Että tämän piti vielä tulla.
Tuomas löi tapin kiinni ja työnsi venheen vesille riisuttuaan takkinsa
ja hattunsa. Istui tuhdolle ja alkoi soutaa vihan vimmassa, niin että
venhe hyppeli kuin lastu tyvenellä vedenpinnalla.
Että tosiaankin vielä tämän piti tulla, niin kuin ei entisessä olisi
ollut tarpeeksi jo kantamista ja kestämistä. Anna raskaana! Isotalolle!
Hyvä jumala, miten paljon hänen piti jaksaa kärsiä ja kantaa! Ensin
saa tietää, että poika, jota on rakastanut omanaan, onkin pahimman
vihamiehen, ja sitten seuraa toinen isku, niin kuin ei jo entisessä
olisi kylliksi.
Kaikki, kaikki särkyi. Ainoa ilo, joka oli vielä pojasta, pirstautui.
Nyt ei ollut enää mitään jälellä muuta kuin häpeä. Häpeä niin suuri,
ettei sitä jaksaisi kantaa.
Kun olisi saanut asua jossain kaukana muiden ihmisten ilmoilta, niin
ettei olisi kukaan saanut tietää hänen häpeäänsä. Mutta nyt siitä
varmasti puhui jokainen ja nauroi hänelle. "Siin'on mies, elättää
Isotalon jalkavaimoa ja poikaa."
Kun olisi lähteä pakoon ja jättää kaikki siihen. Kun löytäisi semmoisen
paikan, jossa ei olisi muita ihmisiä, mutta mistäpä sen löysi. Ja
kulkisihan häpeä mukana. Ei sitä voinut paeta.
Tuomas souti niin, että vesi kokan alla kohisi. Souteli kirkonkylään
mennäkseen rovastin puheille. Täytyihän jollekin puhua ja kelleköpä
muille puhuisi kuin ystävälliselle, hyvälle rovastille. Varmaankin se
jonkun tien neuvoisi, jota lähteä käymään.
Hankavitsa katkesi ja Tuomaan täytyi nousta saareen uutta vitsaa
vääntämään.
Elokuun aamu oli poutaisen kirkas ja tuuleton. Ilma tuoksui raikkaasti.
Talot ja pellot järven rannoilla kuvastelivat tyveneen veteen.
Pelloilla leikattiin tuleentunutta viljaa. Kuului iloisia ääniä ja
muutamissa torpissa näkyi jo riihi lämpiävän. Ilmaan levisi miellyttävä
kuivuvan viljan tuoksu.
Tuomas lähti jälleen soutamaan.
Oli se ihme, ettei hän jo lopettanut, lyönyt liiskaksi siihen
paikoilleen porttoa sikiöineen, kun sai sen tietää. Sokea hän oli, kun
ei jo ennemmin huomannut. Vaikka mitäpä se olisi auttanut, jos olisi
huomannutkin.
* * * * *
Tuomas oli puhunut asiansa rovastille.
— Kunhan nyt et vaan, Tuomas, näkisi unia, virkkoi rovasti.
Tuomas melkein kiivastui, kun kuuli rovastin epäilevän.
— Ei ole unta. On jo itsekin tunnustanut. Olen omin silmin nähnyt ja
paljon on muitakin näkijöitä.
Rovasti näytti miettivän. Kasvoille tuli ystävällisempi piirre.
— Kylläpä on sitten huonosti asiat. Paremman vaimon veroinen olisit
ollut, Tuomas parka. Kun nyt semmoinen piti sattuakin.
Tuomas heltyi.
— Olenhan sitä monasti ajatellut, että minkätähden minulle piti
semmoisen sattua ja miksi minulle pani näin raskaan kuorman
kannettavaksi.
— Se on hyvä harkitsemaan, minkä verran kukin jaksaa kantaa ja minkä
verran mikin tarvitsee isän vitsaa, sanoi rovasti.
— Mutta minä en jaksa enää kantaa.
— Kyllä se tietää, kuinka paljon kukin jaksaa.
— Mutta minä en jaksa. Kuuleehan rovasti siitäkin, että olen koettanut,
kun en jo silloin tehnyt selvää, kun kuulin, ettei poika ole minun.
— Olet vasta opetellut kantamaan. Se tuntuu taakka ensimäisillä
askeleilla raskaalta, vaan kun kärsivällisesti ensimäisen taipaleen
läpäiset, niin jo on kevyempi kantaaksesi, ja kun voimia anoen vaan
jatkat, niin jopa kohta et enää huomaakaan, että sinulla on liikaa
painoa hartioillasi. Semmoista se on ristin tien taivaltaminen. Ei saa
kyllästyä ensimäisillä askeleilla.
— Vaan minkä takia se juuri minulle sellaisen tien valitsi?
— Saattaa sinua rakastaa enemmän kuin muita lapsiaan.
— Semmoistako sen isän rakkaus onkin?
— Semmoista. Jota hän kurittaa, sitä hän myös rakastaa. Olet saattanut
olla nurja mieleltäsi ja kiittämätön antamistaan lahjoista ja näin
tahtoo sinua muistuttaa. Jokaiselle hän valitsee sopivan tien
käytäväksi.
— Kuinka moni muukaan muistanee häntä kiittää, vaikka on kaikki hyvin
ja kaikki menestyy. Ja olenhan minä kiittänytkin.
— Semmoinen on tie, jota on käytävä. Ei saa kysellä, miksi juuri
minulle näin teki eikä toisin, ja miks'ei minulle antanut kauniita
päiviä vaan toiselle. Ei muuta kuin ottaa vastaan kaikki semmoisena
kuin antaa.
Tuomas vaikeni.
Semmoistako se olikin. Niinkö tekivät kaikki muutkin, että ottivat vain
kaikki vastaan napisematta. Hyväähän saattoi rovasti tarkoittaa, muttei
se vaan häneen pystynyt. Ottaa nyt semmoinen risti ilolla vastaan
ja nurisematta kantaa. Johan! Mitähän itse tekisi, jos samanlaiseen
joutuisi?
Mietittyään hetken kysyi Tuomas.
— Olen tässä sitä ajatellut, että mitähän rovasti itse sanoisi, jos
semmoiseen joutuisi. Kantaisikohan napisematta?
— Saattaisihan tulla vastaväitteitäkin. Semmoinen kun on se
ihmisluonto, vaan mikäpä siinä muutakaan auttaisi, kuin tyytyä vain
kohtaloonsa.
Tuomas epäili, muttei sanonut mitään.
— Taisit tulla, Tuomas, sitä varten, että eroon itseäsi...
— Mistä?
— Siitäpä vaimostasi.
— En minä ole sitä ajatellut.
— Se on oikein, niin sitä miehen pitää. Nyt olet oikealla tiellä, kun
vain kärsivällisenä jatkat. Ja jos vaimosi jatkaa huonoa elämäänsä,
niin tuo hänet tänne, kyllä minä sitten...
Tuomas sanoi hyvästit ja poistui. Rovasti seurasi vielä ovelle
evästellen hyvillä neuvoilla.
Päästyään pappilan peltoveräjästä metsätielle istui Tuomas kivelle.
Eipä siitä käynnistä nyt tullut paljoa paremmaksi. Sitä se neuvoo
ja tolkuttaa, että kanna ristisi, mutta minkäs tekee, kun ei jaksa.
Jaksaisikopa itsekään, jos kohdalle sattuisi. Hyvä sen on muille sanoa,
vaan koettakoonpa itse. Kun olisi osannut neuvoa, miten saadaan voimia
jaksamaan, mutta eipä osannut. Voihan sen tarkoitus olla hyväkin, mutta
kun sitä silläneuvoin ei jaksa täyttää, niin ei jaksa. Yhtä hämärässä
saa vaeltaa kuin ennenkin. Valon pilkahdustakaan ei näy mistään.
Kun eläisi äiti vielä. Se tietäisi antaa paremmat neuvot. Ainakin sitä
uskoisi ja koettaisi niin tehdä kuin se sanoisi. Vaan siellä nukkuu
nurmen alla. Hyvä onkin niin. Ei tiedä mitään poikansa kohtalosta.
Tuomas meni kirkkotarhaan ja etsi äitinsä haudan.
Siinä hän lepäsi pitkän ja vaivaloisen päivätyönsä perästä kaikista
parhain, rakkaista rakkain.
Kun olisit vielä elossa, äiti, niin eiköhän yhdessä selvittäisi.
Parhaimmat neuvot tietäisi saavansa, kun ne omalta äidiltään saisi.
Tuomas istui hautakummulla. Tuntui kuin olisi äiti tullut siihen
vierelle, ottanut kädestä ja hellästi puhellut.
— Voi poloista, mihin jouduit. Kyllä minä sen ihmisen näin jo
eläissäni, minkälainen oli, kun Isossatalossa palveli.
— Mutta mitä minun pitäisi nyt oikein tehdä, äiti?
— Ajaa ulos narttu sikiöineen talosta.
— Saisinko minä sillä rauhan?
— Rauhan...? niin... en tiedä... mutta olisihan pois edes siitä
silmiesi edestä. Olisi helpompi ollaksesi.
— Ei, äiti kulta, siitä minun häpeäni haihtuisi. Yhä kauemmaksi se vain
kuuluisi.
— Onhan se niinkin, mutta... koettaisit nyt sitä kumminkin.
— Huono keino... ei se mitään auta. Surua lapseni menettämisestä ei saa
mikään haihtumaan. Se kalvaa aina kuin kuumalla raudalla.
Äiti vaikeni.
— Et ole kirkossakaan käynyt, jospa se sillä kohtalosi kovensikin.
— Kirkossa... enhän ole kehdannut, kun jokainen olisi sormellaan
osoittanut. Ja muutenkin... Ja tokkopa se nyt siitäkään olisi
parantunut.
Äiti vaikeni uudelleen. Tuntui olevan jo hyvin kaukana.
Ei siis hänelläkään mitään neuvoa, joka edes hetkeksi olisi
helpoittanut. Ei muuta kuin taivalla vain yksin rämeistä polkua, niin
kauan kuin se päättyy.