JOHDANTO.

Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli

Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi.

Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet,

mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria

palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun

pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään

Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja

Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui

moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku

kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan

Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös

liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja

vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian

kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.

Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen

eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli

siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan

omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja

Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.

Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita

sukuja.

Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan

mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin.

Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut

aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman

urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä

asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja

harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut

Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä

aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin

maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia

kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita

naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat

paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa

metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.

Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista

elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää

entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia,

onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten

raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan

vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen,

sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti

kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin

johdolla.

Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin

lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä

se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei

sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti

käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa,

Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz

Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra

Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo

samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin

kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja

Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.

Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen

mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu

ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja

nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin,

Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa

kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra

Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.

Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen

aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra

Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja

kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että

Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty

melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä

vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.

Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen

mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin

sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä,

alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko,

suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja

voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen

kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.

Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä

nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne,

jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka

kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen

lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin

johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista

vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten

syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat

parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski

omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin,

suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen

joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.

Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset,

jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka

kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla

odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian

tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa

herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi,

sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita,

niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia.

Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski

oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi

häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä

kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen

täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui

niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen

jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen,

hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti

vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo,

joka oli Pacunelessa ensimmäinen.

Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa

Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin

ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä

Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti

hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan

ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen

päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.

Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi,

että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen,

lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä

Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin

menee, Laudan koko aatelin... »joka on ollut minulle hyväntahtoinen

(sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon

se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana,

jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten

mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”

»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia

häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä

lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle

lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan

ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä

kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta

lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä

rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet,

ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat

Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni,

niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä,

Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri

syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä

vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin

isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni.

Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja

kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa

Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään

naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle

hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni

Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan

siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan

häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä

Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä

rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin,

menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.

»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo

tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä

uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö,

koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon...»

Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja

pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt.

Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti,

ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä

ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat

suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta

puhumasta.

Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä,

tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää

elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine

vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten

hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin

huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan

seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat

omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon

hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat

hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa.

Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit

sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet

auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi

aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen

muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk

oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat

sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja

hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt,

miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.

Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan

aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat

eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan

että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat

taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin

Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio.

Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien

ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja.

Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa

sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä

etsimään herra Andrzej Kmiciciä.

Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja

Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli,

herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin

täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä

huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut

levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli

kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut

anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä

tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen

kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota

yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät

muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin

Aleksandra-neiti itse.

Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa

alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei

ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon,

jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa

suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle,

heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden

oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa

saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen

Lauda lähti miehissä liikkeelle.

Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei

ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset

vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen

uutisia.

Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään,

paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.