Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.
Rakas ystävä!
Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan,
paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä
kysynyt.
Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen
tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta,
vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun
kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on
olemassa, ettei minulla siinä ole _uskoa_, vaan _tieto_.
Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä,
lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo
kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset
homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.
Kasvatuksenikin oli sen mukaan; -- minä en koskaan kuullut kenenkään
kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon
sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme
on, -- samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja,
carbonicum'ia ja mosquitoja, -- verbejä, substantiveja j.n.e. ja
"ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään
aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon
puusta, jotta Abel syntyisi.
10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että
sivistyneet perheet keskenään _vaihettavat_ lapsiaan, Vuodeksi tahi
kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja
unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja
niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja
minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n
kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs.,
joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.
Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut
mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta
sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy
melkein ihmeeksi.
Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut
gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka
oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni
suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli
helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia
koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja
mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in
gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle:
"tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä,
valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja
folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin
kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan,
englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja
rakennus-taidetta.
Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä
tekemään.
Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava
luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin
valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas
minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös
valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin
ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana
toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.
Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli
syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella
alalla.
Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.
Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.
Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei
mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen
näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet
oppinut miekkailemaan, ampumaan" -- minä olen juhla-ampujana saanut
kunnia-palkintoja --, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan,
näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" -- Nämät
kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin
protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita
opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen
toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan.
Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija,
kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides
piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista
taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen
polvikunta toista kaikkiin näihin _ilmaiseksi_ ja leikkien. Minä opin
puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa -- hedelmäpuuni ovat ainoa
kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa
olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja,
ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää,
sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä
Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.
Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle
maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän
oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan
runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota
kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti
minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.
Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin,
ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla.
Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan:
muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin
kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin
advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.
Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena
Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin
taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in,
mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä,
yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja
toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai"
(Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää
kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää
neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty
oikeudenasia rasita sitä.
Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi,
sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin
kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via
facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza
Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin
kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä
enemmän.
Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi
avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet
toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.
Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.
Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on,
sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse
kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész"
(näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi",
"Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja
"saksalainen" -- tuo tunnettu építheton.
Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten
ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä,
että tämä ylpeys _pehmenisi_. Ja minä olenkin saanut niitä näitä
aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on
emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä;
Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään
Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät
komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja
siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei
kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin
tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli
Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.
Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden
vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.
Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle
tuottamatta.
Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin.
Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä
päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta
taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut,
että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois
valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa
astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari
kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa
kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa.
Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme
siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme
häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän
välttämiseksi, meni kamariinsa ja -- ampui itsensä. Minä olin valmis
tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti
minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti
minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin
mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli
välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten
leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin,
Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti
minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan
talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24
peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua
pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.
Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona
oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä
laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen
mieleen -- hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli --
kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän
vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin
minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.
Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan
mennyttä taisteloa, -- taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan,
kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen
alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys!
Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en
enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa
olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania,
joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin
vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen
oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja
kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin
kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan
antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista
taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä
kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.
Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se
paremmalta soipi.
Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa,
rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa,
hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa
taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina
pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.
Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se
arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun
ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime
kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on
Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut,
että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta
ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.
Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen.
Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas,
etten minä halua edes paratiisiin. -- -- -- -- --
6/12 70.