On voima, mi mielet nuorentaa,
elon soihtuna on joka aika,
ilopäiviä ihmisen kirkastaa,
luo huoliin hohdetta rauhaisaa;
se on laulun tenhoisa taika.
Se sielusi pohjalta ilmi tuo,
siellä piillyt mit' on ihaninta,
näköpiirin se hengelle suuren luo,
sen selvään tuntea meidän suo,
mitä toivoo sykkivä rinta.
Me laulusta mielen myrskyisen
sekasortohon sointua saamme,
jalot tuntehet turvissa kukkii sen,
niin lempi, kaipaus kauneuden,
syvä rakkaus syntymämaamme.
Pohjan kesä.
Sen kuin satuas ymmärrän,
Pohjan kerkeä, kaunis suvi,
sen mun sieluni silmähän
suuruutesikin ilmaantuvi.
Oman itsesi unhottain
riemuin lyhyet elonhetkes
työtäs muiden hyväksi vain
teet sä, kunneka päätät retkes.
Katoovainen ja iäinen
sinuun mahtuvi yhden rinnan,
syksyin kuollessa kukkien
katoovaiselle maksat hinnan;
kirkas värehes vuorilla,
kalvossa järvien sinivöitten
ikuisuuden on toivoa,
tähtää talvien taa ja öitten.
Sammumatonta nuoruutta
kesän kuulaista hohtaa säistä,
siks sen helmahan halaan ma
kyläin kiistoista itsekkäistä.
Näköalani.
Matkaten maailmaa
tottua aina saa,
jättää entiset, suostua uuteen;
kuitenkin muutos tää
mieltäni kirveltää,
viedä on ihan toivottomuuteen.
Vielähän äsken näin
rantojen vihreäin
huojuvat puut, Savon suloiset tienot;
huoneeni akkunaan
nurmikko kukistaan
tuulilla kannatti tuoksut vienot.
Seutua ihailin
sydämin lämpimin ...
Mutta nyt — mikä erotus suuri!
silmän jos minne vie,
suljettu silt' on tie,
kaikkialla on kolea muuri.
Voi sua, kaupunki,
ahdas on ilmasi,
on kuin tiilies painon sais kantaa.
Mutta jos laajat maat
sielullein auki saat,
kaikki voin sulle anteeksi antaa.
Talven saapuessa.
Pois pois saloilta Suomen
kesä kultainen pakeni,
suvi päivän kirkas huomen
illan pilviksi sakeni;
usvihin marraskuun
kukkien tuoksu haihtui,
tuore vihreys vaihtui
talvehen kammottuun.
Häipyi maailma sorja,
sävel sointuva nukahti,
jääss' on tuomen oksa norja,
jolla käkönen kukahti;
paljaaksi jääneet on
lehtevät vääräin rinnat,
kaatui kaunihit linnat
haaveisen aallokon.
Murheen sallitko tulla,
sielus usvihin kutoa,
tai on vihryt puisto sulla,
jonka lehdet ei putoa;
voinetko linnastas
uhmia syksyn säitä,
luoda keskelle jäitä
kukkivan maailmas?
Ruusun umput.
Mun huoneessani tuuhea on kukka,
luo altis umppuja se ruusu-rukka,
ja umput joutuin suuriks turpoaa,
mut teräänsä ne auki eivät saa.
Ja joka aamu ensi työnä mulla
noit' umppuja on tutkimahan tulla,
mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,
vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.
On umput nuo kuin toivehitten kerkät,
jotk' ihmispoveen syntymään on herkät
ja kiireisesti sitten kasvavat,
mut useimmiten kesken kuihtuvat.
(»Urpuja»)
Näkymättömät kädet.
Ma orhin valjastin,
ma kohottausin korjaan,
ja varsan ohjaksin
ma juoksuun kiihdin norjaan.
Hei, tanner alla soi!
tää vauhti leikkaa matkaa;
maan ääriin päästä voi,
näin uljaasti jos jatkaa.
Ja rinne kohoaa
lähelle taivaan rajaa;
sen tahdon saavuttaa,
sen kukkulalle ajaa.
Siis, orhi, ennätäy,
päin aurinkoa juokse;
laella vaaran käy
niin raitis tuulen tuokse! —
Vaan kädet, joit' en nää,
kaikk' aukoo orhin valjaat;
pois hepo kiitää, jää
vain ohjat mulle paljaat.
Ja ympär' sydämen
ma tunnen jäisen renkaan...
Kuin kauvan itkien'
ma korjass' istunenkaan?
Ihmissydän.
On ihmissydän pieni maailma,
on siellä syvyydet ja meret aavat;
sen ylle luokaa taivas loistava,
niin syvät vedet kuvastaa sen saavat!
On ihmissydän pieni maailma,
on vehmasmaata, aroa ja santaa;
suo sateen vienon sinne vihmoa,
niin erämaakin kukkasia kantaa!
On ihmissydän pieni maailma,
vaan maailma on kerran katoava;
iäisyys sydämeesi istuta,
se kuolemasta on sun vapahtava!
Tikitin takitin kello käy...
(Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)
Tikitin takitin kello käy,
sekuntit pienet sen vikkelä pirta
tunneiksi, päiviksi, viikoiksi lyö;
niistä se syntyvi vuosien virta.
Tikitin takitin, oikein jaa
aikasi kallis ja oikein käytä,
kaikki tehtäväs hetkelleen
kellon tarkkuudella sa täytä!
Tikitin takitin, aika ei
verkkaista varro, poikani rakas;
mennyttä hetkeä milloinkaan
kenkään ei sulle lahjota takas.
Tikitin takitin kello käy...
Sulla on elosi kultainen aamu,
päivän vaivoja tunne sa et,
outo on illan huolien haamu.
Tikitin takitin kello käy —
Päivä syntyy ja vaihtuu yöhön;
aamun kummulta kuljet sa
laakson taisteluihin ja työhön.
Tikitin takitin kello käy,
raattaat, pontimet kunnossa kun on;
varten tointasi vastaista
voimias vaalia täytymys sun on.
Tikitin takitin kello käy,
kun se on puhdas ja vireihin luotu;
ehjänä, kirkasna sykkiä
sunkin sielusi olkohon suotu!
En ilohon luota, en murheeseen.
En ilohon luota, en murheeseen,
ne monesti petti mun aivan;
ain' alta ma kirkkahan riemun veen
olen löytänyt tuskan ja vaivan.
Ja kuohuissa murehen mustimman
ja sivulla surujen summan
ma helmen välkkyvän-kuulakan
näin pohjalla lähtehen tumman.
En ilohon luota, en murheeseen,
ne on oikkuja elämän säiden,
ja määrätön maailma mittoineen
yläpuolla on pilvien näiden.
Nauroin ja itkin.
Kulkeiss' elontietä pitkin
vuoroin nauroin, vuoroin itkin;
nauroin nauraakseni vain
pakoin itkin itkujain.
Itkin salaa, nauroin julki...
Niinhän monet täällä kulki
virtaa tuskan kyynelten
kaikkialle hymyillen.
Elon taikur' tutkimaton
kivuistamme löytää raton,
parantaissaan haavoittaa,
iloon tuskan istuttaa.
Elon murheet, riemut yhteen
liittyvät, sen luovat lyhteen,
jolle pääni väsyneen
lepoon lasken ikuiseen.
Jaakobin tunnustus Raakelille.
Sun lampaasi, neito, ma juotin nyt,
en kauemmin kulkuas estäis,
jos ei sieluuni jano ois syttynyt
sinun hellästä silmäyksestäis.
Siis viivy mun luonani hetkinen vain,
ja sun laumasi levätä joutaa;
minä aavikon polkuja astuissain
olen kärsinyt kuuminta poutaa.
Suo silmihis, armas, mun katsoa,
suo että sun äänesi kuulen;
yön pisara niissä niin vilpoisa
on jäljille polttavan tuulen.
Pois kotoa köyhänä läksin mä,
ja mun kirosi äitini lapsi,
sua tiennyt ei sieluni etsiä,
sinä, impeni hunajahapsi.
Sun löysin kuin salatun kukkaismaan
mä jälkehen helteisen retken;
nyt päivän jäähtyissä tottahan saan
sen tuoksua nauttia hetken.
On rakkaus vahvempi kuolemaa
ja kuumempi aavikon santaa;
kaikk' aartehet mies sille lahjottaa,
sen hinnaksi henkensä antaa.
Niin pyhä on sinetti sydämen,
sinä vaimojen tyttönen jaloin;
sua ijäti lemmin, mun sieluni sen
veripunaisin kuiskivi valoin.
Kuningas Eerik.
(C. Snoilsky.)
Viirit liehuin venhot vettä vierii,
illan rusko kultii Määlariin,
aironloiske, torven kaiku kierii
rannan lehtikoihin tuoksuviin.
Vaivu, airo, pursi, irti jää,
määrätönnä keinu kaunis yöhyt tää!
Torvi, heitä työs,
kaiku, tyynny myös:
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Eerik soittaa, seetrikannel sorjin
kirjaillulla polvellansa on,
kultakieliin valkosormin norjin
hellän luo hän sävel-aallokon.
Pieni Kaarin vaiti kuunnellen
silmihinsä saapi suuren kyynelen.
Murheiseksko tein
paimentyttösein?
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Sieluin tähti, niinkö sua vaivaa
pelko Ruskoparta herttuan?
Eerik ohjaa valtakunnan laivaa,
hän on herra Vaasain valtikan.
Siks kun hohtaa huiput kukkulain
kirkkahassa yössä lempikäämme vain.
Kauvan vielä on
aamunkoittohon.
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Pieni Kaarin, salli, niin ma tuon sun
linnan valtijaksi Tukholmaan,
virka vain, ja kultakruunun luon sun
kultakutris päälle tummumaan.
Eerik haaveiluiden prinssi on,
päässä häll' on helppo kruunu kuutamon.
Tyynny, lapsein mun,
niin on kruunu sun.
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Mikä on kohtaloni.
Sun sielusi salaista merta
ma monesti tutkia tahdoin,
mut minkä sen ihmeille mahdoin, —
koe turhaksi jäi joka kerta.
Kun selkeä kultasi sää sen
ja kirkasna päilyi sen pinta,
niin tutkijan riemuitsi rinta:
»Nyt», kuiski hän, »selville pääsen».
Mut painoin ja tutkimusköysin
kun kiiruhdin taas ulapalle,
ne hukkuivat aaltojen alle,
kädet tyhjänä rannan ma löysin.
Kun poltto mun päätäni vaivas,
mun itseinkin nielasi meri.
Mikä kohtalo niin minut peri?
Kadotusko mun otti vai taivas?
Sua etsin.
Sua äsken etsin vilinästä väen;
ma tuhansia tarkkaan kulkijoita,
mut poskes päivä minulle ei koita,
ei lämmitä ne kasvot, joita näen.
Kun sydämessä raivo myrsky pauhaa,
kun mieltä raastaa vastakkaiset voimat,
salainen lempi, pelko, tunnon soimat,
sua kaipaan niinkuin kadotettu rauhaa.
Mun purten uhkan ulapalle lähti,
miss' syvyys onnen rippehet voi niellä;
yks valo vain on pimeällä tiellä:
sun silmäs on se lohduttava tähti.
Sun silmäs, kun sen hohde täyttää hellä;
kun suot sen tyynnä mua kohden palaa,
niin synkeää ei sielussani alaa,
siell' ettei alkais valo värähdellä.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli
on jo ikäpuoli,
väsyä jo alkoi heiluntaan,
ennen virkeätä,
vietti elämätä,
raukeaa nyt kaikki oli vaan.
Joskus iltasilla
surun-kaihoovilla
silmillänsä kauas katsellen,
siinä nuori Silja
keinutteli hiljaa
pudottaen puulle kyynelen.
Mistä moinen huoli,
puinen keinutuoli
tuot' ei tahdo kelvon ymmärtää;
mutta pian tälle
kauan eläjälle
arvoitus jo vallan selviää.
Silja kummin kuumein
oudoin onnenhuumein
syliin sulhon keinuun istahtaa;
lemmen kyllyydellä
silloin neito hellä
puunkin poven sykkimähän saa.
Suuri keinutuoli,
vaikk' on ikäpuoli
Siljan armastaissa sulhoaan,
muistaa onnenpäivät,
jotka kauas jäivät,
nuortuu nuoreks puuksi uudestaan.
Niin se siirtyy sinne,
missä vehryt rinne
kevään mahlat juotavaks sen toi,
lehviin päivä hohti,
korkeutta kohti
vapaa latva nousi, huminoi.
(»Urpuja»)
Eräässä toverijuhlassa.
Seppä säkeiden ei täällä saa
sanan vasarata kalkuttaa,
ahjon tulta ensin lietsokaamme,
kuumaks että metallin sen saamme,
josta uuden valtiattaren
päähän luomme kruunun kultaisen.
Valtiatar uusi? Ken on hän?
Katso, halki käy hän pirtin tän,
silmää meitä niinkuin äiti lastaan
ottain kaikkein tervehdykset vastaan,
tuttu vanhastaan ja jälleen uus
valtiattaremme — Toveruus.
Toveruus, oi, seurahamme jää!
Silloin kylmät mielet lämpiää,
nousee toivo maahan masennettu,
vahvistuvi tarmo taivutettu,
mikä särkyi, jälleen ehjä on,
turvan lujan löytää turvaton.
Ajan ukkossää ei saavuta
meitä toveruuden linnassa.
Siellä haudatkaamme suuret surut,
nauttikaamme pienet riemun murut;
ilo kasvaa, kuorma katoaa,
yhdessä kun niitä kantaa saa.
Hyvällen mä toveruudellen
omani suon kaikki riemuiten;
siitä en mä köyhdy rahdun vertaa,
rikkaammaksi tulen tuhat kertaa,
muille annan yhden sydämen,
voitan itselleni kaikkien.
Koulusta eroaville.
Nyt kevät on, nyt luonto herää;
nyt poven auliin avaa maa,
nyt salon kielo tekee terää,
luo vaahter vaippaa vihantaa.
Nyt orastaa jo pellon multa,
siin armas kohta viljakulta
maanmiehen avuks aaltoaa.
Vaan koulu ovet kiinni sulkee,
sen luvut, leikit päätetään,
ja nuorten vilkas parvi kulkee
laveimpaan kouluun: elämään.
Mut raskaat siin' on oppimäärät,
ja ohjeet oikeat ja väärät
siell' aina kiistää keskenään.
Sen jaloin leikki taistelua
on vastaan hätää, vilppiä,
ja siihen sotaan antautua
sun tulee, nuori ystävä,
niin täysin innoin, hartahasti
kuin kumppaneines näihin asti
sä liehuit nuorten leikeissä.
Sä sure surus, vaan kuin läsnä
ne pian jälleen unhota
ja vastuksista voitokasna
kuin uljas urho suoria,
ja määräs päähän intomieliä
sa kilvoittele, vaikka tiellä
saat kovaa monta koetella.
Käy viertä jyrkkää vuoren aavan
ja tapaa äärtä kukkulan,
sen huipulta jos henkes saavan
sa katseen luulet laajemman,
vaan viattomuus lapsuus-ajan
sun povessas sen saakoon majan,
miss' olla voi se ainian.
Niin liiton pyhän kanssa taivaan
sä säilymään saat kautta sen,
ja pettymyksiin, sielun vaivaan
on lääke siinä suloinen;
voit rakastaa ja anteeks antaa,
voit elon raskaan kuorman kantaa,
voit kerran kuolla siunaten.
Vuosileikki.
[Koulujuhlaan 12 lapsen esitettäväksi.]
Ma olen _tammikuu_.
Mua moni kammoksuu,
kun olen ankara.
Ma syntynyt olen Lapin tunturilla;
mua huurrekehdossa
puhuri tuuti öillä myrskyisillä.
Kun varmistuin,
niin yllen' pu'in
ma vaipan valkoisen,
ja jäisin kengin
ma kuljin Suomen saloillen;
kun siellä hengin,
puut hohdon saivat hopeisen.
Saavuin suoden
uuden vuoden:
Ystävyyden lämpimyyttä etsikää,
niin ei kammoksuta talven hanki, jää.
Olen _helmikuu_ heleä,
lumiteiden taivaltaja,
kulkusin kyliä kuljen
suksin nuojun nietoksissa,
jäiset kynttilät kuletan
asuntonne akkunahan,
vasaralla vaskisella
kartanoita kolkuttelen,
joista kilvan kiiriskellen
uhrisauhut syöksähtävät
luontoni lepytykseksi. —
Paha on olla pakkaissäässä
sydän hyyssä, rinta jäässä;
mutta raitis, kiihkoton
vapaa talven lapsi on.
_Maaliskuu_ tuo sanomaa
saavunnasta kevätpäiväin.
Aamuin vielä lapsiräiväin
peukaloa paleltaa,
vaikka lämmittävä syli
aukeaa jo hankein yli.
Elon taimet taivoon päin
alkaa nousta vähittäin,
urvut jo herää
raitojen oksilla,
auringon terää
alkavat katsella.
Oi nuoruus sulo,
mitä toiveita voit sinä nostaa,
kun kevään tulo
näin talven pakkaset kostaa!
Nyt on teillä _huhtikuu_.
Kulkeissani luonnonhenget vapautuu;
nuori elo kaikkialta
esiin pyrkii horron alta.
Pälvet ovat laajenneet,
puroissa nyt kevään veet
tanssii riemuiten;
mättäältä jo loistaa kukka,
Kerttu pieni, kultatukka
poimii sieltä sen. —
Lailla kainon orvokin
herää toiveet sydämien,
vihdoin virroin keväisin
povet kuohuu tulvehtien.
Jo _toukokuu_ tuli
ja hanget metsästä suli,
jo ilmoja liitävät ystävänne
taas lentävät Suomehen tänne.
Nyt uuden juhlaverhon
luo luonto yllensä,
nyt välkkyy siipi perhon,
on nurmi vehreä.
Kun toukopellon pinta
taas kaunis orastaa,
ilostuu ihmisrinta
ja toivo kohoaa.
_Kesäkuu_,
suvetar nuori, hymysuu!
Mi sävelten helke ja värien loiste
on kedolla, ilmassa, aalloilla!
Nyt iloitse, lapsi, et koskaan toiste
sa aikaa näe niin armasta.
Kun koulust' on lupa,
tee nurmelle tupa
ja kummulta katsele synnyinmaata,
kuva kaunis sen sieluhus paina,
sitä palvele aina!
Se on onnesi, josta et luopua saata.
_Heinäkuu_, heleät päivät,
aholla makeat marjat,
toukopellot tähkimässä,
heinätalkoita taloissa.
Ahdin aarteita ajavat
kalamiehet kaislikossa,
lahden vettä vilpoisata
kahlailevat karjalaumat,
hien hersyvät pisarat
ovat työssä otsallanne;
niitä te nureksi ette,
niiss' on vihme virvoittava
toivotulle touollenne.
Kun ehtinyt on _elokuu_,
niin kesän toiveet toteutuu;
sen onnen, min voi saavuttaa,
nyt omaksensa kaikki saa.
Ja kukin tähkä kultainen
työn hedelmä on, tiedän sen,
mut taivaan siunauksetta
se näin ei voinut versoa.
_Syyskuun_ metsä on kuulakka,
meri on vaahtopäinen,
vilun tuska nyt luonnossa
tuntuvi ensimäinen;
kirkkaus lauhtunut otsallaan
se katsoo, kun maamies korjaapi viljaa,
se huokaa raskaasta rinnastaan,
suven kukkaset kaikki kun riutuvi hiljaa.
Pimeys kasvaa, mut tähtivyöt,
hopeanhohtoiset kuutamoyöt
taas kutsuvat valoa kohti;
valonkaipaus Suomen lapsetkin
lukemattomin laumoin riemuisin
kotipirtistä kouluhun johti.
Kun minä saavun, _lokakuu_,
niin luonto vielä kolkostuu.
Rehellisesti lausun sen:
ma suveanne suosi en,
sen teillä hävittäen hiivin
ja tallaan kukat viimeiset
ja viime lehdet puista riivin
ja jäädän niiden kyynelet.
Kun ryöstö mielessä on kellä,
hän hyvyytt' ei saa teeskennellä,
kauniimpi totuus alaston
kuin kukitettu valhe on.
_Marraskuu_: Kenties
te tunnette, mik' olen virkamies?
Ka haudankaivaja, en mikään halpa.
Kun kaatanut on kenen kuolon kalpa,
sen maan poveen heitän
ja vaipoin valkoisin sitten peitän.
Ei mikään auta;
kesän vehreät kätkevi hauta.
Ken tuonelan pihasta
vuoteensa tapaa,
hän toiveista, vihasta
kaikest' on vapaa,
On suuri rauha
tän kalmiston,
yön hohde lauha
sen yllä on.
Vaan _joulukuu_ viittaa jo valoon uuteen.
Ei mieltä valpasta toivottomuuteen
voi syksyt syöstä;
sen eteen syttyvi valkeus yöstä.
Tänä aikana loisti se tähti,
min johdolla paimenet lähti
valon valtian seimellen,
ja Pohjolan hangilta hohde,
jo nousee taivasta kohden;
se enne on keväimen.
Tulet joulun sytyttäkäätte!
Nää talven synkeät säät te
pian jällehen voitatte;
pyhä kuusenne vihannoikoon
ja hymni helkkyvä soikoon
ajanvaiheiden Herralle!
Kun joulu on.
Kun maass' on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on!
Ei huolta, murhetta kenkään muista,
ei tunnu pakkaset tuikeat,
vain laulu kaikuvi lasten suista
ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista,
kun joulu on!
On äiti laittanut kystä kyllä,
hän lahjat antaa ja lahjat saa,
vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
ne silmiin kalleinna kangastaa;
siks mieli hellä on kristityllä,
kun joulu on!
Tervehdys kotiseudulle.
Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.
Sa, kotiseutu rakas lapsuuden,
mua käsket: juhlihini laulu laadi!
Mut pyydän, ettet muuta multa vaadi
kuin tervehdyksen yksinkertaisen.
Sen velvollisin arvonannoin tarjoon;
suo sille hetki, heitä sitten varjoon.
Sa olet emo, poikanen ma vain.
Ma perinnöllä, jonka suita sain,
tein kauppaa kilpamarkkinoilla elon,
ja vaihdellessa hellyyden ja pelon
ma kerroin muille, mitä kuulin suita.
Mi rinnassain on lämpöä ja tulta,
sen lisiesi luota kokosin.
Ja elämäni valo armahin
on ollut kulkeissani maailmalla,
se hellä tähti, liekin kirkkahin,
mi loisti lapsuuteni taivahalla.
Siis ketä muistaisin, jos sua en,
sa, kotiseutu armas, kultainen.
En tiedä, vielä tuntisinkohan
sun, lapsuuteni aamumaailman,
sun koskes, salmes, väljät selkäveet
ja päivänpaistehiset harjanteet,
miss' siinsi talot, aaltos ohrapellot
ja haasta helkkyi tutut karjankellot;
nuo leikkipaikat, polut rakkahat,
joit' ennen vanhempamme astuivat
ja joilla vastahani juoksevan
näin monen kumppanin niin rakkahan;
nuo lehdot lempeät, nuo koivut, haavat,
jotk' uusin juhlavaattehin nyt saavat
taas seista vierahana kesän häissä
ja joiden latvoissa ma lehvikkäissä
näin päivän kirkkahimman värehen,
suloimman kuulin soiton lintujen.
En tiedä, vielä tuntisinkohan
ma kotiseudun kansan rakkahan,
tuon hiljaisien kyläkuntain väen,
mi kynti monen kivikoisen mäen
ja kuumin otsin kaskeansa raatoi,
mut pilkkahintaan honkametsät kaatoi
ja saadut markat kauppiaalle toi
ja lasten herkkuina ne söi ja joi.
En tiedä lainkaan, tuntisinkohan
sen kansan, ajan koskemattoman.
Se kuinka paljon oppinutkaan lie nyt,
se silloin muista kouluista ei tiennyt
kuin rippikoulu, kylän kinkerit
ja pyhät helluntait ja mikkelit.
Kun salmet suli, aallon harja nousi,
niin lauantaisin pitkin venhein sousi
se järvein takaa valkamahan kahteen,
näet Kermanrantahan ja Vahvalahteen,
sen vanhan kirkon äärimmilleen täytti,
nukahtikin, mut hartahalta näytti,
ja eväillänsä: rieskalla ja voilla
ja kalakukolla ja piirakoilla,
se syötti erään köyhän miehenalun,
mi kanakopiss' asui lukkarin
ja siitä varmaan lauluhun sai halun —
En tiedä, kuinka sitä kiittäisin.
Mut jääkööt muistot menneisyyden sadun,
ma arkana vain niihin kosketin.
Nyt elämä on toisen saanut ladun.
Sun rauhaisille rantamilleskin
on aika, arvaan, tuonut myllynsä
ja lausunut: »Kas tässä, jauha sitä!
Et täällä enää yksin elä sä;
sua katsoo länsi, etelä ja itä».
Sun koskes niskat taittuneet nyt on,
ja vettes halki viiltää valtateitä,
muun Suomen kanssa jaat sa kohtalon,
ei sua se ja sä et sitä heitä.
Mut huolettomin mielin astella
et voi sa ajan tarjoomahan laivaan,
vaan, ollen valmis taisteluun ja vaivaan,
saat edelleenkin airos kastella.
Ja iloistahan onkin soutaa sun,
kun kaikki venheet rientää aallokolle;
mut katso, ettet joudu tappiolle
sa tuoksinassa suuren kilpailun.
Nyt soudun lomaan levähtää sä saat
ja riemuisena laulaa kevätvirren,
kun Luojan päivä sulannut on kirren
ja puettanut kukkiin niityt, haat.
On valkamia useampia,
mut matkan määrä kaikilla on sama,
tuo nuorten unelmien kirkastama;
ja kummulla se loistaa korkealla,
Jumalan kirkkaan sinitaivon alla;
sen näemme selvemmin tai himmimmin,
mut siellä kuumottaa se kuitenkin.