Silloin Pietari tuli hänen tykönsä ja sanoi: Herra, kuinka usein minun
pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko
seitsemässä kerrassa kyllä? (Matth. XVIII: 21.)
Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa,
mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (22).
Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua
laskea palvelijainsa kanssa. (23).
Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle
velkaa kymmenentuhatta leiviskää. (24).
Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen
myytää ja hänen emäntänsä ja lapsensa ja kaikki mitä hänellä oli; ja
maksettaa. (25).
Niin se palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: Herra, ole
kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (26).
Niin armahti Herra sitä palvelijata, päästi hänen ja antoi hänelle
velan anteeksi. (27).
Niin se palvelija meni ulos ja löysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka
hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen ja kiristi
häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28).
Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen ja
rukoili häntä, sanoen: ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan
kaikki sinulle. (29.)
Mutta ei hän tahtonut, vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti
kuin hän velan maksaisi. (30.)
Mutta koska muut hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tehtiin,
murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken,
mitä tehty oli. (31.)
Silloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha
palvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua
rukoilit: (32).
Eikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin
minäkin armahdin sinua? (33).
Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin
hän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)
Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin
veljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa.
(35).
* * * * *
Kylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen,
ollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä;
hänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki
sulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi
vähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja
miniäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä
kyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli
vanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa
ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin -- kolme hevosta
varsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki
vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat
maanviljelystä. -- Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan;
paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa.
Kyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan
lähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo --
Gordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.
Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä,
elivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos
miehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa
pyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat
toisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon --
ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on
kuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu
riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.
Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta,
niin syntyi toinen leikki.
Aivan turhasta sai kaikki alkunsa.
Iivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä
rupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle
hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat
pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä
kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa,
täytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla
meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä
kyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei,
sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo:
sinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne
lensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä
tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä
kysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti
miniä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.
-- Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?
-- Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut
munia tänne?
-- Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä,
Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme
koonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa
käydä toisten pihoissa munien keruussa.
Miniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen
kahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli
kaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja
alkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja
niin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo
sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet.
Sinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset
aina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.
-- Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki
kiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.
Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja
rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään
eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki
kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian
kaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan.
Joukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät
eroon.
Niin sai asia alkunsa.
Kaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.
-- En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana
sitä repisi.
Ja hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat
ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, -- niin pääsi vihollisuus valtaan.
Ukko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta
eiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:
-- Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte.
Ajatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta.
Mukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta
hyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen
sanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh,
vaikkapa olisitte tapelleetkin -- syntisiähän olemme ihmisparat --
sattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia
päättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan
pahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se
vanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.
Eikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.
-- Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa
nyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa
se on.
Ja Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että
pitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä
sokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. -- "Me",
sanoivat he, "näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin
eukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle
tarjonneen sitä."
Taaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja
sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa
tapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä
kaikesta asiat vaan pahenivat.
Alussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten
todellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa
olemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän
elämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä
kylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä,
niin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo
toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin
Kaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä
enemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä
ilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se,
että edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli
näittenkin miesten laita --- kun he menivät käräjiin, rangaistiin
toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän
toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyllä minä vielä sinulle
kaikki maksan". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko
uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:
"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän
laiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee
siten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne
suututte, sitä pahempi".
Mutta ukon sanoja ei otettu varteen.
Seitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä
eräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä
hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan
löi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa.
Pahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja
meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen
viimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta
tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään.
Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän
nousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi
rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä
Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen
ämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että
Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.
Kirjuri lukee: oikeus on määrännyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo
Gordejevan kahdellakymmenellä parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa.
Iivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon -- mitähän tuo nyt tuosta
arvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, kääntyi ja läksi porstuaan.
Iivana meni hänen jälkeensä, aikoen mennä hevosensa luo; silloin hän
kuuli Kaapon lausuvan:
-- Olkoon menneeksi! hän minut ruoskittaa ja selkäni kuumentaa, mutta
varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.
Iivana kuuli nämät sanat ja palasi heti oikeussaliin.
-- Korkea oikeus! hän uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka hän sen
sanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin.
-- Onkos totta, että olet uhannut?
-- En minä ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teillä on valta.
Näyttääpä siltä, että minä vaan saan kärsiä, vaikka kuinka oikeassa
olisin, mutta hänelle näyttää kaikki käyvän päinsä.
Tahtoipa Kaapo vielä jotakin lausua, mutta huulet ja posket
värähtelivät vaan, ja hän kääntyi selin. Tuomaritkin peljästyivät,
nähdessään hänet sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi
turmiota itselleen tai naapurilleen.
Ja vanha tuomari lausui:
-- Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyvällä. Ethän sinä, veli Kaapo,
hyvin tehnyt, lyödessäsi raskasta vaimoa. Kiitä Jumalaasi, ettei siitä
sen pahempaa tullut; olisihan siitä saattanut suurikin rikos helposti
syntyä. Oliko se mielestäsi oikein tehty? Sinä nöyrry ja pyydä anteeksi
ja kyllä hän sen sinulle suopi. Sitten me tämän tuomion muutamme.
Mutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi hän;
-- Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä
sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös
pitää panna toimeen.
Mutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.
-- Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä,
veljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt
kaikkien olla sovinnossa.
Ja tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo
ei ottanut kuullakseen häntä.
-- Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on
nainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi,
pisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä
kumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi ... kyllä Jussi minua vielä
muistaa.
Kaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja
lähti ulos.
Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään
kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan.
Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei
ollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot
olivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja
rupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin,
kuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä
hänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen
tuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi
yskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas.
Kiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli
nääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai
rintaansa viimein selväksi ja lausui:
-- Kuinkas kävi? tuomittiinko se?
Iivana sanoi:
-- Kaksikymmentä paria tuomittiin.
Ukko nyykäytti surullisesti päätään.
-- Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän
itseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että
hänet piiskataan?
-- Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.
-- Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin
sinä?
-- Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana.
Olihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa
murhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?
Ukko huokasi ja lausui:
-- Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo
uunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja
etten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä
viha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi
edessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän
pahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta
olisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde.
Paha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän
yksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi
hänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten
vielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet --
siinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme?
Emmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui,
tuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene,
tyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä
ei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin
vaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli
puute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin.
Ota vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen
ohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli
meillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna
kotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä.
Sinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä
opetat vaimoasi ja perhettäsi -- olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo
pieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti
nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin
vastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee
käyttäytyä? Sinä minulle sanan -- minä kaksi vastaan; sinä minua kerran
korvalle -- minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi
maailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan
sanoo, sinun tulee vaijeta -- kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin
hän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä
hänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet
omatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän
käski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu
totta?
Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee.
Ukko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi
taasen puhumaan.
-- Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan
meidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun
ollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli?
Laskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa.
Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä;
sinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se
tulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi
väkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin
sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa
kyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi
viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit
ja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi,
poikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa;
jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy
asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin
köykäiseltä.
Iivana vaan on vaiti.
-- Kuuleppas, Janne, mitä minä vanhempi sinulle nyt sanon. Pistäppä nyt
ruuna valjaisiin ja aja tuota päätä oikeuteen; päätä siellä kaikki
asiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi hänen kanssansa kauniisti ja
kutsu luoksesi; huomenna on pyhä (asia tapahtui Maarian päivän aikaan),
keitä teetä, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit,
niin ettei vast'edeskään mitään pahennusta olisi, ja lue laki
vaimollesi ja lapsillesi.
Iivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyllä ukko on oikeassa, ja hänen
sydämmensä lauhtui. Ei vaan tiedä kuinka asian alkaisi ja kuinka
sovinnon toimeen panisi.
Ja ukko alkoi taas puheensa ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.
-- Mene, Janne, äläkä viivyttele; sammuta valkea kydössä, ennenkuin se
pääsee vauhtiin; sitten et sitä enää hallitsekaan.
Ukko tahtoi vieläkin jotakin sanoa, mutta ei saanut puhutuksi, kun akat
joutuivat tupaan, ja räkättivät kuin harakat. Niittenkin tietoon oli jo
tullut, että Kaapo oli tuomittu ruoskittavaksi ja kuinka hän oli
uhannut polttaa talon. Kaikki he jo tarkoin tunsivat ja omiansakin
olivat joukkoon jo panneet; jopa Kaapon akkain kanssa olivat ehtineet
aika lailla riidellä, ollessansa karjan haussa. He kertoivat kuinka
Kaapon miniä peloitteli tutkintotuomarilla. Tämä muka pitää Kaapon
puolta. Hän nyt kääntää koko asian toiselle tolalle; opettajakin jo
kirjoitti toisen valituskirjan Iivanaa vastaan; se lähetetään itse
keisarille ja siinä on mainittu kaikki asiat sekä sokkanaula että
peltojuttu, ja puolet tilaa lankeaa nyt heille. Iivana kuuli heidän
puheitaan, hänen sydämmensä taas kylmeni ja hän jätti koko sovinnon
teon sikseen.
Isännällä on aina talossa paljon tointa. Niinpä Iivanakaan ei ruvennut
pitemmältä kuulemaan akkain puheita, mutta nousi ja lähti tuvasta,
käydäkseen riihessä ja aitassa. Ennenkuin hän siellä sai tehtävänsä
toimitetuksi, oli aurinkokin jo laskenut ja väki palaili pellolta. Ne
olivat syysviljoja kylvämässä. Iivana meni heitä vastaan, tiedusteli
heidän töitään ja auttoi heitä kapineitten korjuussa, samalla asettaen
rikkinäiset länget syrjään korjattaviksi; tahtoipa vielä pistää aitan
alle seipäät, mutta kovin jo rupesi käymään pimeäksi. Iivana siis jätti
seipäät huomiseksi paikoilleen, heitti karjalle ruokaa, aukaisi portit
ja päästi Taraskan hevosineen raitiolle viemään hevoset yöksi metsään,
sitten taasen sulki portin ja asetti sen aluslaudan paikoilleen. "Nyt
syödä ja sitten maata", arveli Iivana, otti rikkinäiset länget
kainaloonsa ja meni tupaan; eikä hän enää muistanut Kaapoa, eikä isänsä
neuvoja. Juurikuin hän tarttui säppiin ja jo oli päässyt porstuaan,
kuulee hän aitan takaa naapurin käheällä äänellä haukkuvan jotakin.
"Mitä pirua siitäkin on", huusi Kaapo, "tappaa hänet pitäisi". Kaikki
entinen viha naapuriaan kohtaan pääsi Iivanassa taas täyteen voimaan.
Hän pysähtyi ja kuunteli kaiken aikaa kun Kaapo haukkui. Kun tämä oli
vaijennut, lähti Iivana tupaan; tuvassa oli jo valkea; nuorikko istui
rukkinsa ääressä, ämmä laittautui syömään illallista, vanhin poika
punoi pieksuja, toinen istui pöydän ääressä kirjoineen; Taraska
valmistelihe yöpaimeneen.
Tuvassa on kaikki hyvin ja hauskaa, kun vaan ei olisi tuota äkämää --
tuota ilkeätä naapuria.
Iivana tuli vihaisena tupaan, heitti kissan pois penkiltä ja torui
vaimot pahanpäiväisiksi siitä, että allas ei ollut paikoillaan. Ja
kovin kävi Iivanan mieli haikeaksi; hän istui pahalla mielellä
korjaamaan länkiä, eivätkä Kaapon uhkaukset oikeudessa lähde hänen
mielestään, semminkin kun hänen juuri kuuli käheällä äänellä huutavan
jostakin: "tappaa se pitäisi".
Ämmä asetti Taraskalle illallisen; tämä söi vähän, pani lyhyen turkin
päälleen, pukeutui kauhtanaan ja vyötti sen, otti leipää mukaansa ja
meni kadulle hevostensa luo.
Vanhin veli tahtoi saattaa häntä, mutta Iivana itse nousi ja lähti
portaille. Pihalla oli pilkko pimeä, taivas oli mennyt mustaan pilveen
ja tuulikin alkoi käydä. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa
hevosen selkään, ajoi varsan menemään hänen jälkeensä ja sitten,
seisoen tähysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kylää, kuinka
hän yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat.
Iivana seisoi seisomistaan portilla, eikä hänen mielestään lähde Kaapon
sanat: "varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi."
Ei suinkaan se itseänsäkään sääli, arveli Iivana. Nyt on kylmä aika ja
tuuli. Jos hän hiipii talojen takaa ja pistää valkean, niin mitä hänen
teki; polttaa pakana talon, ja minkä hänelle sitten voi. Jos hänet
saisi kiinni juuri siinä toimessa, niin ei hän sitten ainakaan
minnekkään pääsisi. Ja niin perehtyi tämä ajatus Iivanaan, ettei hän
mennytkään takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui
nurkan taa. "Annas kun käyn koko talon ympäri, kuka sen takaa". Ja
Iivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun hän oli päässyt
nurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, näytti hänestä: ikäänkuin
toisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut näkyviin ja
sitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pysähtyi ja oli aivan
hiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan
liikutteli lehtiä pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pimeä;
mutta kuitenkin Iivanan silmät vallan hyvin jo oppivat eroittamaan
esineet pimeässäkin: hän näkee koko nurkan, auran ja katoksen. Siinä
hän seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään.
"Arvatenkin silmäni pettivät", arveli Iivana, "mutta kierränhän
kuitenkin talon" ja hän lähti hiipien, pitkin aidan vierustaa. Hän
kulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule.
Päästyään nurkkaan asti, huomasi hän jotakin välähtävän toisessa
nurkassa auran luona ja taas peittyvän pimeään. Iivanan sydän oikein
sykähti kauhusta ja hän seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla
kirkkaammin, niin että hän selvästi eroitti kyykkyisillään olevan
miehen, hattu päässä ja selin häneen; sillä oli kädessä olkia tukko
jota se sytytteli. Iivanan sydän rupesi niin ankarasti sykkimään, että
olisi luullut sen halkeavan; hän pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi
suurilla askelilla. "Nyt et ainakaan pääse, itse teossa saan sinut nyt
kiinni."
Iivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun äkkiä välähti kirkas
valo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut enää pieni valkea,
sillä leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siitä valkia lähti
menemään katolle; Kaapo seisoi vieressä ja Iivana saattoi nähdä hänet
aivan selvään.
Kuin haukka leivon niskaan, syöksähti Iivana ontuvaan päin. -- Kyllä
minä sinut nyt kouristan, arveli hän, nyt et pääse mihinkään. Mutta
ontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan
lieneekin päässyt hyppäämään, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin
jänis.
-- Et nyt vain pääse, huusi Iivana, ja kiidätti hänen päälleen.
Juurikuin hän oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe tämä irti
hänen käsistään; Iivana tarttui hänen takkinsa liepeeseen; lieve repesi
ja Iivana kaatui. Hän hypähti kohta taas pystyyn ja lähti huutaen
ajamaan takaa.
Mutta ennenkuin Iivana pääsi pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa
ovelle, jossa Iivana saavutti hänet. Juurikuin hän oli taas
tarttumaisillaan häneen, sai hän sellaisen iskun päähänsä, ikäänkuin
kalliolla olisi päälakeen juntattu. Kaapo oli nimittäin pihastaan
temmannut tammisen seipään, ja kun Iivana syöksi häntä vastaan, oli hän
kaikin voimin iskenyt häntä sillä päähän.
Iivana pyörtyi, hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui tunnottomana
maahan. Kun hän taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei enään näkynyt, mutta
hänen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ympäri
oli niin valoisaa kuin päivällä. Iivana kääntyi ja huomasi, että hänen
takimmainen liiterinsä oli täydessä liekissä; talonsivuinenkin liiteri
oli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset
asuintuvan päälle.
-- "Mitä tämä on, ystävät!" huusi Iivana, nosti kätensä ylös ja
läjähytti ne taas lanteihinsa. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin
temmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mitä tämä on? ystävät!"
kertoi hän. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä kulkustaan; hän
tahtoi juosta, mutta jalat eivät ottaneet liikkuakseen, käyden kiinni
toinen toiseensa. Hän astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei
hän tahtonut päästä paikaltaan. Hän seisattui, hengähti ja lähti taas
menemään. Ennenkuin hän, kierrettyään liiterin, oli päässyt valkean
ääreen, oli sivuliiteri jo täydessä tulessa, tuvankin nurkka oli jo
syttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin että pihaan
ei ollut enää menemistä. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mistään
ei tässä ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja
ajoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion jälkeen syttyi
Kaapon talo; siitä kiihtyvä tuuli kiidätti valkean toiselle puolelle
katua. Niin paloi puoli kylää.
Iivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin väki pelastui
töin tuskin, hypäten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu jäi valkean
valtaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki
karja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimoväen
arkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta
saatiin karja ajetuksi pellolle ja yhtä ja toista korjatuksi talteen.
Paloa kesti kauan, koko yö. Iivana seisoi vaan talonsa vieressä,
katseli sitä ja sanoi tuon tuostakin: "mitäs tämä on? Naapurit! Eihän
olisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin". Mutta kun tuvan
katto romahti, niin hän tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen
hirren ja alkoi raahata sitä pois. Vaimoväki näki hänet ja rupesi
kutsumaan häntä pois valkeasta, mutta hän kiskoi hirren hiiluksesta;
sitten hän tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan.
Silloin hänen poikansa tunki hänen jälkeensä ja kiskoi hänet sieltä
ulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja
kädetkin, mutta hän ei mitään tuntenut. "Hänen päänsä on surusta mennyt
sekaisin", sanoivat ihmiset. Palo rupesi vähenemään, mutta yhä vaan
seisoi Iivana vieressä ja hoki: "Hyvät naapurit! mitä tämä on? eihän
minun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois". Päivän valjetessa
lähetti kylän vanhin poikansa hakemaan Iivanaa.
-- Janne setä, isäsi tekee kuolemaa ja käski sinua tulemaan
jäähyväisille.
Iivana oli unhottanut kokonaan isänsä eikä ymmärtänyt, mitä hänelle
sanottiin. -- Mikä isä? sanoi hän. Ketä hän kutsuu?
-- Sinua käski jäähyväisille; hän on meidän tuvassamme kuolemassa.
Lähde nyt, setä, sanoi poika ja veti häntä kädestä. Iivana lähti
seuraamaan poikaa.
Kun ukkoa nimittäin kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut
hänen päälleen ja polttanut hänet. Hänet vietiin kylänvanhimman taloon,
kylän toiseen päähän; tämä toinen äärimmäinen puoli kylää oli jäänyt
palamatta.
Kun Iivana tuli isänsä luo, oli tuvassa ainoastaan kylänvanhimman
ijäkäs vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat
tulipalossa. Iivanan isä makasi penkillä, kynttilä kädessä, ja katseli
oveen. Kun poika astui sisään, liikahti hän. Vanha emäntä lähestyi
häntä ja sanoi pojan tulleen. Hän käski kutsua poikansa lähemmäksi. Kun
Iivana oli tullut ukon viereen, lausui tämä:
-- Mitäs, Janne, minä sanoin sinulle? kuka poltti kylän?
-- Hän sen poltti, isäni, sanoi Iivana, minä tapasin hänen, kun hän oli
sytyttämässä. Minun aikanani hän pisti valkean kattoon. Minun ei olisi
tarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se
sammuksiin, niin ei mitään vahinkoa olisi syntynyt.
-- Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sinäkin
kuolet. Kenen syy tämä on?
Iivana vaan katsoi pitkään isäänsä ja oli vaiti eikä voinut mitään
sanoa.
-- Vastaa Jumalan edessä, kenen syy se on? Mitä minä sinulle sanoin?
Tässä vasta Iivana tuli tuntoonsa ja käsitti kaikki. Hänen äänensä
värisi, kun hän lausui: anna, isäni, minulle anteeksi, minä olen
rikkonut sekä sinua että Jumalaa vastaan.
Ukko liikutti käsiään, muutti kynttilän vasempaan käteensä, kurotteli
oikeaa otsaansa, tahtoen ristiä silmänsä, mutta hän ei jaksanut nostaa
kättänsä ja se jäi sikseen.
-- Kiitos olkoon Jumalan! Kiitos olkoon Sinun, taivaan Herra! sanoi hän
ja loi katseensa taas sivulle poikaansa.
-- Janne! kuules Janne!
-- Mitä, isäni?
-- Mitä sinun nyt tulee tehdä?
Iivana vaan itki.
-- En tiedä, isäni, sanoi hän, kuinka nyt olla ja elää?
Ukko sulki silmänsä, liikutteli huuliaan, ikäänkuin kootakseen
voimiaan, aukaisi taas silmänsä ja sanoi:
-- Kyllä te vielä tästä pystyyn pääsette. Jumalan avulla kyllä pääsette
elon alkuun ja toimeen tulette. Ukko vaikeni hetkeksi, hymyili sitten
ja lausui:
-- Varo vaan, poikani, ettes kellenkään puhu mitään. Vieras vika peitä,
niin Jumala kaksi sinulle anteeksi antaa. Ja ukko otti kynttilän
molempiin käsiinsä, painoi kätensä rintaansa, huokasi, oikaisihe ja
kuoli.
* * * * *
Iivana ei ilmaissut Kaapoa, eikä kukaan saanut tietää, kuinka valkea
oli päässyt irti.
Ja Iivanan sydän leppyi; eikä Kaapo voinut ymmärtää, miksi Iivana ei
kellenkään ilmaissut häntä. Alussa Kaapo pelkäsi häntä, mutta sitten
tottui häneen. Miehet lakkasivat ensin riitelemästä ja sitten lakkasi
heidän kotoväkensäkin. Niin kauan kuin uusia taloja rakennettiin,
asuivat molemmat perheet samassa talossa, ja kun kylä sitten taas
saatiin kuntoon ja talot asetetuiksi kauemmaksi toisistaan, jäivät
Kaapo ja Iivana naapuruksiksi samaan pesään.
Ja niin elivät Iivana ja Kaapo kuni naapurit ainakin, niinkuin heidän
isänsäkin olivat elelleet. Ja aina muistaa Iivana Schtscherbakoff
isänsä neuvoa ja Jumalan käskyä, että valkea on alussa sammutettava.
Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän koita sitä sille kostaa,
vaan kokee kääntää asiaa parhaaseen päin; ja jos joku sanoo hänelle
pahan sanan, niin ei hän suinkaan koeta keksiä kahta katkerampaa
vastausta, vaan neuvoo toista, ettei hänen niin pahasti pitäisi
puhuman; ja niin hän vaimomäkeäkin ja lapsiansakin neuvoo tekemään. Ja
niin parani Iivanan olo ja elo ja hän rupesi voimaan entistänsä
paremmin.