Köyhä talonpoika läksi pellolleen kyntämään. Hän ei ollut syönyt
aamiaista ja otti sentähden palasen leipää kanssansa. Käännettyään
auran vaolle pisti hän leipäpalansa piiloon pensaan alle ja levitti
viittansa päälle.
Väsyipä viimein hevonen ja talonpojalle tuli nälkä. Hän riisui hevosen,
päästi sen syömään ja meni itsekin viittansa luo päivälliselle. Hän
nosti viittaa, vaan leipäpala oli poissa! Hän etsii, etsii, kääntelee
viittaa ja pudistelee, mutta ei mitään leipäpalaa näy.
Talonpoika ihmettelee.
"No, sepä oli kummallista", ajatteli hän. "Enhän minä ole nähnyt tästä
kenenkään kulkevan ohi ja joku on kuitenkin ottanut minun leipäni!"
Leivänottaja oli pikku piru, joka oli sen varastanut talonpojan ollessa
työssään. Ja sitten hän oli istuutunut pensaan taa kuuntelemaan, miten
talonpoika oli kiukustuva, kiroava ja mainitseva perkeleen nimeä.
Talonpoika ei ollut hyvillään.
"Mutta joutamia!" ajatteli hän, "enhän minä siitä vielä nälkään kuole.
Ken leivän otti, hän ehkä tarvitsi sitä paremmin; no, voikoon hän siitä
hyvin, syököön onnekseen!"
Talonpoika astui kaivolle, joi vettä ja lepäsi vähän aikaa. Sitte hän
valjasti taas hevosensa auran eteen ja alkoi kyntää.
Pikku piru raivostui, ett'ei saanut houkutelluksi talonpoikaa syntiin.
Hän läksi pääpirulta kysymään neuvoa ja kertoi hänelle ottaneensa
leipäpalan talonpojalta, mutta hän ei ollut siitä pahastunut, vaan
päinvastoin sanonut: "syököön onnekseen!"
Pääpiru, niin, hän suuttui.
"Jos talonpoika", sanoi hän, "pääsi eheänä tästä paulasta, niin on se
sinun oma vikasi, ett'et tehnyt velvollisuuttasi. Sinä et ole osannut
käsitellä asiaa oikealla tavalla. Jos annetaan talonpoikain", sanoi
pääpiru, "ja vielä heidän naisväkensäkin tällä tavalla itseämme
uhoitella, niin tulee pian ihan mahdottomaksi tulla enää toimeen. Tästä
pitää tulla kerrassaan loppu. Mene takaisin sen talonpojan luo ja
ansaitse leipäsi, ennenkuin voit vaatia sitä syödäksesi. Ell'et kolmeen
vuoteen saa talonpoikaa lannistumaan, niin pistän minä sinut
vihkiveteen!"
Pikku piru vallan kauhistui.
Hän riensi täyttä vauhtia jälleen maan päälle ja mietiskeli kauankin,
miten voisi korjata laiminlyöntinsä. Ja kyllikseen mietiskeltyään pikku
piru viimeinkin keksi keinon.
Hän muuttui kelpo rengin haahmoon ja meni palvelukseen talonpojalle.
Tietäen edeltäkäsin, että oli tuleva kuiva kesä, alkoi hän houkutella
isäntäänsä kylvämään suomaahan. Talonpoika teki rengin neuvon mukaan ja
kylvi suomaahan.
Muilta talonpojilta laiho kaikki paloi kuumuudesta, mutta köyhän
talonpojan laiho kasvoi pitkäksi ja tiheäksi. Hänellä oli kylliksi
syömistä tulevaan elonaikaan asti ja vielä sittenkin oli hänellä paljo
leipää jäljellä.
Toisena kesänä houkutteli renki talonpojan kylvämään viljansa
korkeimmille paikoille, ja sateinenpa se kesä olikin.
Muilta paneutui vilja lakoon ja mätäni eikä ruvennut kypsymään, mutta
tämä köyhä talonpoika korjasi yläisiltä pelloiltaan taaskin oiva kasan
viljaa. Ja hän sai niin paljon, ett'ei hän enää tiennyt mitä tehdä
kaikella viljallansa.
Silloin renki opetti talonpojan polttamaan siitä viinaa, joi itse ja
houkutteli muutkin juomaan.
Ja sitte pikku piru läksi pääpirun luo ja kerskasi nyt ansainneensa
leipänsä, mutta pääpiru tahtoi omin silmin nähdä asian.
Tultuaan talonpojan luo, näki hän hänet kutsuneen luoksensa seudun
etevimmät talonpojat ja tarjoavan heille kaikille viinaa. Emäntä itse
kaatoi heille, mutta astuessaan pöydän ohi sattui hän sysäämään pöydän
nurkkaa ja kaatamaan yhden lasin.
Talonpoika pahastui ja ryhtyi riitelemään vaimollensa.
"Onko koskaan nähty", sanoi hän, "tuollaista perhanan löntystä?
Luuletko sitä pesuvedeksi, kun sitä noin huolimattomasti kaatelet
lattialle".
Pikku piru sysäsi kyynyspäällään pääpirua.
"Kuuleppas vain", sanoi hän. "Saammepahan nähdä, jättäisikö hän nyt
nostamatta melua leipapalasta."
Riideltyään kyllikseen vaimollensa, kaateli talonpoika itse laseihin ja
kaikki pöydän ympärillä istujat joivat. Tulipa siihen köyhä talonpoika
kutsumatta, tervehti ja kävi istumaan. Nähdessään muiden juovan viinaa
olisi hänkin mielellään juonut pisaraisen lämpimiksensä. Mutta hän,
köyhä talonpoika, sai vain istua ja nieleksi sylkeänsä koko ajan.
Isäntä ei tahtonut tarjota hänelle ryyppyä, hän vain käveli muristen:
"Onko minulla sitä muka niin liiaksi, että voisin juottaa kelle hyvänsä
mieronkiertäjälle?"
Se oli pääpirulle mieleen. Ja pikku piru ylvästellen sanoi:
"Ei siinä vielä kaikki ole. Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa."
Juotuaan viinaa kotvasen alkoivat vieraat ja isäntä imarrella ja
kiitellä toinen toistansa ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, ja
heidän sanansa olivat imelät kuin hunaja.
Pääpiru vain kuuntelemistaan kuunteli ja kiitteli pikku pirua.
"Jos sinun juomasi", sanoi hän, "on tehnyt heidät teeskentelijöiksi,
jotka pettävät toinen toistaan, niin ovat he meidän vallassamme".
"Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa!" sanoi pikku piru kuin ennenkin.
"Kunhan he saavat vielä pienenkään lasin lisäksi. Nyt he ovat kuin
ketut, jotka lirkuttelevat häntiänsä toisilleen ja koettavat toinen
toistansa pettää, mutta vähän ajan kuluttua saat nähdä että he ovat
kuin raatelevaiset sudet."
Talonpojat joivat vielä lasin ja ryhtyivät heti kirkumaan ja
kiroilemaan. Hunajaisten kohteliaisuuksien sijaan rupesivat he
haukkumaan ja nimittelemään toisiansa, tulivat raivoisiksi ja ryhtyivät
tappelemaan. Isäntä, joka antautui rymäkkää asettamaan, sai hyvän
osansa iskuista.
Pääpiru, hän vain katseli ja iloitsi.
"Niinhän tämä käy kuin rasvattu!" sanoi hän.
Ja pikku piru taaskin vastasi:
"Maltahan, vielä tulee parempaa. Saakoot vielä lasin lisäksi. Nyt he
ovat kuin raatelevaiset sudet, mutta juotuaan vielä lasin ovat he
ilmeiset siat".
Talonpojat joivat kukin vielä ryypyn ja tulivat heti kuin huumauksiin.
He röhkivät ja kiljuivat ja lörpöttelivät, tietämättä itsekkään mitä
sanoivat, eikä kukaan kuunnellut toisensa puhetta. Sitte hoipertelivat
he pois kukin tahollensa, muutamat yksin, toiset kaksin tai kolmin
yhdessä, jo kaikki he viimein kaatua kupertuivat keskelle kylän katua.
Talonpoika, joka aikoi saattaa vieraitansa, kellahti likarapakkoon ja
ryvetti itsensä pahanpäiväiseksi, ja siihen hän sitte jäi makaamaan
kuin röhkivä sika.
Tämä oli pääpirusta vielä enemmän mieleen.
"Toden totta", sanoi hän, "oletkin keksinyt oivallisen juoman! Sinä
olet tosiaankin kunnialla ansainnut leipäsi. Mutta neuvoppas nyt, miten
sinä tuon juomasi laitoit. Voisinpa vaikka vannoa, että siihen ensin
seoitit ketun verta, joka teki talonpojat petollisiksi kuin ketut, ja
sitten sudenverta, joka teki heidät raatelevaisiksi susiksi, ja viimein
sianverta, josta he tulivat sijoiksi".
"En", sanoi pikku piru, "en minä ollenkaan sillä tavalla menetellyt.
Minä vain toimitin, että hän sai yllin kyllä viljaa. Kaikki tuo
eläinveri oli hänessä ennestään, mutta se ei voinut vaikuttaa niin
kauan kuin viljaa riitti paraiksi vain välttämättömimpiin tarpeihin. Ja
silloin hän myöskin saattoi kaipauksetta menettää viimeisenkin
leipäpalansa. Mutta kun hän alkoi saada enemmän viljaa kuin tarvitsi,
ryhtyi hän miettimään, mitenkä voisi käyttää sitä hyödykseen. Ja
silloin minä opetin häntä polttamaan sitä viinaksi. Ja kun hän ryhtyi
omaksi huvikseen muuttamaan Jumalan lahjaa viinaksi, silloin heti
myöskin ketun, suden ja sian veret pääsivät hänessä näkyviin, ja nyt
hänen ei tarvitse muuta kuin juoda viinaa, niin hän heti tulee muiden
elukkain kaltaiseksi."
Pääpiru kiitteli ja ylisteli pikku pirua, antoi hänelle leipää niin
paljon kuin tahtoi, ja ylensi hänet korkeampaan virkaan.