I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
II. Erakot.
III. Nicaean kirkolliskokous (32l).
IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;
hänen kuolemansa.
V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren
kuoleman jälkeen.
VI. Basilius Suuri.
VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous
(381); Gregorius Nyssalainen.
VIII. Milanon piispa Ambrosius.
IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.
X. Johannes Krysostomus.
XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).
XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
XIV. Kirkkoisä Augustinus.
XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451).
XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.
XXI. Papisto; Gregorius Suuri.
XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.
Alkulause.
Joka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja
ei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla
anastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu
yhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja
kirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme
on tuo muka "vapaamielinen", "valistunut" ajanhenki ehtinyt kylvää
myrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin
kansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme
ainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten,
samoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy,
sitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan
välillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys
ja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi.
Kaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää
joutuvat kristilliselle kirkolle, -- päivät, jolloin jokaisen täytyy
varmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja
kirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran
seurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä
kohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan
merkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella
alalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset
kilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa
tuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa
paikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä
hengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä,
etsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa
yhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan,
jonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli
nyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat
Jesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä
uskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen
paheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi
sen jäseniä elähyttämään.
Vanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja,
jotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa
oikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina,
jolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka
vähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän
aikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä,
vaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon
tuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet?
Lyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä,
jota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien
erehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan,
joka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat
kristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten
hyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan,
pysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein
henkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt
enää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan
Herran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea
oikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä,
tietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on
kehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.
Ei löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua
suomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut
mahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä
vaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti
esitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin
uskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme
puute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka
heikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa,
että nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin
muutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin
oppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden
uhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista
ensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa
tätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää
Suomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja
pääpiirteet.
Muukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten
kirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen
miten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita
ei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen
nimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat
ikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen
kirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut
käytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.
Yhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen
käsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja
ja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen
kaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman
välillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen
valtakunta "ei ole tästä maailmasta". Mihin määrään tässä samoinkuin
muissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan
menneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä
vielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun
lausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon
Herra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka
silmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!
Oulussa, Lokakuussa 1887.
_M. Rosendal._