Anna oli lehmiä lypsämässä pelto veräjällä. Lehmisavu kiemurteli
tasaisena ja levisi tuoksuvana pilvenä vesaikkoon, jossa kellokas
seisoi märehtien. Anna kuuli kopsetta polulta ja nousi katsomaan, kuka
sieltä mahtoi tulla. Isotalo! Anna punastui ja painoi päänsä piiloon
lehmän kylkeä vasten. Mistähän se nyt? Näkiköhän sitä Tuomas? Kun
nyt pysyisi siellä palollaan. Sanoi sen kohta loppuvan. Täytyy pitää
varalta.
— Hyvää iltaa!
— Iltaa. Mistä sinä nyt tulet?
— Kävelin vain tuolla metsässä. Oli Tuomaalle asiaa.
Anna naurahti.
— Mitä sinulla Tuomaalle?
— Vaadin verosta päivätöihin. Pari päivää viikossa ei muuta. Kun nyt
sinulle ei tulisi vaan ikävä?
— Pyh! Kyllä joutaakin siitä kurnuttamasta.
Isotalo rämähti nauramaan.
— Sitähän minäkin, että parempi se on vero työnä suorittaa. Ei ole aina
siinä kintuilla pyörimässä.
Anna kaatoi maidon kiulusta saaviin, taputti Omenaa ja nousi yli
veräjän.
— Tuletko tupaan, kysyi hän suorien hamettaan ja katsellen vierasta
veitikka silmäkulmassa.
— Tulen tietysti.
Tupa tuoksui koivunlehdille. Pikku Matti nukkui kehdossaan. Anna jäi
seisomaan ikkunan ääreen katsellen tyvenelle järvelle.
Isotalo läheni ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.
— No, ei saa, oli Anna kieltävinään.
— Miksei saa?
— Sattuu Tuomaskin tulemaan.
— Ei tule. Paloaan meni kyntämään. Tapasin hänet hakaveräjällä.
— Mitä varten sinä sen tosiaankin päivätöihin käskit?
— Johan sanoin. On siinä aina kintereillä kieppumassa.
Isotalo istui penkille ja veti Annan polvelleen. Anna vähän vastusteli,
mutta jäi kuitenkin.
Oletpa sinä lämmin ja tuoksuva, virkkoi Isotalo sieraimet värähdellen.
— Eikö oma vaimosi ole? ilakoi Anna.
— Semmoinen koranka. Kuiva kuin kuusen kanto. Kylmä kuin kivi kaivossa.
— Johan nyt!
— Semmoinen on.
— Mitäs otit.
En arvannut ottaessani.
En minäkään, sanoi Anna nauraen.
— Sama vahinko sinulle kuin minullekin.
Pikku Matti heilahti vuoteessaan ja äännähteli.
Anna meni hyssyttämään.
Isotalo katseli pienokaista pitkään ja hymyillen.
Mitä sinä katsot, kysyi Anna.
Että kun ei siinä vain olisi minun poikani.
Anna naurahti hämillään.
— Olisiko tuo.
Onko se sinusta Tuomaan näköinen?
— Ei.
— Siinäpä se.
— Mistäpä sen nyt niin varmaan tietää, sanoi Anna hiljaa.
Isotalo rämähti nauramaan.
— Mutta Tuomas pitää tietysti poikaa omanaan?
— Saahan pitääkin.
— Kyllä minun puolestani.
Anna istui jälleen penkille ja Isotalo siirsihe lähemmäksi.
— Ylihuomenna tulee Tuomas meille. Saanhan tulla silloin tänne?
— Et nyt tulisi kuitenkaan.
— Miks'en?
— Sinä käyt liian usein täällä. Tuomas voi tulla tietämään.
Isotalo naurahti ja kysyi.
— No mitä silloin?
— Saattaa vaikka tappaa minut kun tietää.
— Päh! Semmoinen retus!
Molemmat nauroivat. Isotalo veti Annan pään kainaloonsa ja suuteli
keskelle suuta.
— Näin minä vaan teen. Ja kummallisen hyvälle se maistuukin toisen
omalta.
— Et nyt puhuisi noin, pyyteli Anna punastellen ja alaspainetuin
katsein.
Isotalo hyväili Annan täyteläisiä jäseniä silmissään samea kiilto.
— Mene nyt jo pois. Tuomas saattaa tulla minä hetkenä tahansa, kielteli
Anna.
Isotalo nousi ja virkkoi ovella.
— Sitten ylihuomenna.
— Eikö mitä.
— Varmasti!
— Jollei Tuomas tulekaan työhön.
— Hänen täytyy tulla!
— Ei se minun kehoituksestani ainakaan tule, arveli Anna...
— Kyllä minä saan hänet tulemaan, sanoi Isotalo porstuassa mennessään...
Anna istui ikkunaan nojaten ja katseli järvelle mietteissään.
On siinä komea mies. Jäsenet aivan kuin rautaa. Ja miten tuima
katse sillä on. Ihan panee värisemään. Mikä hänessä lieneekin niin
viehättävää? Miksi hän ei ottanut minua silloin kuin..? Mutta rikas
oli kai silloin parempi. Nyt ei enää kelpaa. Voi, voi kuitenkin,
onkohan tämä nyt suurikin synti pitää hänestä. Kun voisi ainoastaan
pitää, mutta kun... Sen katseiden alla aivan pökertyy. Kyllähän pitäisi
Tuomasta kohdella kuitenkin paremmin, kun vain voisi. Jos koettaisi
edes joskus olla hänelle oikein hyvä... Nyt se sieltä jo tuleekin.
Tuomas astui tupaan kumaraisena ja väsyneenä ja istui huoahtaen
penkille. Anna kiirehti hänelle ruokaa laittamaan. Kantoi täyden
viilikehlon pöytään lampaan koiven ja voiastian. Lisäksi äsken
leipomaansa ohraohukaista.
— Syö nyt. Saunakin on jo valmis.
— Eipä tuo nyt tee mieli ruokaa, virkkoi Tuomas allapäin.
— Miksei? Mikä sinun nyt on? e
— Isotalo tuo kävi verolle vaatimassa, vaikka itselläkin olisi työtä
liiaksi.
— Ja siitäkö sinä...?
— Sepä se tässä niin painaa.
— No käyhän nyt siltä syömään. Toin siihen vähän parempaa, kun saat
aina yksin raataa.
Tuomas katsahti vaimoonsa. Mitä se nyt haastoi? Eihän se ennen noin...
Kas, eikö olekin pöydässä viilikehlo ja voitakin.
Anna sai mieheltään kiitollisen katseen. Hiukan keventyneenä hän
virkkoi.
— Pitänee sitten haukata, että pääsee kylpyyn. Etkö sinäkin tule
syömään?
Anna tuli.
— Jospa sinä nyt kumminkin menisit verotyöhön. Saattaa muutoin isäntä
suuttua.
— Mitä siitä, jos suuttuu.
— Ajaa pois mökistä.
Tuomaan kasvot synkkenivät.
— Millä oikeudella?
— Kyllä ne aina oikeutensa löytävät, arveli Anna.
— Mutta minulla kun on työtä kylliksi kotonakin. Pitäisikö minun sitten
yöllä vielä raataa omilla vainioilla.
— Eihän tässä nyt enää niin... kevättyöt jo lopussa. Jos tuolle
kelpaisi minun työni heinäaikana. Saisit sinä olla kotitöillä.
Tuomas katseli oudoksuen vaimoansa.
— Olisiko sinusta verotyö niin mieluista?
Annan katse painui alas.
— Eipä se niin... mutta ajattelin, että sinä suorittaisit enemmän
kotiniityllä.
— Parasta se on sinun olla kotitöillä, sanoi Tuomas melkein jyrkästi.
— Sinä et sitten päästäisi minua minnekään, virkkoi Anna nyreissään.
— Kyllähän minä sinua muuanne, mutta eihän nyt verotyöhön.
Tuomas nousi pöydästä ja painoi puukon seinän rakoon.
— Mikä lienee tarkoitus isännällä, kun työhönsä tahtoo. Ei tuo ole
ennen tahtonut. Joko nyt lienee rahaa liiaksi, kun ei kelpaisi
verostakaan... Joko sitä sitten saunaan...?
— Mene vain, käski Anna.
— Etkö sinä tulekaan?
— En. Menköön piika-Iida löylyä lyömään.
— Kyllä minä itsekin...
Tuomas painui ulos, otti portailta oman taittamansa vastan ja meni
saunaan.
Löyly virkisti väsynyttä ruumista ja vasta tuoksui nuorelta koivulta.
Ei tuntunut veroasia enää niin raskaalta.
Mitähän se eukkokin sinne nyt minua niin ajaisi? Rahaan on sekin perso.
Säästäisi vain siinäkin. Eiköhän se, kun vain jaksaisi... Saisihan
tuota hänen mielikseen koettaa. Jos tuo antaisi paremman kaskimaankin,
Isotalo. Silmillä se on siitä kuitenkin, jos ei mene.
Tuomas pukeutui rantakivellä istuen. Järvi lepäsi tyvenenä rantojaan
kuvastellen.
— Saisi sieltä nyt särkiä verkolla, saattaisipa saada ahveniakin, kun
olisi jaksanut verkot laskea. Mutta ei jaksa. Semmoista se on. Yhden
työn saa kuntoon, niin jo toinen jää. Sitten pitäisi vielä verollekin
ehtiä.
Tuomas käveli pihaan ja istui aittansa rapuille.
Anna kuului liikkuvan aitassaan ja paneutuvan nukkumaan.
— Ethän sinä tullutkaan, virkkoi Tuomas alakuloisesti Annalle.
— Mihin?
— Minun aittaanipa.
— Enhän minä ole luvannutkaan.
— Lupasithan.
— Siellä on niin ahdasta.
— On tuonne ennen mahtunut.
— Minua niin nukuttaa, kuului Anna sanovan jo sängystään.
Tuomas kopisti porot piipustaan ja virkkoi äreästi.
— Nuku sitten.
Meni aittaansa ja veti paukahtaen oven kiinni.
— Tällaistako se on sitten vaan eteenkin päin? Tuomas huokasi raskaasti
vuoteessaan.