Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia
kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä
tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan
loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat
Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen
välityksellä pääsivät valtaan.
Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen
tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista
vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja
ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat
inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen
esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla
tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan
niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi
omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit
ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät
raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin
aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun
selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen
uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli
niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että
yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen
syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina
aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei
Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.
Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,--kun ei
»gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla
myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui
lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;--
niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä--;
mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden
tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen,
oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä
erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita
kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta
palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja
mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä
palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä
käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen
kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun
niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi
tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen
teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa
yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata,
oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten
Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi
tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä
luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti
Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista
henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä
oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän
runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja,
mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan
vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama
prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa
tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan
esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on
ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja
montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat
muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan
runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden
päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties
kirjallisuudentutkija.
Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän
ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty
kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti.
»Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten»
kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan
»ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita
muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen
säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko
hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen
toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska
puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi
sisällisten ominaisuuksiensa puolesta--ja niistä tietenkin ihmisarvon
tulisi riippua--, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän
yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja
oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi
toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta,
sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin
laulaa.
Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta
ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan
väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin
jäljissään muualla Euroopassa.--Juteini sitä sanaa esitti oikeassa
merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen
orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme
aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.
Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi, ehkäpä
tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta
rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista
ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti
ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella
hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.
»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja
kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen,
hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen saamiseksi
huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä sen tekisi
vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia ei niin
paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja
opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin
kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin
tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin näkemään.
Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi
olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että
suurten sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen
ylivallasta. Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja
runoilijain mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja
korkeinta, mitä kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä
kautta synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o.
näiden ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin.
Kaikkihan tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui
ilmaisemaan filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti
sointui runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä
kansallinen liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli
kuitenkin vielä jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt
kaikkia kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli
kuunnellut Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto,
missä ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset
kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena
kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä
tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.--Joskaan ei äskenmainittua
tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä
kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta,
sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin
ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista
vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan kansanomaista,
suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa jo tietänee
kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa
suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä
viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan
suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin
itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain
suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä
tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta
sivistynyttä säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi
suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä
kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan
päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja
hengellisestä kirjallisuudesta yleensä. Suomalaisuus siis ikäänkuin
herää hänessä Suomen kansaa edustavana pitkästä ja sikeästä unestaan,
syvästä horrostilastaan ja alkaa pyrkiä alennuksestaan. Mutta
vasta J.V. Snellman ja hänen henkiheimolaisensa hankkivat paljoa
myöhemmin Suomessa kansankielen edustamalle kansallisuusaatteelle
täyden tunnustuksen sitkeän ja ankaran taistelun tuloksena, niinkuin
hänen oppi-isänsä Hegelkin oli Saksassa kohottanut korkealle
kansallisuusatteen lippua.
Ajatelkaamme kesäaamun ruskon koittavan, sen punertavan valon ja sen
säteiden leviävän seutujen yli! Jos kohta tämän valon ja näiden
säteiden lämpö ja valovoima eivät olekaan mainittavan voimakkaita, niin
ne kuitenkin ovat ikäänkuin enteinä siitä, että kirkas ja lämpöinen
päivä on niitä seuraava. Taivas on kaikkialla pilvessä paitsi
taivaankannen itäreunalla ja yön hämärä vastustaa päivänkoittoa. Tuo
ajatustemme kesäaamu vastaa Suomen onnellisempaa tilaa laajaa
sisällistä itsehallintoa omaavana valtiona viime vuosisadalla. Se on
antanut Suomen kansallisuudelle ja kansallishengelle tilaisuutta
kehittyä ja edistyä. Aamurusko taas on suomalaisuuden ensimäinen
heräys, sellaisena kuin se tapahtui meidän ensimäisen varsinaisen
suomenkielisen kirjailijamme Jaakko Juteinin kautta.
Äskettäin mainitut pilvisä taivas ja yön hämärä, jotka vastustivat
aamuruskoa ja päivän koittoa, olivat sivistyneiden ja vallassa olevien
säätyluokkien rakkaus muukalaiseen kieleen sekä liiallinen
vanhoillisuus, joka ylimalkaan rehotti. Rakkaus ruotsinkieleen
muuttui ruotsikiihkoisuudeksi, joka sittemmin esiintyi mitä
häikäilemättömimmällä tavalla viime vuosisadan keskipaikoilla,
jolloin muu suomenkielinen kirjailijatoimi kiellettiin paitsi
hengellinen ja taloutta koskeva. Konservativismi taas esiintyi
siinä suvaitsemattomuudessa, joka ylimalkaan oli sen ajan
tunnusmerkkinä, ja jota Juteini suuressa määrässä sai kokea.
Emme kuitenkaan saata olla huomauttamatta, ennenkun rupeamme puhumaan
hänestä ja erittäinkin hänen kirjailijatoimestaan, mitä tuo rakkaus
muukalaiseen kieleen, joka oli sivistyneissä yleinen täällä Suomessa,
olisi voinut vuosisatojen kuluessa saada aikaan, ell'ei mainittua
herätystä olisi tapahtunut. Suomen kansa olisi, näet, vieraantunut
omasta kielestänsä ja sen kansallistunne omituisen ja maassa yleisen
kielen puutteessa sitten myöskin heikentynyt. Emme sen vuoksi saata
olla kyllin iloisia siitä, että tämä ensimäinen heräys tapahtui. Sehän
koki pelastaa Suomen kansaa tulevasta mahdollisesta perikadosta
koettamalla auttaa sen kieltä oikeuksiinsa sekä tätä kieltä
viljelemällä.