KYNTTILÄ.

Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä

sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan. (Matth. V: 38, 39).

* * * * *

Asia tapahtui herrain vallan aikaan. Olihan niitä herroja jos

jonkinlaisia. Olihan niitä sellaisia, jotka muistivat kuolemaansa ja

Jumalaansa ja pitivät väliä ihmisistä; olihan niitä koiriakin, vaikka

maatkoot hekin nyt rauhassa. Mutta pahimmat päälliköt olivat ne, kuin

orjista otettiin. Tietäähän sen, kun loasta linnaan pääsivät! Ne ne

vasta elämän katkeraksi tekivät.

Niinpä erääseen herraskartanoon saatiin kerran sellainen vouti.

Talonpoikain täytyi olla päivätöissä kartanossa. Maata oli kyllin kyllä

ja hyvää maata olikin, sekä vettä että niittyä ja metsää. Kaikkia lajia

olisi kaikille riittänyt, niin hovin herralle kuin talonpojillekin;

mutta herra oli asettanut voudiksensa yhden alustalaisistansa toisesta

perintötalosta.

Vouti keinotteli itselleen kaiken vallan ja rupesi kiristämään

talonpoikia. Hän oli perheellinen mies, ja kaksi tytärtäkin oli hänellä

jo naimisissa ja rahaakin oli hän jo koonnut aikalailla; kyllä hänen

olisi kelvannut elää ilman mitään pahennusta, mutta kun oli niin kade,

niin sai paha hänet valtaansa. Asia alkoi siitä, että hän pakotti

miehiä yli määrän päivätöihin. Hän oli perustanut tiilitehtaan ja siinä

oli hän työllä tappaa sekä miehet että vaimot, tiiliä hyvin

saadaksensa. Miehet kävivät Moskovassakin isännälle valittamassa, mutta

eipä siitä mitään lähtenyt. Tyhjin toimin lähetti isäntä heidät

takaisin ja jätti voudin virkaansa. Vouti sai tietää miesten käyneen

valittamassa ja rupesi heille siitä kostamaan. Talonpoikain tila kävi

aina vaan tukalammaksi. Heidänkin keskuuteensa ilmestyi viekasta väkeä;

ne rupesivat voudille panettelemaan veljiään ja parjaamaan

kyläläisiään. Ja niin kaikki meni nurin narin ja vouti kävi vaan

entistä ilkeämmäksi.

Tila paheni pahenemistaan ja viimein päästiin niin pitkälle, että kansa

rupesi pelkäämään voutia kuin villiä petoa. Kun hän osui ajamaan kylän

läpi, riensivät kaikki häntä pakoon kuin sutta, ja kukin kätkeytyi

minne suinkin vaan pääsi, välttääksensä joutumasta hänen näkyviinsä.

Vouti kyllä näki sen ja julmistui siitä entistä enemmän. Sekä ruoskalla

että työllä kiusasi hän kansaa ja paljon tuskaa sai kyläkunta häneltä

kärsiä.

Tapahtuihan sitä semmoistakin väliin, että sellaisia julmureita

toimitettiin tieltä pois; siitäkin rupesivat miehet puhelemaan. Kun

osuivat yhteen jossakin syrjäisemmässä paikassa, sanoi rohkeampi muita:

kauanko me kärsimme tuota julmaa miestä? Vaikkapa sen kanssa yhdessä

hukkuisikin, -- ei liene synti tappaa sellaista.

Kokoontuivatpa kerran miehet metsään pääsijäisen edellä: vouti oli

lähettänyt raivaamaan hovin metsää. He kokoontuivat yhteen päivällisen

aikaan ja alkoivat puhella:

-- Kuinkas me nyt voimme elää? sanoivat he. Hävittäähän se meidät

juurta jaksain. Onhan se uuvuttanut meidät työllä aivan näännyksiin; ei

yöllä eikä päivällä ole rauhaa, ei meille eikä vaimoillemme. Ja jos

pieninkään asia ei ole hänen mieltänsä myöten, niin käy hän kohta

kiinni kuin takiainen ja ruoskii. Simokin kuoli hänen ruoskimisestaan;

Anteron kiusasi kuoliaaksi kopissaan. Mitä me hänestä enää odotamme? Kun

se nyt illalla ajaa tänne ja alkaa taas torata, kiskaistaan se hevosen

seljästä alas, hotaistaan kerran kirveellä päähän, niin sillä siitä

pääsee. Kuopataan se sitten johonkin kuin koira ja peitetään koko asia.

Siitä vaan meidän täytyy vankasti sopia, että kaikki olemme yksistä

puolin, emmekä ilmaise toisiamme.

Niin puhui Vasili Minajeff. Hän oli enemmän muita vihoissaan voudille.

Tämä piiskasi häntä joka viikko ja oli ottanut häneltä vaimonsakin pois

palvelijaksi kyökkiinsä.

Niin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. Hän tuli

ratsain ja kohta nosti toran siitä, etteivät he kaataneet puita hänen

mielensä mukaan.

Kaadettujen puitten joukosta hän löysi lehmuksen.

-- Enhän minä käskenyt teitä lehmuksia kaatamaan, huusi hän. Kuka sen

kaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki!

Hän rupesi tutkimaan, kenen rivissä lehmus oli. Nähtiin, että se oli

Martin rivissä. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelipä

piiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siitä, että hänen kasansa oli

niin pieni, ja ratsasti kotiin.

Iltasilla miehet taas yhtyivät ja alkoivat puhella. Vasili lausui:

-- Voi veikkoset! varpusia te olette, ettekä miehiä; "ollaan yksistä

puolin", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle

piiloon. Niinpä kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: "ei

paeta, ei paeta, mennään miehissä, mennään miehissä!" Mutta kun haukka

lenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, minkä mieli

ja lenti sen kanssa tiehensä. Varpuset pyrähtivät pensaistaan: tiu tiu

tiu tiu! -- Yksi on joukosta pois. "Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai

niin! Mitäpä siitä? Eipä se parempaa ansainnutkaan". Niin olette tekin,

yksistä puolin! Hyvinpä te olettekin yksistä puolin. Kun hän iski

Marttiin, oisitte käyneet kaikki käsiksi ja tehneet leikistä lopun. Sen

sijaan kyllä hoetaan: yksistä puolin, yksistä puolin, kaikki vaan

miehissä vastaan, mutta kun lähätti, niin kaikki pensaisiin lehahti.

Niin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet

todellakin varustautuivat ottamaan voutia hengiltä pois. Piinaviikolla

vouti ilmoitti miehille, että heidän pääsijäisenä piti varustautua

kyntämään hovin kaurapeltoa. Tämä tuntui miehistä sangen katkeralta ja

he kokoontuivat edellisellä viikolla Vasilin luo takapihalle

neuvottelemaan:

-- Kun hän on näin Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin

tahtoo sellaista syntiä saada aikaan, niin täytyy se todellakin tappaa,

vaikkapa itsekin siinä hukkuisimme.

Saapuipa heidän luoksensa myöskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli

hiljainen mies, eikä yhtynyt muitten miesten tuumiin. Hän tuli heidän

kokoukseensa ja, kuultuaan heidän aikeensa, lausui:

-- Kovin suurta syntiä oijotte te nyt, veljeni, tehdä. Ankara asia on

saattaa sielunsa kadotukseen. Kyllä aina on helppo ottaa toisen henki,

mutta kuinkas oman sielun silloin käypi? Jos hän tekee pahoin, niin

kyllä hän sen edestänsä löytää. Meidän tulee, veljeni, kärsiä.

Vasili suuttui tästä puheesta.

-- Sinä nyt sait päähäsi ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmistä!

Kyllähän se nyt on meillekin tiettyä, että miestappo on suuri synti.

Mutta, synti vaan on tappaa hyvää ihmistä, mutta sellaisen koiran

käskee Jumalakin hengiltä ottaa. Pitäähän raivoisa koirakin tappaa, kun

ihmisten etu vaatii. Jollemme häntä tapa, teemme suuremman synnin.

Kuinka monta ihmistä hän onkaan turmellut? Jos me tästä joudumme

kärsimään, niin kärsimme muitten edestä. Ihmiset ovat meille siitä

kiitollisia. Mutta jos me rupeamme tässä kyynelöimään, niin saattaa hän

meidät kaikki häviöön. Turhia sinä, Pietari, tässä toimitat. Mitäs

luulet? Onko se pienempi synti, että Vapahtajan juhlapäivänä kaikki

menemme työhön? Ethän sinä itsekään mene.

Tähän vastasi Pietari:

-- Miksipä en menisi? Kun lähetetään kyntämään, niin menen. Enhän

itselleni tee työtä. Kyllä Jumala tietää, kenen syy on, kunhan me vaan

emme Häntä unhota. En minä tässä, veliseni, omiani latele. Jos meidän

olisi käsketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan

laissa; mutta toisin se meitä opettaa. Kun sinä rupeet pahaa pahoin

häätämään, niin paha siirtyy sinuun. Eipä ole mikään vaikea asia tappaa

ihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat

sielusi sen verellä. Sinä luulet, että, tappaessasi huonon ihmisen,

sinä poistit pahuuden; mutta tiedä, että sinä silloin annoit sijaa

sinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nöyrä onnettomuudessa,

niin onnettomuuskin nöyrtyy.

Niin eivät miehet saaneet sopineeksi. Heidän ajatuksensa kävivät

kahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen

hyväksyivät Pietarin neuvon, ettei pitäisi puuttua pahaan, mutta

kärsiä.

Ensimmäisen juhlapäivän viettivät miehet rauhassa, mutta illalla saapui

kylänvanhin hovista miehineen ja toi sanan että vouti oli antanut

käskyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon

kyntöön. Vanhin kävi koko kylän talosta taloon, ilmoittaen kaikille

kyntökäskyn, ja määräsi kullekin, mihin oli mentävä, kenen joen

toiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itkeä

nytystivät, mutta eivät tohtineet panna vastaan; aamulla lähtivät

auroineen ja alkoivat kyntää. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan

palvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, -- mutta sen kylän miehet

kyntivät.

Vouti Mihaila Semionovitsch nousi myöhään ja lähti tarkastelemaan

talouttaan. Hänen kotiväkensä oli siivonnut ja pukenut itsensä: hänen

vaimonsa ja tyttärensä, joka ollen leski oli tullut heille viettämään

juhlapäiviä; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon

ja palanneet sieltä; piika oli tuonut teekeittiön pöydälle ja vouti cli

istunut pöytään juomaan teetä. Juotuaan teetä, sytytti hän piippunsa ja

kutsui kylänvanhimman luoksensa.

-- Kuinkas kävi? kysyi hän, toimititko miehet kyntöön?

-- Toimitin, Mihaila Semionovitsch.

-- Ovatko kaikki pellolla?

-- Kaikki ovat, itse asetin heidät paikoilleen.

-- Mitäs siitä, jos asetitkin, mutta kyntävätkö ne? Ota sinä hevonen ja

mene katsomaan niitä ja sano, että minä itse tulen iltapäivällä

katsomaan ja silloin pitää olla kynnettynä tynnyrin ala kahta auraa

päälle ja vieläpä hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppiä, niin en

välitä yhtään, jos onkin juhla.

-- Kyllä toimitan, vastasi kylänvanhin nöyrästi.

Kylänvanhin oli lähtemäisillään, mutta vouti palautti hänet. Hän tahtoi

hänelle jotakin vielä sanoa, mutta ei vaan saa sitä sanotuksi, kun ei

oikein käsitä, kuinka sen ilmoittaisi. Vähän aikaa nolona vaijettuaan,

sanoi hän viimein;

-- Sen ohessa voisit vielä kuunnella, mitä ne roistot minusta puhuvat.

Pane mieleesi, mitä ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten

minulle kaikki. Kyllä minä ne roistot tunnen; eivät ne viitsisi tehdä

työtä, mieluummin vaan hautoisivat kylkiään ja laiskottelisivat. Syödä

kuin elukat ja joutelehtia, sitä ne kyllä rakastavat, mutta sitä eivät

ajattele, että, kun kyntö myöhästyy, niin kylvökin jää. Sinä siis

kuuntele tarkoin heidän puheensa ja kerro minulle, mitä kukin sanoo.

Minä tahdon sen tietää. Mene nyt ja varo vaan, että kerrot kaikki, etkä

salaa mitään.

Mies kääntyi, lähti ulos, istui hevosen selkään ja ajoi pellolle.

Voudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli hänen luoksensa ja

alkoi häntä pyytää. Hän oli hiljainen ja hyväsydämminen nainen; missä

hän suinkin saattoi hillitsi hän mieltänsä ja piti talonpoikain puolta.

Nytkin hän lähestyi miestänsä jo rupesi pyytämään:

-- Mikkoseni, ystäväni, sanoi hän, päivän merkityksen vuoksi,

Vapahtajan juhlan takia älä sinä tee syntiä, vaan päästä Jumalan nimeen

miehet työstä.

Vouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan häntä ja

sanoi:

-- Tuntuuko siltä, ettei piiska ole pitkään aikaan selkääsi sivellyt,

kun niin rohkeaksi rupeat, ettäs sekaannut vieraisiin asioihin?

-- Mikkoseni, hyvä ystäväni, minä näin sinusta niin pahaa unta; tottele

sinä minua ja päästä miehet pois.

-- Kyllä kai se niin on, kuin minä sanoin, vastasi vouti pilkallisesti;

varmaankin olet syönyt itsesi niin lihavaksi, ettet luule piiskankaan

enää tuntuvan. Varo!

Vouti suuttui, tokaisi vaimoaan tulisella piipunpesällä hampaisiin,

ajoi hänet pois luotaan, käskien tuoda ruokaa.

Sitten Mihaila Semionovitsch söi piirasta, kaalia ja sianlihaa,

paistettua porsasta, maitovelliä, joi kirsikkaviiniä ja lopuksi

haukkasi makeata piirakaista; sitten hän kutsui piian, asetti sen

soittelemaan lauluja, itse otti kitaran ja näppähytteli sitä.

Niin istui Mihaila Semionovitsch hyvällä mielellä, röyhkäisi aina

väliin, näppäili kieliä ja naureskeli piian kanssa. Kylänvanhin tuli

huoneesen, kumarsi ja rupesi kertomaan, mitä hän oli pellolla nähnyt.

-- Noh, kyntävätkö ne? pääsevätkö ne päähän?

-- Jo ovat yli puolen kyntäneet.

-- Eivätkö ne vaan tee vilppiä?

-- En luule, hyvin ne kyntävät, sillä kovasti näkyvät pelkäävän.

-- Onkos maa hyvin muokattu?

-- Kyllä se on pehmeä, murenee kuin valmu.

Vouti oli hetken aikaa vaiti.

-- Entäs mitä ne minusta puhuvat, haukkuvatko?

Kylänvanhimman ei tehnyt mieli siihen vastata, mutta vouti käski

kertomaan kaikki sanasta sanaan.

-- Sano vaan kaikki; eiväthän ne ole sinun sanojasi, vaan heidän. Jos

puhut totta, niin minä sinut palkitsen, mutta jos salaat, niin syytä

itseäsi -- ruoskaa saat. Hei, Kaisa, annas hänelle lasi viinaa

rohkaistukseksi.

Piika toi lasin, ojentaen sen kylänvanhimmalle. Tämä joi voudin

terveydeksi, pyyhki suunsa ja alkoi kertoa. "Sama se", arveli hän,

"eihän se minun vikani ole, ettei häntä kiitetä; sanon vaan totuuden,

kun hän käskee." Ja hän rohkaisi mielensä ja lausui:

-- Ne nurisevat, Mihaila Semionovitsch, kovin nurisevat.

-- Mutta mitä ne sanovat? Kerroppas nyt.

-- Sitä ne vaan sanovat, ettei hän usko Jumalaan.

Vouti naurahti.

-- Kuka sitä sanoi? kysyi hän.

-- Kaikki ne sitä hokivat. Sanovat hänen liittäytyneen paholaiseen.

Vouti vaan nauroi.

-- Se on kaikki hyvä, sanoi hän, mutta kerro sinä juurta jaksain, mitä

kukin sanoi. Mitä Vasili sanoi?

Kylänvanhin ei olisi ruvennut mielellään ilmaisemaan kumppaneitaan,

mutta Vasiliin oli hänellä jo kauan vanhaa vihaa.

-- Vasili haukkui kaikista pahimmin, sanoi hän.

-- Mutta sano sinä, mitä hän sanoi.

-- Se on niin kauheata sanoa. Hän sanoo: "Se mies ei pääse hautaan

ilman väkivaltaista kuolemaa."

-- Sepä vasta aika poikaa on, vastasi vouti. Miksi hän siis ei ota

minua hengiltä? Ei taida kädet ulottua? Hyvä vaan, Vasili, kyllä minä

vielä sinun tilille vaadin. Mitäs se Timo koira sitten sanoo?

-- Kaikki ne vaan pahaa puhuvat.

-- No, mitä ne sitten sanovat?

-- Ikävähän tuota on ruveta kertomaan.

-- Mitä sinä ikävästä, kerro rohkeasti vaan.

-- Sanovathan vaan: jospa siltä maha repiäisi ja sappi vuotaisi.

Vouti ihastui sanomattomasti, oikein rähähti nauramaan.

-- Katsotaanpa vaan, kenenkä - sappi tässä ensin vuotaa. Kukas sen

sanoi? Timoko?

-- Eipä sitä kukaan hyvää puhunut, kaikki vaan haukkuvat ja uhkaavat.

-- Entäs Pekka Mihejeff? mitä hän sanoo? Kai sekin nahjus haukkuu.

-- Ei, Mihaila Semionovitsch, Pietari ei hauku.

-- Mitäs se sitten tekee?

-- Hän on ainoa kaikista miehistä, joka ei sano mitään. Ja kovin hän on

kummallinen mies. Minä kummastelin häntä tavattomasti, Mihaila

Semionovitsch.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki miehet kummastelivat hänen käytöstään.

-- Mitäs se sitten teki?

-- No se nyt on niin ihmeellistä. Kun minä ajoin hänen luoksensa, oli

hän kyntämässä kokosarkaa yläpäässä. Kun minä lähestyin häntä, kuulin

jonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain välistä

välkkyi jotakin.

-- Entäs sitten?

-- Niin se välkkyi kuin valkea. Kun ajoin lähelle, niin huomasin, että

hän oli kiinnittänyt auraansa viiden kopeekan vahakynttilän; se paloi

vaan, eikä sitä tuulikaan sammuttanut. Itse hän käveli uudessa

paidassaan auran jälessä, kynti ja lauloi pyhiä virsiä. Hän kääntelee

ja pudistelee auraansa, eikä kynttilä vaan sammu. Minunkin aikana hän

pudisti auraansa, käänsi sen kieltä, järjesti sen, eikä kynttilä vaan

sammu, palaa vaan palamistaan.

-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi vouti.

-- Ei se sanonut mitään, mutta nähtyään minut antoi minun suuta ja

rupesi taas laulamaan. [Kun venäläiset pääsiäisenä tapaavat toisensa,

suutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista.

Suoment. muistutus.]

-- Mitä sinä puhuit hänelle?

-- En minä puhunut mitään, mutta siihen tulivat toiset miehet ja

rupesivat nauramaan häntä: nyt ei Mihejeff ikinään ehdi rukouksillaan

poistaa sitä syntiä, että hän pääsijäisenä kynti.

-- Mitä hän siihen sanoi?

-- Hän vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. -- Sitten hän

taas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla

äänellä; ja kynttilä se paloi sammumatta.

Vouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski päänsä rinnalleen

ja alkoi ajatella.

Niin hän istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja käski

kylänvanhimman mennä tiehensä; itse hän meni uutimen taa ja heittäytyi

vuoteelle; siellä hän ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan

aivan kuin kitisevä viljakuorma. Hänen vaimonsa tuli hänen luoksensa ja

rupesi häneltä kyselemään, hän ei vastannut hänen kysymyksiinsä,

sanoihan vaan:

-- Nyt hän voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin.

Vaimo rupesi häntä lohduttelemaan:

-- Aja sinä nyt pellolle ja päästä heidät vapaaksi. Ehkäpä sitten

haihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etkä ole

peljännyt; mitäs tuosta nyt noin säikähdät?

-- Minä olen hukassa, valitti mies, hän on voittanut minut.

Vaimo tiuskasi hänelle:

-- Mitä siinä nyt jauhat sitä samaa: "hän on: voittanut minut, hän on

voittanut minut." Aja sinä pellolle ja päästä miehet vapaaksi, niin on

kaikki taas hyvin. Lähde nyt heti, minä käsken satuloida hevosen.

Hevonen tuotiin, ja vaimo sai miehensä lähtemään pellolle päästämään

talonpoikia työstä.

Vouti istui hevosen selkään ja ajoi pellolle. Hänen tultua kylän

rajalle, aukaisi eräs vaimo hänelle portit, ja hän ajoi kylään. Heti

kun kyläläiset näkivät voutinsa, riensivät he kaikki häntä karkuun,

toiset taloon, toiset talon taakse, toiset taasen tarhoihinsa.

Vouti ajoi koko kylän lävitse ja lähestyi kylän vastaista porttia.

Portti oli kiinni, eikä hän itse voinut sitä hevosen seljästä aukaista.

Hän huusi huutamistaan aukaisijaa, mutta ei kukaan tullut. Viimein hän

kiipesi hevosensa seljästä, aukaisi portin ja alkoi sen sisäpuolella

taas nousta hevosen selkään. Hän oli asettanut jalkansa jalustimeen,

nousi pystyyn, ja aikoi heittäytyä satulaan, kun samalla hevonen

peljästyi sikaa ja syöksyi pisteaitaa kohden; mutta miehen pää olikin

täynnä, eikä hän osannutkaan satulaan, vaan kaatui mahalleeen

pisteaidan piikkiin. Aidassa olikin vaan yksi piikki, joka oli muita

korkeampi ja teräväkärki. Ja hänen vatsansa osuikin juuri tähän

piikkiin. Siinä hän puhkaisi vatsansa ja kaatui maahan.

Miehet tulivat kynnöstä; mutta kun saapuivat portille, hevoset

hirnuivat, eivätkä tahdo kulkea läpi. Miehet rupesivat tarkastamaan ja

huomasivat maassa voudin, kädet levällään ja silmät seljällään;

sisälmykset olivat vuotaneet maahan ja veri oli muodostunut lammikoksi

-- maakaan ei ollut huolinut sitä sisäänsä imeä.

Miehet peljästyivät ja veivät hevosensa takaperin paikan ohi; Pietari

Mihejeff vaan astui hevosensa seljästä ja lähestyi voutia; kun huomasi

hänen jo kuolleeksi, sulki hän hänen silmänsä, hankki rattaat, kiskoi

poikansa avulla ruumiin arkkuun ja vei sen kartanoon.

Kun kartanon herra sai tietää, kuinka asian laita oli, päästi hän,

pahaa korjatakseen, talonpojat vapaiksi, tehden heidät vaan

veronalaisiksi.

Ja silloin miehet ymmärsivät, että Jumalan voima ei ole pahassa, vaan

hyvässä.