André lähti seuraavana aamuna seitsemän aikaan.
Kelmeä päivä alkoi koittaa. Junan ympärillä tanssivat lumihiutaleet
hukuttaen huminaansa ympäristön vähät äänet. Toisinaan vain kuului
vasara kalahtavan pyöränakseliin, ja tuo terävä ääni tuntui pakkasessa
sietämättömältä.
Tuntia aikaisemmin olimme kohdanneet toisemme, André ja minä, alhaalla
portaissa. Oli vielä yö. Me tervehdimme toisiamme hiljaisella äänellä.
Olimme kuin henkilöitä, jotka vuorotellen valvovat ruumispaarien
ääressä. Talo ei ollut muuten milloinkaan näyttänyt niin tyhjältä.
Siihen oli kenties syynä hän, vainaja...
Sitten kiusallinen kulku liukkaita katuja pitkin synkässä ympäristössä,
vierellämme mustat seinämuurit ja jalkojen alla valkoinen lumipeite.
Me astelimme vieretysten, meitä erottivat toisistamme ajatuksemme, ja
me yritimme salata itseltämme kumpikin oman asiamme, hän rakkautensa
Aliceen, minä sen, että karkoitin hänet luotani.
Vihdoin saavuimme asemalle, joka vielä oli hämärän peitossa, ja
kiiruhdimme kohti vaunua. Asemasillalla liikkui siellä täällä
matkustajia. Toisinaan kuului jokapäiväisiä sanoja, joiden
tarkoituksena oli johtaa harhateille lähellä maleksivien kuuntelevien
uteliaisuus. Mekin lausumme semmoisia sanoja hiiskahtamattakaan siitä,
mikä mieltämme liikuttaa. Todellinen sydäntäsärkevä tragedia jää yhä
ilmaisematta. Sitten kuuluu vihellys, ikkunaan ilmaantuvat kasvot,
punainen lyhty häipyy sumuun... ja sitten raiteet jäävät tyhjiksi tai
oikeammin osoittavat etäisyyden äärettömyyttä, ja mieleeni nousee
murhe, sillä minä jään... Minä kuulun niihin, joiden elämässä ei
tapahdu mitään muutosta.
Minun pitäisi nyt tuntea itseni vapaaksi ja tyytyväiseksi, mutta
tunnenkin onnettomuuteni musertavan painon. Olen karkoittanut veljeni
karkoitettuani sitä ennen kääpiön enkä tunne mitään kevennystä nyt
enempää kuin silloinkaan. Kertoessani näistä asioista kysyn itseltäni,
mikä sokeus minua esti silloin heti huomaamasta, ettei voinut olla
toisin laita, koska Alicea ja minua erotti yhä tuo salaperäinen
erimielisyys. En ollut lakannut syyttämästä toisia, ja nytkin unohdin
syyttää itseäni. Minä poistuin asemalta, mielessä Andrén lähdöstä
johtuva ikävä tunne, jota ei suinkaan lievittänyt myrskyksi kiihtyvä
pohjatuuli.
Lunta satoi yhä. Ihmiset ja esineet näyttivät siihen hukkuvan. Kaikki,
mitä silmäni näkivät, tuntui minusta haaveelliselta. Toiselta puolen
vain oma haaveeni tuntui todelliselta, ja minä kysyin itseltäni:
»Kohtaanko jälleen tuon selittämättömän?» Kiduttavasta tunteesta
huolimatta tahdoin siirtää tuonnemmaksi hetken, jolloin saisin
vastauksen; Breuilin-torille saavuttuani en lähtenytkään ylemmäksi
kaupunkiin, vaan aloin astella takaisin. Mutta tuskin olin ehtinyt
Saint-Jeanin etukaupungin kulmaan, kun luulin pyörtyväni: Alice tuli
asemalta minua vastaan...
Hän!
Aluksi epäröin. Eikö sopimus ollut sellainen, että hän jäisi
huoneeseensa ja että illalla sanotut jäähyväiset olisivat lopulliset?
Hän! Ehkei hän ollut voinut vastustaa kiihkeätä halua nähdä vielä
kerran hänet, jota rakasti; hän oli kenties ajatellut voivansa palata
takaisin ilman että tiesin hänen lähteneen ulos. Hän tunsi nyt
vuorostaan minut, mutta tuli minua kohti ollenkaan epäröimättä.
Äkillinen järjetön raivo tuhosi kerrassaan järkeni. Olin näkevinäni
ylikäytävän ja kaksi ihmistä, joista toinen heittää suuteloita
ohiliukuvaan junaan ja toinen heiluttaa kättänsä junan ikkunasta,
kuin korjaten talteen suudelmat. Välittämättä tekoni mahdollisista
seurauksista syöksyin Alicen luo ja tartuin säälimättä hänen
käsivarteensa:
— Sano heti, mitä täällä teet! Minne menet ja mistä tulet?
— Ah, sanoi hän, — vihdoinkin löydän sinut! Olin asemalla saakka ja
olin ihan epätoivoinen, kun en sinua tavannut!
Hän näytti tosiaan pitävän odottamatonta ilmaantumistani aivan
luonnollisena. Hän ei edes huomannut käteni karkeata puristusta. Luulin
hänen teeskentelevän.
— Sinä et petä minua, ketä olisitkaan etsinyt tähän aikaan muuta kuin...
Hän päätti lauseeni:
— Muuta kuin Andréta, niinhän ajattelit, huomaan sen selvästi.
— Sitä suurempi syy uskaltaa sanoa totuus!
— Sitä suurempi syy uskoa minua, kun vakuutan etsineeni vain sinua!
— Olisithan yksinkertaisesti voinut odottaa, kunnes tulin takaisin!
— Ei, on olemassa tunteita, jotka eivät tyydy odottamaan. Jollei suostu
heti, niin ne pakenevat koskaan enää palaamatta!
— Tekisi mieli ymmärtää...
— Tarpeetonta! Kaikki tulee selväksi aivan pian. Siksi lähdinkin sinua
tapaamaan.
Puhuessaan hän katseli ympärilleen. Vasta nyt huomasin hänen sanojensa
käskevän sävyn. Tuntui siltä, kuin häntä olisi ohjannut joku minulle
tuntematon henki. Minä kysyin:
— Etsitkö jotakin?
— Ajuria, jotta voimme lähteä Cambaleyres'iin.
— Tässä ilmassa!
— Se ei merkitse mitään.
— Mitä sinulla on siellä tekemistä?
— Tahdon olla siellä kanssasi kahden kesken.
— Onhan talomme tässä lähempänä.
— Täällä minulla ei ole auttajaa, joka odottaa minua siellä.
— Tarvitsetko Rosan apua?
— Lähtekäämme.
Hän oli vihdoin huomannut ajurin ja kutsui sitä luo.
— Lähtekäämme, sanoi hän jälleen, nousten vaunuihin.
Minä tottelin, neuvoin ensin ajuria ja astuin sitten vaunuihin. En
ollut oikein selvillä siitä, mitä tapahtui. Tämä odottamaton kohtaus
laimensi vihani. Minua sokaisi yhä ohimenevä hulluus, mutta se oli nyt
toisenlaista.
Seurasi matka, joka oli yhtä epätodellinen kuin kaikki, mitä sitä ennen
oli tapahtunut. Olimme tuskin ehtineet ulos kaupungista, kun jouduimme
lumimyrskyyn. Tuntui siltä, kuin olisimme tunkeutuneet johonkin
valkoiseen seinään, joka väistyi, mutta ei auennut. Pyöristä lähtevä
hiljainen ääni hukkui lumeen ja tuntui kuuluvan jostakin kauempaa.
Elleivät vaunut olisi huojahdelleet, olisi voinut luulla niiden
pysyvän paikoillaan. Minä istuin Alicen vieressä, ja minun tarvitsi
vain kumartua koskettaakseni hänen huuliaan; halusin vain yhtä — olla
liikkumatta — mielessäni oli yksi ainoa vaikutelma — pelkäsin tätä
paluuta, jonka syystä minulla ei ollut selkoa, vaikka se peloitti minua
ikäänkuin olisin syyn jo tietänyt!
Alicen mielen jännitys näytti lauenneen. Hänet oli varmaan vallannut
väistämättömän tehtävän suorittamisesta aina johtuva kevennys. Kun
ratkaiseva teko on vasta suunniteltu ja mahdollinen, noudattaa sydän
huimaavaa rytmiä, mutta tuskin on ehtinyt siirtyä tekoon, kun tuntee
muuttuneensa pelkäksi välineeksi, ja rauha palaa.
Kun Cambaleyres alkoi näkyä, kysyin:
— Aiotko viipyä kauankin, vai pidätänkö ajurin?
Hän vastasi:
— Katsotaan ensin, onko Rosa kotona.
Hän astui vaunuista ja huusi:
— Rosa! Rosa! Oletteko siellä?
Keittiöstä kuului ääni vastaavan:
— Tietysti olen täällä! Kuka tällaisella sudenilmalla ulos lähtee?
— Ja saako täällä aamiaista?
— Varmasti!
— Anna siis ajurin mennä menojaan.
— Mutta paluumatkaa varten...
— Siihen kyllä keino keksitään! Menköön hän vain, se on parempi!
Tällä sudenilmalla, kuten Rosa sanoi, voi käydä niin, ettemme pääsekään
takaisin kaupunkiin. Olkoon menneeksi, minä tottelen jälleen. Alice oli
mennyt sisään.
Kuinka tämä asumus ottaakaan ihmisen vastaan vettä tihkuvine seinineen
ja jäisine räystäineen aamun kelmeässä valossa! Onko mahdollista,
että olemme eläneet täällä elämäni onnellisimmat päivät? Ennenkuin
astun kynnyksen yli, luon silmäyksen puistoon. Siellä vallitsee sama
alakuloisuus, puut ovat muuttuneet kummituksiksi. Ja mennessäni sisään
huomaan, että liikumme kumpikin, Alice ja minä, aivan äänettömästi,
niin paljon lunta on tarttunut anturoihimme. Emme suinkaan me ole
palanneet Cambaleyres'iin; haamut ovat tulleet meidän sijaamme. En
voi myöskään uskoa, että me puhumme. Eikö tuo, mitä kuulen, ole kuin
painajaisunessa kuultua?
— Tulta... niin... huoneeseen, tietysti, mutta ensin siihen, missä minä
aikaisemmin asuin... nykyiseen säilytyshuoneeseen...
Minä huudahdan:
— Tiedäthän, että säilytyssuoja...
— Minä pyydän sinua, lähde mukaan!
Alice antaa meille käskevän merkin. Rosa ja minä painamme päämme alas.
Unessa ei voi vastustella; me näemme unta kaikki kolme!... Unta on
myös pelko, joka valtaa minut astuessani huoneeseen, sekasortoiseen
ullakkosuojaan. »Neidin» muistot ovat sieltä jo aikoja sitten
hävinneet, ja rouva de Castérac'in rukouskirjassa on vain uskonnollisia
kuvia. Jos hengitykseni kiihtyy, jos minun on pakko vetää keuhkoihini
ilmaa kuin olisi povellani raskas taakka, niin eihän se johdu siitä,
että Alice pakottaa minut lähtemään tuohon suojaan, joka ei herätä
minussa vähääkään mielenkiintoa. Se johtuu pikemmin siitä, että tähän
ympäristöön palattuani löydän samalla omasta itsestäni sarjan tekoja,
jotka ovat tapahtuneet sen piirissä. Äkkiä muistan, että ennen Andrén
tuloa oli mielessäni jokin toinen seikka — ja että se seikka on yhä
ennallaan. Se ei ole milloinkaan hävinnyt olemattomiin, mutta minä en
ole sitä enää huomannut. Näyttämölle astuu valhe; minne se minut johtaa?
Sitten tehdään yksinkertaisia eleitä, kuten tavallisesti
sydäntäsärkevinä hetkinä. Sytytetään tuli, tuodaan tuoleja. Alice
selittää Rosalle:
— Aamiaiseksi mitä tahansa! Se on aivan samantekevää!
Minä istun kumarassa lieden luona, ja näyttää siltä, kuin olisin
syventynyt vain liesitulen hoiteluun. Talon ympärillä viheltää
pohjatuuli kuin hyökkäykseen kutsuen, ja ikkunoita pieksevä lumi
näyttää uhkaavan sulkea minut iäksi tänne. Vihdoin Rosa pujahtaa pois;
ovi painuu hänen mentyään kolahtaen kiinni. Nyt olemme siellä, mihin
Alice oli tahtonut minut viedä niin kiireesti, ja kahden kesken!
Minä nousen äkkiä ja käännyn Alicen puoleen, joka on ottanut tuolin
aikoen siihen istuutua.
— Sanotko minulle nyt?...
— Tulehan tänne viereeni...
Kului lyhyt hetki. Minä tottelin.
— Ja sitten pyydän, ettet kysy minulta mitään. Ennakolta asiaa
ajatellessani puhuminen tuntui minusta kovin helpolta, mutta nyt
huomaan valitettavasti, että täällä täytyy ponnistella samoinkuin
muualla.
En vaatinut häntä puhumaan. Katselin hajamielisen näköisenä tulta ja
katselin itse asiassa vain omaa pelkoani. Sen edessä oli kaksi tietä,
toinen kohti menneisyyttä, toinen tulevaisuuteen johtava: takanani oli
valhe, edessämme André. Kumpaa tietä tulisin kulkemaan?
Odotin yhä. Vihdoin Alice nousi. Hän oli varmaan unohtanut, että oli
kutsunut minut luokseen.
— Minne menet?
— En minnekään... Haeskelen vain kaukaisia kuvia...
Hän jatkoi mietteissään:
— Kun ensikerran astuin tähän huoneeseen, miksi en yhtään aavistanut,
mikä minua täällä odotti? On olemassa paikkoja, jotka ovat kuin
ennakolta meille määrättyjä. Vaikka olet muuttanut tämän huoneen
toisennäköiseksi, olen aina täällä käydessäni ajatellut, että joku
täällä väijyy minua tahtoen suistaa kohtaloni uraltaan.
Hän ehkä odotti jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä katselin vain
itsepintaisesti tulta, toisin sanoen katselin molempia teitä.
— Lapsellista, eikö totta? Koetetaan ajatella jotakin muuta... Sujuiko
kaikki ilman mitään vaikeuksia tänä aamuna?
En tehnyt mitään elettä, tyydyin vaan nyökkäämään. Otaksuin valinnan
tapahtuneen, otaksuin, että olimme tulleet puhumaan vain hänestä, ja
kalpenin lämpöisestä liesitulesta huolimatta.
— Tiedätkö tarkoin, mistä syystä hänet niin pian kutsuttiin takaisin?
— Sanoinhan sinulle jo... liikeasiat...
— Ne olivat aivan odottamattomia...
— Liikeasiat ovat aina semmoisia.
— Ovatko ne niinkin odottamattomia, ettei tiedä niistä mitään kahta
tuntia aikaisemmin?
En voinut olla kumeasti huudahtamatta:
— Kuinka kovin sinä valitatkaan tuota lähtöä!
— Niin teen.
— Miksi?
— Siksi, että jään ilman neuvonantajaa.
— Enkö minä ole täällä?
Me aloimme puhua yhä hitaammin.
— Sinä olisit tuomari ja asianosainen, se ei ole sama.
Kekäle, johon tartuin hiilipihdeillä, hajosi rätisten, mutta minä jäin
samaan asentoon. Ulkonaisesti ei mikään ilmaissut tunteitani. Sitten
kuulin hiljaista ääntä. Alice oli taas alkanut kävellä.
On uskomatonta, kuinka selvästi ihmisen askelet voivat toisinaan puhua.
Kuunnellessani takaani kaikuvia epätasaisia askelia, joiden ääni
toisinaan äkkiä taukosi, voin niistä lukea paremmin kuin kasvoista sen
kiistan, jossa rakkauteni varmaan oli pelin panoksena. Omituista, että
tiesin Andrén olevan kysymyksessä; mutta samalla aavistin, että huone,
jossa olimme, heräsi salaperäiseen elämään. Oli selvää, ettei sillä
ollut mitään osaa meidän keskustelussamme, ja minä odotin tahtomattani,
että se puuttuisi asiaan.
Nyt Alice pysähtyi. Oliko se väsymystä, vai oliko hän tehnyt päätöksen?
Yritin olla vähän aikaa huomaamatta tuota pysähdystä. Pidätin
hengitystäni ja toivoin hänen alkavan jälleen kävellä, mutta niin
ei tapahtunut. Sitten hiljaisuus alkoi vaikuttaa yhä valtavammin,
hiljaisuus, jossa tuntui tuomion peloittava majesteetti. Vaikka halusin
yhä olla vaiti, tunsin samalla, etten voinut kauan näin jatkaa,
käännyin hitaasti katsomaan, mitä tapahtui, ja jähmetyin siihen
hämmästyneenä.
Alice seisoi huoneen nurkassa pitäen kädessään rouva de Castérac'in
rukouskirjaa ja katsellen minua.
— Tästä kirjastahan sinä sen löysit?
Hän odotti, kunnes tein myöntävän eleen, ja nyökkäsi itse vuorostaan.
Näytti siltä, kuin olisimme pelänneet liian nopeata puhetta; nyt, kun
eteemme avautui toinen oikea tie, meidän kummankin mielen valtasi
äärimmäinen epäröinti.
—... Ja etkö sinä, kun löysit sen... konseptin, luullut samoinkuin
minä, että kysymyksessä oli todellinen asiakirja?
Minä nyökkäsin jälleen.
— Olisinko muuten vienyt sitä heti Bourdoinille? sain lausuneeksi
sammuneella äänellä.
— Niin tosiaan... ainoastaan notaarit voivat huomata semmoiset
yksityisseikat... emme me...
Hän piteli rukouskirjaa vielä vähän aikaa käsissään käännellen sitä
joka puolelle, kuin olisi hänkin tahtonut temmata siitä irti jonkin
vastauksen. Sitten hän tuli luokseni ja lausui rauhallisesti:
— Jean, se ei ole suinkaan minun vikani, kuka hyvänsä olisi tehnyt
samoin; suo minulle anteeksi, että olen epäillyt.
Minä lisäsin niin hiljaa, että hän tuskin sitä kuuli:
—... Ja epäilet vieläkin...
Hän kohautti olkapäitään sanomattoman väsyneesti:
— En tiedä... tai oikeastaan, nyt harso väistyy syrjään. Monen viikon
aikana olen uskonut, että tämä asia uhkasi meidät erottaa, mutta tänä
aamuna minä päinvastoin ymmärsin, että se oli ollut vain tekosyy; se,
mikä meidän molempien kesken on sietämätöntä, on valhe.
Minä toistin:
— Valhe... niin...
— Siksi, jatkoi hän, — päätin tulla tänne näyttämään sinulle, miten
oikeastaan oli itseni laita, ja ensimmäisenä hävittämään tuon esteen.
Minun mielestäni meidän tulee kulkea loppuun saakka, mutta minua
pitäisi auttaa...
Olin siinä yhä liikkumattomana, vaikka minusta tuntui kuin äkillinen
raivoisa myrsky olisi temmannut minut mukaansa. Mistä valheesta hän
puhuikaan? Minun valheestaniko vai jostakin toisesta, jota en vielä
tuntenut? Kuinka merkillistä, että olin mustasukkaisuuden vallassa
eläen luullut menneisyyden hävinneen olemattomiin.
— Mitä tarkoitat puhuessasi loppuun saakka kulkemisesta?
Hän painoi katseensa alas:
— Tarkoitan, ettemme salaa mitään... ei sitäkään, mitä mielessäsi
piilee...
Minä nousin kiivaasti. Ajatus, että hän tiesi asian ja kenties oli jo
minut tuominnut, nosti mieleeni epätoivon. En halunnut joutua häviölle
puolustautumatta, vaan päätin itse hyökätä ja syyttää!
— Jos joku tässä tulee kysymykseen, niin varmaan sinä itse, jonka
salamyhkäisyys on jo monta päivää minua kiduttanut. Ensinnäkin: milloin
olet saanut tuon tietää?
Alice ei ollenkaan epäröinyt; hän tiesi hyvin, mitä »tuo» merkitsi.
Kohtalokasta paperia ei ollut enää olemassa, se oli revitty ja heitetty
rikkaläjään, mutta sittenkään emme kumpikaan, niin, kumpikaan emme
uskaltaneet mainita sitä oikealla nimellä!
— Minä löysin sen sattumalta, neljä päivää ennen Annan tuloa.
Hän luuli huomaavansa, etten oikein uskonut.
— Minä vannon, sanoi hän kiihkeästi, — etten aavistanut mitään.
En enää muista, miksi tulin tähän huoneeseen. Ja miksi käsittelin
rukouskirjaa? Minusta tuntui, kuin olisi kättäni ohjannut unissakävijän
varmuus. Ja kuinka mieleni keventyikään, kun olin sen löytänyt! Minä
ajattelin: »Hän tahtoi lahjoittaa minulle Cambaleyres'in, ja miksi
en ottaisi sitä vastaan arvelematta, koska se muutenkin olisi tullut
omakseni. On tärkeätä, että Jeanin luulo säilyy, ja siksi on parasta
hävittää tämä paperi!» Aioin niin tehdä ja olisin tehnyt, mutta
samassa nousi mieleeni julma, sydäntäsärkevä ajatus... Tuntui siltä,
kuin tuo paperi olisi heittänyt sen vasten kasvojani! Samassa tunsin
joutuneeni häviölle ja pakenin pois... asetettuani kirjan paikoilleen
ja jätettyäni sen sisällyksen koskematta...
Minä änkytin:
— Siis sinäkin!
Hän ei nähtävästi tuota kuullut, hän oli syventynyt omaan
kertomukseensa:
— Sitten seurasi uuvuttava taistelu... Sinun ei suinkaan pidä luulla,
että heti paikalla hyväksyin tuon ajatuksen, joka oli alkanut mieltäni
ahdistaa. Mutta minä olin monta kertaa aikaisemmin ihmetellen kysynyt
itseltäni hellyytesi syytä, ja se oli jäänyt selvittämättä! Olin
kysynyt itseltäni lakkaamatta: »Kuinka hän on voinut tulla elämääni?
Hän tunsi minut vain siksi, että olin hoitanut erästä hänen vihaamaansa
sukulaista, mutta riensi siitä huolimatta luokseni! Hän ei voinut minua
todella vielä rakastaa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi välttämättä
lahjoittaa minulle omaisuuden!» Ja sitten ilmaantui yht'äkkiä selitys:
jos sinäkin olit nähnyt tuon saman paperin... jo ennen! Jos kosintasi
oli ollut vain keino... Vapisetko? Sinä ymmärrät... Tuon ajatuksen
paperi minulle antoi! Mieluummin olisin tahtonut kuolla! Olinhan saanut
kokea rakkauttasi, ja nyt täytyi äkkiä huomata, että se oli ollut vain
leikkiä, sanatonta velanmaksua tai etujen yhteenliittämisen lunnas!
Olin lukevinani sen kasvoistasi, sillä sinäkin muutuit siitä lähtien
toisenlaiseksi — mikä kamala yhteensattuma sen lieneekään aikaansaanut.
Kun lepäsit etkä tietänyt kenenkään itseäsi katselevan, oli ilmeesi
tuskallinen; näytti kerrassaan siltä, kuin olisit ponnistellut itsesi
uuvuksiin, kuin et olisi kyennyt enää jatkamaan harhakuvitelmaa, jonka
vallassa olit yrittänyt minua pitää. Anna puolestaan...
— Anna! Sitä minä ajattelinkin!
— Sinä karkoitit hänet ja teit oikein, mutta miksi et samalla
karkoittanut tuota ajatusta, vaan juurrutit sen minuun kerrassaan
vastustamattomalla voimalla!
Minä huudahdin käheästi:
— Minäkö? Minäkö! Minäkö sen tein!
— Sinä sen teit! Muistahan vain, mitä tapahtui iltapäivällä Annan
lähdettyä. Me kävelimme puistossa illalla. Yht'äkkiä luulin näkeväni
unta. Sinä puhuit samanlaisesta löydöstä, konseptista, kuten sanoit...
Konseptista. Sinulla siis ei ollut tietoa alkuperäisestä! Millainen
onnentunne tulvahtikaan mieleeni! Olit siis kumminkin minua rakastanut?
En enää epäillyt ihmettä, uskoin, että se oli olemassa, että se oli
minua varten... Mutta sitten, kun kävin tutkimassa löytöpaikkaasi, mikä
onnettomuus ja tuska! Me olimme nähneet saman paperin, sinä ja minä,
mutta sinä olit pitänyt sitä vain konseptina ja olit sen repinyt!
Alicen ääni tummui:
— Ymmärrätkö nyt: siinä oli kaksi todistajaa: sinä puhuit arvottomasta
paperistapa minä tiesin mitä tiesin enkä enää epäröinyt. Ja koska olit
pettänyt minut kerran, miksi et olisi voinut pettää minua aina?
Hän varmaan odotti, että olisin vastaan väittäen keskeyttänyt hänen
puheensa. Minä olin paikalleni jähmettynyt enkä kyennyt sanomaan muuta
kuin:
— Niin tosiaan...
Ja tuntui vielä, kuin nämä sanani eivät olisi niinkään vahvistaneet
hänen esityksensä loogillista kulkua kuin tunnustaneet tosiasian, jota
ei enää käynyt kieltäminen. Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka
aikana Alice hengähti.
— Entä sitten?... Sitten minä kärsin... miten onkaan, en näe enää
selvästi... On hetkiä, jolloin ehdottomasti sinua syytän, ja toisia,
jolloin sydämestäni toivon, ettet ole syyllinen! Esimerkiksi eilen,
kun tuo notaari tuli luoksemme, kuinka viekkaasti pitikään menetellä
saadakseni hänet mihin tahdoin ja kuinka yritinkään selittää hänen
kaksimielisiä vastauksiansa! Erään tuokion tultua tunsin mieleni
rauhoittuvan. Vaikka lakimieheltä ei sovi odottaa muuta kuin
puolinaistotuuksia, tuntui hän sanovan minulle koko totuuden. Mutta
sitten tulit sinä, ja hämminkisi sai mieleni jälleen levottomaksi...
Sanon vieläkin, että aloin tajuta asioita selvästi vasta tänä yönä,
tai oikeammin tänä aamuna. Nousin heti ja kiiruhdin luoksesi. Kuule,
Jean, se, joka on valehdellut, tekee anteeksiantamattoman rikoksen,
jos valehtelee yhä edelleen! Pelastaja on totuus, Jean. Olipa miten
tahansa, välkähtäköön se esiin ja vapahtakoon meidät! Minä olen
rikkonut meidän kesken vallinneen vaitiolon ja rukoilen sinua, kädet
ristissä, tekemään samoin. Jättäkäämme kaikki kiertelyt; minä suostun
mihin tahansa, kunhan ei tarvitse enää epäillä!
Luulen esittäneeni täsmällisesti Alicen lausumat sanat, mutta miten
voisin ilmaista hänen äänensä sävyn? Aivan pian kuuntelin ainoastaan
sitä. Alicen jatkaessa puhettaan tulin välttämättä huomaamaan, että
hänen äänessään värisi läsnäoleva jumalainen rakkaus, jonka luulin
menettäneeni. Sen, mitä hän minulle sanoi, olisi oikeastaan pitänyt
hävittää kaikki hellyys hänestä itsestään, mutta hänen jokainen sanansa
päinvastoin huusi minulle, että hän rakasti minua yhä! Huumauksen
vallassa ja valmiina antautumaan uusiin toiveisiin kuuntelin hänen
sanojansa unohtaen, mistä aiheesta ne johtuivat, ja riemuiten
vain siitä, että havaitsin omakseni hänet, jota en ollut toivonut
enää voittavani takaisin, koska eräs toinen oli hänet vallannut.
Selvittäköön ken haluaa sydämen epäjohdonmukaisuudet! Nyt, kun naamio
oli pudonnut kasvoilta, oli tuo käsittämätön selvinnyt, ja minä olin
unohtanut sen olemassaolon! En sitä enää pelännyt, ja minusta tuntui,
että pelkkä viittaus saisi sen karkoitetuksi. En vastannut mitään,
vaan nousin Alicen kutsuessa, menin hänen luokseen ja suutelin hänen
väriseviä huuliansa:
— Sinä hupsu! Olet paljon kärsinyt mitään sanomatta.
Hänen päänsä painui olkapäätäni vastaan. Minä luulottelin jälleen
vallitsevani uudestaan löytynyttä onneamme ja jatkoin kiihkeästi,
ilmaisten omaa lämmintä rakkauttani:
— Sinä hupsu, miksi teitkään niin, kun olisi tarvinnut vain katsoa
silmiini huomataksesi, että ainoa vaivani oli pelko, että menettäisin
sinut! Se pelko on kalvanut mieltäni monta viikkoa, siitä saakka
kuin itse muutuit. Katso ja näe! Elämäni alkoi vasta sinun kanssasi.
Minä olen vain heijastus, pieni uskollinen varjo, joka häviää
sinun hävitessäsi. Sinä olet ihmeellinen ja ainoa nykyisyyteni, ja
kaipauksenikin kohdistuu yksin sinuun; olkoon aikaisemmin ollut mitä
tahansa, koska sinua ei ole ollut!...
Minä kuulin hänen toistavan:
— Aikaisemmin...
Minä suljin kädelläni hänen suunsa estäen häntä jatkamasta:
— Vaikene, älä tärvele tätä hetkeä, jolloin mieleeni tulvii valo,
vihdoin vapautuneena pimentävistä usvista! Kuinka mieletöntä, että olet
raadellut itseäsi ja että olemme luulleet menettävämme toisemme tuon
kuolleen asian, tuon menneen ja mitättömän vuoksi, josta meidän täytyy
sanoa, ettei sillä olisi mitään merkitystä, vaikka se olisi todella
ollut olemassa!
— Sinä peloitat minua, Jean!
— Mitä vielä sanotkaan? Alammeko jälleen etsiä jokaisesta sanasta
luulotellun pelkomme ravintoa?
— Sinun sanasi: vaikka se olisi ollut!...
— Olenko ne lausunut?
— Nuo sanat lausui eilen minulle joku toinen, ja minä kieltäydyin niitä
uskomasta! Mutta nyt lausut sinä... sinä...
Hän käänsi minuun päin kasvonsa, jotka olivat jälleen hämmentyneet, ja
vetäytyi kauemmaksi. En häntä pidättänyt, ja kuinka olisin voinutkaan
pidättää, kun tunsin uuden levottomuuden sananmukaisesti käyvän
kurkkuuni? Jos joku toinen tosiaan oli puhunut siten menneisyydestä,
niin joku toinen sen siis tunsi!
— Joku eilen?... Saanko edes tietää tuon odottamattoman... uskotun
nimen?
Hän ei vastannut.
— On liian myöhäistä peräytyä, huudahdin minä, — sinun täytyy se sanoa!
Ei vastausta.
— Ei ole monta nimeä valittavana, se on joko Bourdoin tai André; kumpi
heistä?
Ei vieläkään mitään vastausta.
—... Ja koska Bourdoinin onnistui melkein täydellisesti sinut
tyynnyttää...
Ääneni oli muuttunut käheäksi ja tukehtui nyt kerrassaan. Minäkään en
voinut puhua loppuun saakka!
Niin tuli jälleen asiaa vallitsemaan omituisen käänteen vuoksi hän,
jonka olin luullut lopullisesti siitä erottaneeni, ja samoinkuin emme
olleet uskaltaneet taannoin mainita nimeltään testamenttia, emme
uskaltaneet kumpikaan mainita hänen nimeänsä! Pyörryttävä silmänräpäys.
Olin liidellyt korkealla ilmassa, nyt makasin maassa ruhjottuna.
Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli luultavasti vain komediaa. Minä,
houkkio, olin antautunut mielenliikutuksen valtaan, ja tarkoituksena
oli vain eksyttää jäljiltä mustasukkaisia epäilyksiäni! Tuo siis oli
syynä siihen, että Alice oli heti aluksi puhunut _hänestä_! Mutta nyt
vastustaja, Jumalan kiitos, vihdoin hyökkäsi esiin piilostaan: nyt ei
mikään teeskentely voinut enää saada minua väistymään, ja minä kyllä
osasin rikkoa vaitiolon, koska se kerran oli välttämätöntä!
— Millä oikeudella onkaan André uskaltanut sinulle puhua asiasta, joka
koskee vain meitä molempia? aloitin minä saaden tuskin sanoja suustani.
— Moititko häntä siitä, että hän on sinua puolustanut?
— Minua niin hyvin puolustaessaan hän aikoi sitä paremmin varastaa
sinut minulta!
— Se, mitä sanot, on mieletöntä, Jean!
Mutta minä jatkoin leppymättä:
— Mihin olemmekaan joutuneet! Ainoa seikka, jota et ole sanonut, on se,
että sydämesi on toisen oma! Ja koska niin on, mitä merkitsee, vaikka
olen löytänyt testamentin, ennenkuin sinuun tutustuin ja ennenkuin
valhe oli alkanut myrkyttää elämääni ensimmäisestä kohtauksestamme
lähtien!
Alice ojensi kätensä:
— Jean, sinä hourit! Tämä on unennäköä!
— Minä en näe unta. Sinä vaadit totuutta. Kiitä Andréta, joka on sen
sinulle ilmoittanut, samalla antaen sinulle vapauden!
Minä kuulin nyyhkytyksen, sitten ikkunaa rummuttavan lumisateen ja
vihdoin liedeltä kekäleen vihellyksen. Aivoihini tulvi sekasortoinen
joukko kuvia, kuin kuoleman hetkellä. Näkyväinen maailma häipyi pois,
samoin Alice, en enää tietänyt, olinko vielä elossa.
Sellaiset tuokiot jäävät lähtemättömästi mieleen.
Siinä oli ensinnäkin vapautuksen kirpeä vaikutelma, tietoisuus
siitä, että lumous oli rikottu, että palaisin ihmisten joukkoon. Nyt
ei tarvinnut enää menetellä varoen, minua ei enää ahdistettu, olin
vallannut itselleni oikeuden nauttia päivän valkeutta samoinkuin muut.
Kuinka rauhoittavaa! Mutta samalla pelkäsin joutuvani jonkin uuden
harhaluulon uhriksi, pelkäsin, että tämän taistelun jälkeen, josta
lähdimme molemmat kuolettavasti haavoitettuina, vihollinen tulisi
päättämään päivämme! Tässä näet oli todella päättymässä taistelu,
meidän kahden vilpittömän olennon ja erään paperin tai oikeammin erään
vainajan välillä käyty taistelu, ja kuka voi minulle vakuuttaa, että
vainaja oli nyt tyytyväinen?
Sitten sukelsin taas todellisuuteen ja kauhuun... Olinhan olemassa
ainoastaan sanoin selittämätöntä rakkautta varten, en voinut käsittää
tulevaisuutta, jossa minulla ei sitä olisi, ja nyt olin typerän vihan
valtaamana tuhonnut tuon ihmeen yhdellä sanalla! Kauheata, ettei voi
tehdä tekemättömäksi tuota mitätöntä, joka on häipynyt ilmaan ja joka
säilyy niin kauan kuin elämme, onnettomuuteni takeena!
Kuinka kauan seisoimme siinä vastatusten ja epätoivon niin eristäminä,
ettemme enää toisiamme nähneet? Ehkä muutamia sekunteja. Todellinen
aika mittaa vain sielun toimintaa, ja meidän sielujemme liike olisi
yhtä hyvin voinut täyttää tunteja.
Yht'äkkiä kuulin hiljaista valitusta.
— Alice! sanoin minä niin tuskallisesti kuin olisin nähnyt hänen
pakenevan ja olisin lausunut nimen yöhön hänen jälkeensä.
Sitten menin hänen luokseen, polveni taipuivat, ja minä kirosin
totuutta samoinkuin olin aikaisemmin monta kertaa kironnut valhetta:
— Alice, voitko arvata, mistä tuskasta vapaudun ja mikä toinen tuska
minua odottaa nyt, kun kaikki on tunnustettu?
Nyyhkytys kuului jälleen häntä tukehduttavan:
— Minne olemmekaan menossa?... lausui hän soinnuttomalla äänellä.
Pääni painui alas.
— Minne tahdot...
Hän sanoi vielä samaan murheelliseen sävyyn:
— Kuinka voisinkaan? Minä taistelen pimeässä...
Minä vastasin huohottaen:
— Entä minä!
— Sinä puhuit tuskasta; minä tiedän oman tuskani.
— Minä tiedän, kuinka kauheata on kadottaa sinut!
— Minä, kuinka kauheata on epäillä. Sinä et enää luota minuun. Oletko
koskaan minua rakastanut?
Minä tein hurjan eleen:
— Olen sinua rakastanut ja rakastan sinua vielä niin, että olen valmis
sinusta luopumaan, jos onnesi on muualla, vaikka siihen menehtyisin!
Hän lausui vuorostaan vapisten:
— Minä niin, että annan sinulle anteeksi tuon epäilyksen, joka jälleen
nousee!
Niin me puhuimme, vuorotellen valittaen tuskaamme, ja mieltämme ei
polttanut niinkään menetetyn kaipuu kuin halu löytää se jälleen...
Minä sanoin:
— Alice rakkaani, sinä et ole huomannut muuta kuin ensimmäisen valheen,
mutta minä olen valehdellut lakkaamatta, koska olen sinua rakastanut,
ja se on paljon pahempaa. Joutuu kuuntelemaan, puhumaan, punastumaan.
Kaikki muuttuu. Ei ole enää muuta tuttua kuin pelko ympärillä, pelko,
jolle kurja tarkkaavaisuus tuo yhä uutta ravintoa, pelko, joka on
melkein täydellisen tuhoutumisen veroinen. Kuinka olenkaan pelännyt
Bourdoinia, Andréta, kaikkia... Ja kuinka pelkäänkään yhä sinua, kun
minua katselet, kun kuuntelet ja kun ehkä kieltäydyt ymmärtämästä,
kuinka kaikkeen tuohon oli syynä pelko, että menettäisin sinut.
— Jos en olisi samoin pelännyt, Jean olisinko niin paljon kärsinyt?
Minä luulin totuuden pelastavan, mutta se onkin vienyt lopullisesti
harhaan. Minä kuljen kuin sokkeloissa.
Samassa hän katsoi minua silmiin. Hän oli vaiti. Minä olin polvillani
hänen edessään ja katselin häntä. Se oli sanatonta keskustelua, jossa
aluksi ilmeni ainoastaan murheemme, mutta johon kohta sekaantui
polttavia muistoja. Vähitellen kasvojemme ilme vaihtui. Sitten ne äkkiä
jäykistyivät, ja jatkuva vaitiolo tuntui vain auttavan meitä paremmin
ymmärtämään. Vaihtamiamme sanoja ei kuultu, mutta ne sytyttivät
mielemme tuleen. Ne eivät enää syyttäneet eivätkä valittaneet, niitä
valaisi menneen hurman liekki, ne tunkeutuivat lihaamme, kiidättivät
tultansa autioihin sydämiimme jättäen niihin vain vastustamattoman
kutsun.
Minä nousin äkkiä ja suljin hänet syliini: 23 — Labyrintti.
— Alice!
— Jean!
— Suostutko aloittamaan elämän uudestaan?
Vastaukseksi hän vain painoi päänsä alas.
— Epäilyksiä lujempi, huudahdin minä, — lujempi kuin valhe, joka oli
meidät toisistamme erottaa, on anteeksiantavien hurmioisten hetkien
ihana side.
Hänen huulillansa väikkyi omituinen hymy.
Samassa kuului koputettavan.
— Aamiaiselle! huusi Rosa.
— Alice!
— Jean!
— Lunta on tullut niin paljon, että tiemme on tukossa. Etkö pelkää...
jäädä tänne?
— Jos niin tahdot.
— Ja kerrassaan... poistua Puystä? Siellä meitä vaanivat liian monet
kuvat. Odottakaamme, kunnes ne kuolevat!
— Odottakaamme.
— Mutta sinähän itket!
— Ei se mitään... Vain sekin eräs mennyt kuva. Sanoithan, että kaikki
alkaa uudestaan.
— Myös epäilys?
Kuulemaani huutoa en unohda koskaan:
— Voi, enhän tiedä! Minusta tuntuu, kuin ei mikään olisi muuttunut ja
kuin sittenkään emme voisi enää koskaan olla, mitä olimme!
Sen jälkeen ei mitään, vain ratkaisu, joka ei mikään ratkaisu ole,
elämä... Rakkaus huumaa meitä samoinkuin ennen. Näyttää siltä, kuin
olisimme unohtaneet, hän tunnustukseni, minä iskemäni haavan. Kuvat,
joita pelkäsimme, näyttävät kuolleen; talven lumivaippaan verhoutunut
Cambaleyres suo meille kahdelle tyyssijan. Näennäisesti kaikki on
koskematonta, meitä kiidättävä elämä virtaa entisessä uomassaan, mutta
Alice oli oikeassa: me emme ole enää entisemme.
Arvaamaton seikka. _Totuus ei ole surmannut valhetta_. Se ei kykene
sitä surmaamaan. Kädet ovat valheesta tahmeat, ja vaikka yrittää pestä
niitä puhtaiksi, niin jälki jää, ja onnettomuus alkaa uudestaan.
Uskooko Alice minua, kun torjun arvelut ja vakuutan hänelle hiljaisella
äänellä ennenkokematonta kiintymystä ja hellyyttä? Ja tiedänkö itse,
antaako hän minulle anteeksi, tiedänkö silloinkaan, kun luulen sen
varmimmin tietäväni?
Tuskaa ja iloa vuorotellen. Yli-inhimillinen onni, joka on ollut
meidän, tulee luo ja väistyy taas pois. Me harhailemme labyrintissä,
johon meidät sulki ensimmäinen valheeni. Kuuluu kutsuvia huutoja,
riennetään luo, mutta aina osutaan eri poluille, ei kohdata toisiansa
eikä enää _tiedetä_, kuten sanoi Alice.
Isäni kunnia näyttää olevan pelastettu; ainakin Bourdoin niin
ilmoittaa. André on nähtävästi päättänyt poistua maasta lopullisesti
viivyttyään kauan Pariisissa. Jos hän toivoi, että hänet kutsuttaisiin
takaisin, niin tapahtuiko se Alicen tähden vai minun tähteni?...
Näyttää siltä, kuin...
Mutta vähät siitä, mitä kaukana tapahtuu. Täällä on myrsky temmeltänyt
puistossa tuivertaen sekaisin kaikki pensaat. Tänään on rauhallista
kuin kalmistossa. Lumisesta hikiliinastaan vapautuneina ojentavat oksat
latvojansa seesteiselle taivaalle. Isojen puitten käsivarret näyttävät
kutsuvan kevättä. Onnelliset puut, te tiedätte varmaan, että kevät
tulee! Labyrintissä, missä me harhailemme, raivoaa yhä myrsky. Saammeko
vielä kerran nähdä vihreät lehvät?
Kenties...