koettavatkin aukaista ovea, mutta kokeet loppuvat siihen,
että avain katkee. Silloin seppä keksii keinon. Hän lupaa polttaa
raudalla reijän oveen, niin että paholaiset sen kautta pieniksi
muuntuneina pääsisivät pajaan. He suostuvatkin siihen. Seppä polttaa
läven, mutta pistää samassa ruudilla ladatun pyssynsä putkenaukon läven
eteen ja käskee heitä kiipeämään sen kautta pajaan. He tekevätkin niin.
Pyssynputkessa ollessansa paholaiset kummastelevat, kuinka reikä on
niin pitkä, ja mitenkä ruudin »hajsu» heitä vastaan lemuaa. Kun seppä
kuulee paholaisten olevan pyssynputkessa, niin hän laukaisee pyssyn ja
paholaiset työnnetään ruudin voimalla kauas pois pajan tienoilta.
Matkallaan he kiroilevat ja toivovat »murha-miesten pesään tuhannen
tuhatta Paawia».