Osma pysähtyi ja nojautui vasten ikihonkaa: Ah, siinä oli hänen
edessään lahden takana Osmala, -- niin Osmala. Kukapa sitä voi todeksi
uskoa, että hänen silmänsä vielä kerran katselivat Osmalaa. Tummunut
oli valkea pirtin seinä, aittarakennuksia tullut paljon lisää. --
Osma lähti astumaan. Tuttuja olivat kivet ja polut, tahtoisi oikein
hyväillä niitä. No, Penikin eli vielä! Todellako sai tarttua pirtin
oveen. Noin, hän astui pirttiin. Isä herkeää työstään, katsoo. Äiti
varjostaa kädellään silmiään: kukahan se tulija oli, vieras on puku
yllä. Ei virka vieras mitään, seisoo, katsoo. Isä kummeksii. Vaan
yht'äkkiä äidin kasvot kirkastuvat: "Osma, poikani", sanoo hän. Ja
seuraavassa hetkessä vaipuu Osma äitinsä syliin. Kuka voisikaan kertoa
sen riemun suuruutta, joka nyt Osmalassa syntyi. Ja kautta Karjalan
kävi ilonhumahdus: Nuori Osma saapunut, ei enää hätää Karjalan mailla!
* * * * *
Paljon oli tapahtunut Karjalassa Osman poissaollessa. Kammo-Pirho oli
kuollut Osmalassa. Päivö oli asunut kauan etelässä, sillä Vaaraviitta
oli kovasti ahdistellut häntä pohjoisessa. Mutta sitten oli viesti
tiennyt kertoa, että Vaaraviitta oli jäänyt ijäksi eräälle matkalleen,
ja Päivö uskalsi taas lähteä omille mailleen pohjoiseen. Nuori Rongas
oli kotivävynä Päivölässä, hän oli viimeinkin saanut Kaunohelman
omakseen. Joutillakin oli jo vaimo ja hänen pikku poikansa tassutteli
Osmalan pirtissä.
Pian Osma kuitenkin ryhtyi kaksin innoin työhön. Monta merkillistä
muutosta hän pani heti toimeen. Vanha Osma oli vallan ihmeissään niistä
uusista kalastustavoista ja -pyydyksistä, joita nuori Osma opasteli.
Miten mukavia ne olivatkaan ja miten paljon enemmän saatiin kaloja.
Metsämaillakin osasi hän paljon uutta.
Mutta enin hommasi nuori Osma kuitenkin suurien meriveneitten
rakentamisessa. Hän selitti isälle, miten paljon edullisempaa oli viedä
itse tavarat Ilmen rannalle ja Voionmaalle kuin myydä ne Karjalaan
saapuville kauppiaille siitä hinnasta, mitä nämät tarjosivat. Niin,
tietysti isä ymmärsi tämän vallan mainiosti.
Suuren kauppaväylän varrella Tiuron saaren rannalla kalkuteltiin
lakkaamatta pitkiä kymmensylisiä meri-uiskoja. Ja Osma oli intoa
täynnä. "Syksy saapuu, joten emme enää tänä vuonna ennätä käydä
uusilla uiskoillamme Voionmaalla, mutta keväällä, keväällä", puheli
hän miehilleen, mutta lisäsi aina itsekseen: "Sitä matkaa jatketaankin
sitten vähäisen Voionmaan tuolle puolen, sinne asti, missä kevään immyt
tummatukka vuottaa." -- -- --
Kumaraselkäinen, valkopartainen Tiuro katseli eräänä päivänä uiskojen
rakentajia. Hänen mielensä kävi ikihyväksi nähdessään siinä komean
nuoren Osman ja nuo tietäjäsuvun tuntomerkit: kuopan leuassa, syvän
kaaren ylähuulessa ja korkean otsan. "Ei hätää Karjalan mailla,
ei", puheli hän itsekseen. Mutta Osmalle hän huusi: "Tiedätkö, että
Voionmaan kauppiaita on saapunut Linnasaarelle, vaikka on näin
myöhäinen syksy. Aikonevat kai talvehtia Ilmen järven rannalla, luulen.
Huomenna ne saapuvat jo tänne."
Osma herkesi työstään. "No, jo nyt jotakin, vai tulee vielä voiolaisia
tänä vuonna." Ja koko päivän ajatteli Osma voiolaisia ja koko yön hän
uneksi heistä.
Aamulla ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ennenkuin jo pisti joen
mutkasta esiin komeakokkainen kauppauisko, kohta toinen ja vähän
ajan kuluttua kolmaskin. Mutta kummassakaan ensimäisessä ei ollut
ainoatakaan tuttua voiolaista. Jopa joutui kolmaskin uisko perille.
Osma hätkähti! Mitä, mitä nyt! Siinä souti kuusi tuttua miestä
pientä venettä, ja hento, hoikka nuorukainen piti perää. Nyt katsoi
nuorukainen rannalle, ja Osma huudahti hiljaa: "Åse!" Tämä nyökkäsi
päätään ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli koko matkan
pelännyt, ettei koskaan löytäisi Osmaa, ja nyt oli tämä ensimäisenä
rannalla vastassa. Osmalle tämä oli niin odottamaton riemu, että
hänestä tuntui aivan kun hän ei kestäisi sitä. Sydän löi haljetakseen,
kuin hän meni rantaan vastaan. Mutta Åse oli niin jännityksestä ja
matkasta väsynyt, ettei hän osannut muuta kuin itkeä. Siksi saattoi
Osma hänet ja hoitajamummon, joka myöskin oli mukana miehen puvussa,
Tiuron tupaan nukkumaan.
Sitten hän tuli miesten luo rannalle ja sai näiltä kuulla, miten kaikki
oli tapahtunut. Puoli kuunkiertoa Osman lähdettyä oli Åsen isä palanut
Danelagenista ja suurella touhulla kertonut, miten hän heti aikoi
lähteä noutamaan Åselle miestä, erästä kuninkaanpoikaa. Kaikki piti
Hjelmissä panna kuntoon suuria hääjuhlia varten. Sitten isä lähti, ja
linnassa alkoi hirveä juhlatouhu.
Mutta Åse värisi kauhusta. Vihdoin hän kertoi sydämensä kauheat tuskat
mummolle ja mummo edelleen näille kuudelle uskotulle miehelle. Yhdessä
sitten päätettiin, että niinkauankuin linnanherra oli poissa, ei
Åse uskaltaisi paeta, sillä silloin menettäisivät kaikki Hjelmissä
henkensä, mutta hääjuhlien aikana koettasi Åse poistua. Edeltäpäin oli
jo vankka uisko pantu kuntoon ja sinne kuljetettu kaikki matkatarpeet
sekä Åsen suuret aarteet. Kaikki onnistuikin sitten odottamattoman
hyvin. Punakka sulhanen ja linnanherra eivät säästelleet viinejä, ja
silloin Åse pääsi huomaamatta pujahtamaan linnasta. "Ja varmaa on,
ettei tuo jäykkäpolvi linnanherra koskaan täältä asti osaa tytärtään
etsiä", päättivät miehet. Osma oli sanomattoman iloinen. Voi sentään,
mistä tämä riemu johtuikaan! -- Ah, valkean haltijan työtä se oli!
Herättyään Åse ja mummo pukeutuivat naisen vaatteihin. Sitten
lähdettiin kohti Osmalaa. Vanha Tiuro vaimoineen jäi pihalle lähteviä
katsomaan. Ja kun matkaajat olivat painuneet metsän peittoon, nyökkäsi
Tiuro harmaata päätään vaimolleen ja virkkoi: "Niin se on, kaukaa
täytyy kaikkien Osmain vaimonsa saada, kaukaa."
Kyllä syntyi ilo ääretön Osmalassa. Alja sulki kauniin Åsen syliinsä ja
sanoi: "En luullut koskaan saavani poikaanikaan takaisin ja nyt omistan
vielä tyttärenkin." Ja vaikka Åse ei ymmärtänyt hänen puhettaan, tuntui
hänestä kuin olisi äiti haudastaan noussut.
Ja vaikka nuori Osma olisi kuinkakin koettanut estellä isää, ei siitä
ollut apua, sillä isä veisti sittenkin komean arpakapulan, piirsi
siihen suurimmat ilojuhlamerkit ja lähetti sen kiertämään kautta
Karjalan, -- kas, nyt pidettiin häät sellaiset, ettei ennen nähty. -- --
Vasta illan tullen saivat Åse ja Osma olla kahden. Oli jo verrattain
pimeä, kun he astelivat rannalla. He tulivat Käräjäniemelle ja
pysähtyivät riippakoivun alle. Oli pehmeä, leppoisa syysilta. Salama
silloin tällöin valaisi pimeyttä. Hitaasti kohosi täysikuu metsän takaa
ja antoi kauniin hopeahohteen suurelle selälle, joka tyynenä lepäsi
heidän edessään. "Täällä Karjalassa on sanomattoman kaunista. Oi, en
luullut saavani elämässä tuntea näin suurta onnea", kuiskasi Åse.
Osma veti hänet luokseen ja vastasi: "Niin, enhän sitä luullut, enkä
uneksinut minäkään silloin, kun Hjelmistä läksin. Varmaan tämä on
suuren valkean Kristuksen työtä."
"Varmaan! -- -- -- Kuule, Osma, kerron sinulle jotakin! Katso, tässä
kannan kaulassani kultaketjuissa valkean Kristuksen kuvaa!"
Osma koetti hämärässä katsoa kultaista ristiinnaulitun kuvaa, mutta Åse
jatkoi: "Tämä kuva on äärettömän kallis, sillä siihen on kätketty yksi
Kristuksen hiussuortuva. Siunauksen ja onnen tuo tämä kuva tullessaan.
Ja ajatteles, miten olen tämän kalleuden saanut!"
"Miten sitten?"
"Äitini kuoleman jälkeen heti seuraavana kesänä tuli Hjelmiin eräs
skald harppuineen. Niin pehmeästi ja surunvoittoisesti ei ole ainoakaan
ihminen koskaan soittanut kuin tämä skald. Isä oli silloinkin poissa.
Illan tullen tarttui skald käteeni ja sanoi hiljaa: Vie minut äitisi
haudalle! Käsikädessä kuljimme sitten äidin haudalle. Ja niin en
ole vielä nähnyt kenenkään itkevän kuin skald itki äitini haudalla,
hän aivan suli kyyneliinsä. -- Sitten menimme rannalle, skald otti
minut polvilleen ja sanoi: Sinä olet äitisi ilmeinen kuva! Silloin
minä kiedoin käteni hänen kaulaansa ja sanoin: Sinä olet Donato. --
Skald säpsähti kovin ja kysyi, mistä sen tiesin. Silloin kerroin
hänelle kaikki, mitä äitini oli kertonut Donatosta. Et usko, Osma,
miten äärettömän iloiseksi skald tuli. Yhä uudestaan ja uudestaan
hän huokasi: Ole kiitetty jumalanäiti, että sain elää tämän hetken
Kymmenen vuotta olen turhaan etsinyt rakastettuani pohjan mailta, olin
kadottanut jo toivonikin ja nyt en löydä ainoastaan hänen hautaansa,
vaan vielä saan kuulla, että hän oli minulle uskollinen kuolemaansa
asti. Ole kiitetty pyhä neitsyt! -- Sitten puhui Donato minulle paljon
Kristuksesta. Lopuksi hän ripusti tämän pyhän esineen kaulaani ja
kertoi, miten hän oli sen äärettömällä vaivalla hankkinut äidilleni
häälahjaksi, mutta niitä häitä ei tullutkaan koskaan, siksi sain minä
tämän kalleuden, ja siitä päivästä olen sitä kaulassani kantanut. --
Rannalta läksi Donato vielä yksikseen äidin haudalle ja minä palasin
linnaan. Mutta aamulla oli Donato kadonnut Hjelmistä."
Kun Åse oli lopettanut, olivat Osman silmät kyyneleitä täynnä. Hän
sulki Åsen syliinsä ja sanoi: "Ajatteles, jos minäkin olisin saanut
etsiä sinua kymmenen vuotta ja sitten olisin löytänyt vain hautasi!" --
Åse ei vastannut, sulki vain silmänsä. Ah, ihmissieluissa voi joskus
väreillä sointuja, joitten alkulähde on ijäisyydessä. -- Vihdoin
kuiskaa Åse: "Äiti ja Donato sanoivat, että valkea Kristus rakasti
meitä niin äärettömästi, että hän antoi henkensä meidän edestämme, ja
että meidänkin tulee sentähden rakastaa häntä koko sielullamme ja olla
hyviä kaikille, kaikille. -- Voimmeko rakastaa valkeata Kristusta?"
Ja Osma vastasi: "Hän meille lahjoitti tämän äärettömän onnen, kuinka
siis emme häntä rakastaisi. Sinä ihmeellinen Kristus, me rakastamme
sinua!"
"Niin, me rakastamme sinua aina, oi valkea Kristus!"