Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.
Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192... kirje ja
iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille
Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:
Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön
edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean
Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).
Herra André Cabriès oli todella _Paris_-laivan matkustajien joukossa
ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan
niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän
varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi
välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa
häipyä taivaanrannan taakse.
_Paris_ oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André
Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli
kirjoitettu seuraavaa:
»André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä
en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti
hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet
hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian
jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin
toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi
muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja
katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet;
mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa?
Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme
vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi
junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi,
mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan
kylminä... Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme... Me!
Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää
olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä,
rakas veljeni, oman sieluni poika?
Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes
molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini
kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan
— minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua
karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt
tehdä sinusta miestä?
Muistelkaamme vielä... Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan
kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on
puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni
kuohuksiin?
Vihollisiako siis? Mahdotonta... Kilpailijoitako?... Enintään
olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet
toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä
yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en
tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.
Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi
vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu
kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan
sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä
toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.
Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa,
kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka
tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista
ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen
portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka
siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän
tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?
André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään
muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa
rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus.
Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen
varsinainen syyllinen.
Syyllinen... tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään
aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi?
Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko,
joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta.
Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden
vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?
Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan
loppumattomiin... Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa;
sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin
valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni,
hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta
kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä
et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle
minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut
omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja
hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä.
Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja
kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!
André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran
surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?
Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni.
Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu
kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä
mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt
mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy
niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä
toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että
sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.
Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai
aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä
riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa,
virta päätyy sittenkin aina mereen.
Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan
antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa.
Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus,
ääni, joka ei ole enää entinen.
Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut
kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni...
Näkemiin, André. Milloin näenkään sinut jälleen, rakas veljeni?...
En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen
tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et
voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu,
vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?
Varmuuden onni, valoisan päivän hurma, palaatko milloinkaan?