Iltapuoleen sai suutari kengät valmiiksi ja lähti niitä viemään pois.
Hemmolan kartanolla hän tapasi Hintin, jolle antoi Pekan lähettämän
kirjeen.
--Mikä pulverilappu tämä on? kuka tämän lähetti? kysyi Hintti.
--Pekka sen lähetti, sanoi siihen kirjoittaneensa muutaman laulun, jota
olit pyytänyt, selitti suutari.
--Vai laululappu tämä on, minä luulin joksikin pulverilapuksi. Mutta
kenelle ne kengät on tehty?
--Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on ... sanoi suutari ja nosti kenkiä
korkeammalle nähtäväksi.
--Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun
jalastani ole mittaakan otettuna.
--Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan.
--Niin, vaan kuka käski?
--Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari
ja meni tupaan.
--Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään,
sanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan.
--Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän
katsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt ... jokohan ...
eiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin ... kuka tiesi ...
minunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka
vakuuttavinaan ... mitenkähän sitten lieneekään...? Tähän keskeytyi
Hintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja
samanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän
naurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen
Hintille virkkoi hän:
--Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin.
--Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia
kenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä.
--Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä
teetän vaikka sinä mitä tahdot.
--Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti.
--En minä muille ... ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä
minun tuumiini ... tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta
on sinun, jos minä ennen kuolen.
--Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä
kenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle.
--No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä ... ja kun vähän tarkemmin
ajattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja
kyllä siitä vielä Hinttikin ... tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos
tullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä.
Tylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos
nuoret! ... vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi...
Päästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun
kannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden
välistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin
kenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset
Hemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi
ilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä
välillä.
Istuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin
päätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi.
* * * * *
Hemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa.
--Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi.
Mutta ei hän sanonut menevänsä kirkkoon, eikä tarvitsevansa
hevostakaan. Sanoi tulevansa ehkä sinä iltana takaisin ja neuvoi siksi
aikaa töitä.
Pojat jäivät aprikoimaan, että mihinkään se nyt meni.
--Eiköhän nyt Marianpäivää vasten ole jossain seuroja, muisteli Ima.
--Niin seurojako, virkkoi Hermanni. Onhan ne. Kuulinhan minä, näen mä,
viikolla, että Liitteelässä on seurat, ja suuri veisuutalkoopa kuuluu
olevankin.
--No sinneköhän se isä meni ja ei puhunut meille mitään. Onpa se ennen
sinne muitakin hätyytellyt, arveli Jahvi.
--Sinne se meni, vakuutti vieläkin Hermanni. Ja katsotaanpahan, onko
siijooni kirjavasussa.
Hermanni nouti kirjavasun, jonka myllistivät hakea ylösalaisin, mutta
ei sieltä siijoonia löytynyt. Silloin pojat olivat varmat asiasta.
Havaintonsa he ilmoittivat Hintillekin ja aprikoivat, menisivätkö he
iltasilla kylään huvittelemaan, vai kotonako...
--Ei me lähtä muuanne, silloin kun on kotona näin rauhallinen, sanoi
Jahvi.
--Ja minä vien iltamassa sanan toisille, sanoi Hermanni iloissaan.
--Entä jos isäntä tulisi kotiin, niin kävisi samoin kuin viimeinkin
kävi, muistutti Hintti.
--Eikä tule, päätti Jahvi. Veisaahan ne yön tarkkaankin ja sitten
pyhänä kirkon ajan nukkua köllöttävät. Ei mitään pelkoa. Ja jos pääsee
tietoon, että täällä on vähän lystäilty, niin mitä se haittaa. Kun
porisee, niin kuunnellaan, jos lyöpi, niin käännellään.
--Niin, ja minä juoksen pakoon, sanoi Hermanni nostellen jalkojansa,
niinkuin jo olisi lähtö lähellä.
Ennenkuin Hermanni lähti ilmoittamaan toisille nuorille isänsä
poissaoloa, sai hän Hintiltä lisäasiaksi sen, että sanoa Matille
kaikessa salaisuudessa, että Hintti on kutsunut käymään.
--Mitä maksat, niin sitten sanon, kiusasi Hermanni.
--Jopahan sinä siinä väsynet.
--No enpä sano, koska et aio maksaa.
--Sinä nyt joutavata. Maksanhan minä, kun sattuu.
--No kunhan lupaatkaan ... vaan niinkö minä sanon, että tulla
liitoille?
--Niin, sinä taas ... kun minä sinulle sanoinkin, ethän sinä malta olla
äänettä. Sanohan niinkuin neuvoin.
--Ole huoletta, kyllä sanon ja viimeksi, että, että ... kiusoitteli hän
vieläkin ja lähti nauraen pois.
--Sanopa nyt miten hyväsi, vaan jos hupiset joutavata, niin suutun
sinuun iäksi.
Poika vain nauroi ja meni.
Hintti kääntyi muuanne ja huokasi:
--Voih! kun pitää ihmisen olla niin tyhmä, ettei osaa kirjoittaa.