Jo edellä mainittuna vuonna (1816) Juteini toimitti painosta vielä
kaksi suorasanaista kirjotelmaa ruotsinkielellä: »Anmärkningar uti
Finska Skaldekonsten» (Muistutuksia suomalaiseen runotaitoon) ja
»Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket»[119] (Arvostelua
lainakirjaimista suomenkielessä). Näillä hän nähtävästi tahtoi herättää
harrastusta maamme sivistyneissä suomenkielen hyväksi. Edellinen
kirjanen on vähäarvoinen eikä mitenkään ansaitse runousopin nimeä. Kun
Juteini ei ollut taipeeksi perehtynyt runousoppiin, niin hän ei kyennyt
laatimaan mitään täydellistä runousoppiakaan. Parissa kohdin hän
»Muistutuksissaan» suorastaan erehtyykin. Hän m.m. ei hyväksy taiteen
kaunistuskeinojen käyttämistä muuta kuin aniharvoin, sillä »kauneus
paraiten säilyttää arvonsa ihmisten silmissä harvinaisuudellaan.» Sen
takia hän ei sanottavasti suosi esim. kertoa. Mutta vastoin suomalaisen
runon luontoa hän sen sijaan sallii kahdeksantavuisen sanan muodostaa
runosäkeen ja painattaa runousoppiinsa näytteeksi hyvästä säkeestä
sanan; »tytymättömyydessänsä.» Suomen vanha runomitta ei kuitenkaan
siedä tätä, vaan rakentaa säkeen joko 2:sta taikka useammasta
sanasta.[120] Liian vähän kauneutta tuottaa myös kuusimitalle Juteinin
mielestä tavallinen suomalainen sointu (nähtävästi hän tässä tarkottaa
alkusointua), »ell'ei tahdota käyttää ainakin kolme samoin alkavaa
sanaa tahi kaksi »apaarttisointua» samassa säkeessä, sillä sointujen
tavallinen lukumäärä ei saata riittää heksametrin monitavuisiin
säkeisiin.»[121] Juteini käyttääkin itse kuusimitassa liiallisesti
alkusointua, kuten esim. seuraava säe hänen runostaan »Nuija-sota
Suomessa 1597» osottaa:
»Kuin kovat koivut ja korwes'a korkeat karsikko-kuuset.»[122]
Jälkimäisessä kirjasessaan Kritik öfver Lån-bokstäfverna uti Finska
Språket Juteini tarkastaa, mitkä kirjaimet suomenkielessä ovat
lainattuja muukalaiskielistä. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että
b, c, d, f, g, x ja z ovat lainakirjaimia. Mottona tähän kirjaseen hän
käyttää lausetta: »Bruket är heligt, men missbruket bör rättas.» (Käyttö
on pyhä, mutta väärinkäyttö on korjattava.) Ensiksikin hän huomauttaa
siinä, kuinka kirjaimia äännetään eri tavalla suomen- ja
ruotsinkielissä. Ruotsalainen ääntää esim. p:n toisen konsonantin
jäljessä yhtä kimeästi kuin suomalainen pp:nsä. Verratkaamme sanoja
_harpa_ ja _harppu_, joista edellinen on ruotsalainen ja jälkimäinen
suomalainen. Juteinin tarkka korva on vielä huomannut, että suomalainen
ääntää p:n, kun m sitä edeltää, melkein yhtä pehmeästi kuin ruotsalainen
b:nsä; esim. wampa-sanan ruotsalainen kirjottaisi wamba, kun hän
kuulisi suomalaisen ääntävän sen huolimatta siitä, voiko suomalainen
ensinkään ääntää b-äännettä yksinään. Sama on d:n laita l:n ja n:n
jäljessä sekä g:n n:n jäljessä. »On, näet, luultu, että d ruotsalaisen
ääntämisen mukaan olisi paremmassa sopusoinnussa l:n ja n:n kanssa kuin
t sekä g n:n kanssa kuin k; mutta niinkuin jo on viitattu, l, m ja n jo
itsestään vaikuttavat pehmennystä seuraavan kerakkeen ääntämisessä, jos
tämä on yksinkertainen ja kuuluu seuraavaan tavuuseen, kun sitävastoin
l, m ja n kuuluvat edelliseen; esim lampaan, valta, kanto ja lanka.
Toisin käy, jos jälkimäiset konsonantit ovat kaksinkertaiset, niinkuin
sanoissa: lamppu, waltti, wantti ja lenkku, sillä silloin ne aina ovat
kovia sekä äännetäänkin silloin kovemmin, kuin jos toinen tavuun
sulkemisen takia on poisheitetty: esim. lampun, valtin, wantin ja
lenkun.»[123]
Että Juteinin väitteellä todellisuudessa on johonkin määrin perää, sen
huomaamme kohta, mutta saatamme toiselta puolen kysyä, tokkohan
suomalainen ääntää p:tä, t:tä ja k:ta edellä mainittujen kerakkeiden
jäljessä kuitenkaan siten, että olisi syytä ruveta kirjakielessä
käyttämään vastaavia b:tä, d:tä ja g:tä, joita Juteini koki saada
kirjakielessä käytäntöön.[124] Tähän kysymykseen on meidän vastaaminen:
ei; sillä, niinkuin nykyajan kehittynyt kirjakieli ja äänneoppikin
todistavat, oli Juteinin kritiikki tässä kohdin vienyt hänen askeleen
taaksepäin. Hänen aikalaisensa G. Renvallkin pani tähän jyrkän
vastalauseen ja teki päteviä muistutuksia tällaista oikeinkirjotustapaa
vastaan.[125] Mutta sitävastoin on eräs toinen huomautus hänen
Kritiikissään oikeutettu, vaikk'ei hänen parannusehdotuksensa olekaan
hyväksyttävä. Siihen aikaan, näet, kun Juteini kirjotti tämän
Kritiikkinsä, käytti moni kahden (samallaisen)[126] vokaalin heikossa
asteessa k:n vastineena g:tä, niin että saatiin esim. sanasta suku
genitiivissä _sugun_. Juteini sitävastoin huomautti, ett'ei g:tä
koskaan kuulu Suomen kielessä kahden vokaalin välissä. Hän vaati
sentähden, että tuosta väärästä tavasta luovuttaisiin. G:n asemesta hän
suosi tavumerkin käyttämistä, mutta ei sekään hänestä olisi
välttämättömän tarpeellinen, saattaisipa vielä senkin jättää pois.
Samoin hän väittää d:nkin kahden vokaalin välissä kuuluvan puheessa
ainoastaan niissä Suomen maakunnissa, joissa kieli jo on ehtinyt
pilaantua. »Niin esim. kuuluu d monessa pitäjässä Hämeenlinnasta
itäänpäin joko r:ltä, t:ltä taikka l:ltäkin. Mutta osaksi Pohjanmaalla,
Pohjois-Hämeessä, koko Savossa, Karjalassa ja Inkerissä ei koko tätä
äännettä tunnetakaan jokapäiväisessä puheessa. Kirjotuksessakin on d
viimemainittujen maakuntien murteen mukaan luettava t:ksi, joka tapa
olisikin hyväksyttävä niin puheessa kuin kirjotuksessa, joll'ei d:tä
kahden vokaalin välissä tykkönään poisteta.[127] Niinmuodoin saataisiin
_meidän_ ja _pöydän_ asemesta, ei _meiän_ ja _pöyän_, vaan _meitän_ ja
_pöytän_.»
C-merkkiä Juteini pitää aivan tarpeettomana niissä kielissä, joissa k:n
ja s:n avulla saattaa merkitä c:n näitä vastaavia äänteitä.
F:n Juteini poistaa siitä syystä, että suomalaisen on vaikea sitä
ääntää, sekä että sen äänteen asemesta saattaa hyvällä menestyksellä
käyttää joko v-keraketta taikka hv-kerakkeita yhdessä.
Samoin ei koskaan välttämättömästi tarvita x:ää ja z:aa suomenkielessä,
sillä edellistä vastaa täydelleen ks ja jälkimäistä ts, niinkuin jo
ennen olemme maininneet. Vaikka kohta kielitieteissä pidetäänkin
yleisenä sääntönä, että kaksi äännettä merkitään yhdellä merkillä, kun
suinkin vaan käy laatuun, niin on kuitenkin tarpeeksi syytä jättää pois
nämät kirjaimet suomenkielestä, kosk'ei mitään alkuperäistä suomalaista
sanaa ole olemassa, joka alkaisi kahdella kerakkeella. Tähän Juteini
vielä lisää kummastuksensa siitä, että monessa vieraassa kielessä
merkitään ainoastaan ks:n ja ts:n yhtymät yhdellä ainoalla merkillä
eikä samassa ole keksitty kaikille muillekin kerakeyhtymille eri
merkkejä. Johdonmukaisuus olisi sen vaatinut. Hän huomauttaa vielä
loppupuolella kritiikkiään, kuinka suomenkieli ainakin suureksi osaksi
kadottaisi omituisuutensa, jos kahta keraketta käytettäisiin sanojen
alussa. Se olisi haitallista erittäinkin runoudelle ja soinnulle, sillä
vokaalien säännöllisyyshän se on, joka kielen tekee heleäksi ja
sointuvaksi.
Niinkuin jo tästä esityksestämme käyneekin selväksi, on Juteini monessa
kohdin Kritiikissään sattuvasti ja todenmukaisesti kuvannut
äänneopillisia seikkoja. Tähän pieneen kirjaseensa hän liitti runon:
»Suoneen Kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous, Perustus-suomeksi», jossa
hän pilkka suomenkielen lainakirjaimia ja jättääkin siinä ne kaikki
pois. Hän huomauttaakin kohta alussa tästä, sillä hän lisää runon
nimeen: »Yli-maan puheen parrella» 1856 v:n painoksessa.
»Moni sana Suomen kielen
ompi Ruotsin rupulista
taikka muista tarttumista.»
Näin Juteini laulaa ja antaa loppupuolella runoa suomenkielen
sana-armeijan korkeana kenraalina lausua surullisesti
»Kyllä minä kokouksen
olen oikean pitänyt;
mutta kuka, kulta veljen',
liene luja luonnostansa,
joka olin apunani,
joka taitais' johatella
sanat jälle Suomen tielle
kautta oppimme omaisen,
perustella puheen parret
kauan jalon kunniaksi,
walistuksemme waroksi?
--jo on kuollut Konaateri,
pois on mennyt Porthanimme.
Älä sure Suomen kieli!
sanoin minä miehuueella,
ehkä epäilyksen tähen
murhe munkin mielessäni;
joskus jalot johattajat,
parantajat puheen parren,
ilmestyvät Ijän maassa.»
Hänen toiveensa ovatkin sittemmin toteutuneet ja kirja-kielemme
vakaantunut.
V. 1817 Juteini taas julkaisi saman määrän kirjasia, kuin edellisenakin
vuotena, mutta kaikki suomeksi. Näistä sisälsi kolme runoja ja virsiä;
muut viisi taas suorasanaista esitystä. Edelliset olivat: »Lausumisia,
ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia», »Wilpittömiä Kirjoituksia» ja
»Ajan Wiete, elli Moninainen Runo-kokous.[128]
Ensinmainittu sisältää »lausumisia» muutamien vainajien muistoksi ynnä
muita vakavia runoja. Näiden joukkoon Juteini pani tuon jo v. 1804
painattamansa runon Porthan'in muistoksi. Mainittakoon tästä
runokokoelmasta myös eräs pitempi runo »Uusi Luominen,» joka on
kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla, sekä runovihon viimeinen hellää
tunnetta ilmaiseva ja hieno runo: »Lapsen Laulu Leskelle, Isän
kuoldua», johon on lukijan syytä tutustua sen kauneuden tähden:
Älä itke, äitini,
älä, äiti kulda,
ett' on kuollut isäni,
puoliso myös sulda.
Älä muista murhetta;
tuoll' on kirkas taiwas.
Poikas torjuu puutetta,
wähendää sun waiwas.
Kätyläiset lapsella
wielä wahwistuwat,
miehuus, woima warrella
kerran kukoistuwat.
Anna ajan ehtiä,
huoles minä maksan;
leipä paisuu lewiä,
koskan kyndää jaksan.
Juteinin Wilpittömät Kirjoitukset taas sisältävät koko joukon hyveisiin
kehottavia virsiä, jotka hän kirjotti deistisen maailmankatsomuksen
läpitunkemana.[129] Niissä löytyy monta oikein kaunista virttä,
niinkuin Litteraturbladetkin[130] huomauttaa. Voimme osiksi yhtyä saman
aikakauslehden mielipiteeseen, että esim. »Katumus-Wirsi» on
mestariteos verrattuna moneen virteen sen aikuisessa eli vanhassa
virsikirjassa. Me panisimme vaan »muutamaan»-sanan »moneen» sanan
sijaan tuossa arvostelussa. Katumus-Wirsi[131] kuuluu:
»O, Herra, hurskas Waldias
ei rietas riemu kestä.
Ah, mutta auta, Armias!
syndistä syistä estä.
Me neuwos, jälkes jätimme,
sielumme surmaan syöksimme,
hekuman hulluudessa.
Jo muisto menon ilkeän
raskaasti rasittaapi
ja syillä synnin syngeän
tundoja tulistaapi.
Me kyyneleillä kastamme
nyt rauhattoman rindamme,
hawaiten halwat työmme.
Waan estä, Isä wakainen,
epäilys eksyneildä;
suo meille armos ainainen
palata pahain teildä.
Huojenna huoli hätäisen
ja wiimein itkun iäisen
syyt poista sydämestä.
Siis, kuin on tullut turmelus,
josta on murhe musta,
hywästi uusi hartaus
loistakon lohdutusta,
niin että lewon löydämme
ja uskon kilwen käännämme,
turwaksi oman tunnon.
Wirheinen waan on heikkous;
nöyrille Luojan laupius
awaapi armo-helman.
Niin kurja kuin on paatumus
tunnossa tuomiolla,
niin wäärä ombi waatimus
autuutta ansiolla.
Näemme jo tuostakin, samoin kuin esim. »Wirrestä Tuomarille», jos
lukija ottaa vaivakseen lukea sen Jak. Juteinin kirjoista, että Juteini
on usein virsissään sattunut kuvaamaan totuuden oikeassa muodossaan:
mutta sen sijaan niistä ei löydä sitä palavaa rakkautta Vapahtajaan ja
luottamusta hänen ansioonsa, joka käy ikäänkuin punaisena lankana
kaikkien kristillisten virsien läpi.
Kolmas laji näitä Juteinin 1817 painattamia runoja: »Ajan Wiete, elli
Moninainen Runo-kokous,» sisältää pilkka- ja leikkilauluja suureksi
osaksi Kalevalan runomittaan puettuina. Onpa toki joku lyyrillinenkin
niiden joukossa, vaikk'ei sellaisten lukumäärä ole suuri, Tässä
runokokoelmassa on monta hauskaa ja kaunista runopätkää sekä
erittäinkin muudan merkillinen, vaikka aivan lyhyt runo »Kiwi-piirros
Häpy-patsaassa Suomen Oppineille,»[132] joka on siitä huomattava, että
se ilmaisee Juteinin ajatukset suomenkielen asemasta maassamme. Hän
valittaa sitä ylenkatsetta, jolla maamme oppineet ja sivistyneet
kohtelivat kansan kieltä »walistuksen wahingoksi, häpiäksi
kansa-kunnan.» Tätä hänen valitustaan oli jo parina vuonna
aikaisemminkin kuultu.
Vaikka Juteinin runoissa ja suorasanaisissakin kirjotuksissa on niin
tavattoman paljon siveellisyyteen kehottavaa ja on ankaraakin
siveellisyyttä vaativaa, niin on kuitenkin kuullut jonkun väittävän,
että hän muka epäsiveellisyyttä edistäisi runolla sellaisella kuin
»Hulivili,» joka kuuluu juuri tähän kokoelmaan »Ajan Wiete,» ja ehkäpä
jollakin muullakin, jonka aihe on mahdollisesti vähemmän onnistuneesti
valittu, kuten esim. runo niin surkeasta aiheesta kuin »Kuoharista elli
Salwajasta» samassa kokoelmassa. Mutta lukiessaan sanottuja runoja,
huomaa heti, että näilläkin on tarkotuksena paheen vastustaminen
osottamalla sitä ilkeäksi, vaikkakin esitys on realistinen ja esim.
edellisessä runossa aste asteelta osotetaan miten himo syttyy ja sen
kanssa leikiteltäissä johtaa syntiin. Runon loppuun onkin juuri siitä
syystä liitetty varotus. Moniaita »Ajan Wietteessä» olevia kauniita
runoja emme tähän painata, vaan arvelemme lukijan hankkivan itselleen
tilaisuuden tutustua niihin.