Kello on yli neljä. Iltahämärää. Kurainen aukeama on työmiehiä
täynnä. Aukeaman takana, erotettuna siitä piikkilanka-aidalla, on
kanavan hinauslaituri, johon yksi lotja on kiinnitetty. Tehtaan
korkea muuri kohoaa kanavasta aukeaman poikki ja sen kulmaan on
tynnöreistä ja laudoista pystytetty kömpelö puhujalava. Sillä
seisoo Harness. Roberts vähän joukosta ulompana, nojaa selällään
muuria vasten. Hinauslaiturilla loikoo, välinpitämättömästi
poltellen, kaksi lotjamiestä.
_Harness_ (ojentaen käsiään): Niin, minä olen puhunut teille suoraan.
Vaikka minä puhuisin huomisaamuun saakka, en minä voisi enempää sanoa.
_Jago_ (tumma, kellahtava espanjalaisen näköinen mies, jolla on lyhyt
tuuhea parta): Tahtoisin kysyä teiltä, herra! Voivatko he saada
rikkureja?
_Bulgin_ (uhitellen): Antaa niiden yrittää.
(Väkijoukosta kuuluu kovaa hälinää)
_Brown_ (pyöreänaamainen): Mistä he niitä sitte saisivat?
_Evans_ (pieni, levoton, rasittunut mies, jolla on tappelijan naama):
Aina on rikkureja, se on niiden luonnossa. Aina on miehiä, jotka
tahtovat pelastaa oman nahkansa.
(Taas kovaa hälinää. Väkijoukossa on liikettä ja vanha Thomas
väkijoukkoon liittyneenä asettuu eteen.)
_Harness_ (pitäen käsiään ylhäällä): He eivät voi niitä saada. Mutta se
ei auta teitä. Olkaa siis järkeviä miehet. Teidän vaatimuksenne
olisivat aiheuttaneet tusinan lakkoja kannatettavaksemme aikana,
jolloin emme ole siihen varustautuneet. Ammattiliitot toimivat oikeuden
puolesta, ei yhden mutta kaikkien! Kuka puolueeton henkilö tahansa
sanoo teille -- teidät oli harhaanjohdettu! Minä en sano, että te
menette liian pitkälle siihen nähden, mihin teillä on oikeus, mutta te
menette liian pitkälle aikaan katsoen. Te olette kaivaneet itse
itsellenne kuopan. Aijotteko te pysyä siellä vai aijotteko kiivetä
ylös? Puhukaa!
_Lewis_ (mustaviiksinen walesilainen): Te iskitte paikalleen, herra!
Mitä on tehtävä?
(Taas liikettä väkijoukossa. Rous tulee nopeaan
asettuen Thomasin viereen.)
_Harness_: Alentakaa vaatimuksenne sopivaan määrään ja me otamme ne
perinpohjin tarkastettavaksi; jos kieltäydytte, älkää odottako minua
tulemaan tänne toista kertaa kuluttamaan aikaani turhaan. Minä en ole
niitä, kuten teidän tulisi tietää, jotka puhuvat harkitsematta. Jos te
olette niin tervejärkisiä kuin minä otaksun teidän olevan -- huolimatta
siitä, kuka neuvoo teidän tekemään toisin -- (hän katsoo Robertsiin),
te päätätte tulla liittoon, ja uskoa meille sopimuksen teon. Kumpaako
tahdotte? Yhteenliittymistä ja voittoa -- vaiko entisen nälkiintymisen
jatkamista?
(Jatkuvaa mutinaa väkijoukosta.)
_Jago_ (äreästi): Älkää puhuko asioista, joita ette tunne.
_Harrness_ (korottaen äänensä hälinän yli): Tunne? (Kylmällä
liikutuksella.) Kaikkea mitä te olette saaneet kärsiä, ystäväni, olen
minä kärsinyt -- minä sain sen kokea kun minä en ollut suurempi
(osottaen erääseen nuorukaiseen) kuin tuo nulikka tuolla. Ammattiliitot
eivät olleet silloin niin voimakkaita kuin nykyään. Mikä teki ne
voimakkaiksi? Yhteenliittyminen -- se teki ne vahvoiksi. Minä olen
saanut sen kaiken kokea, sen vakuutan ja siitä on vielä arvet
sielussani. Minä tunnen kaiken, mitä te olette kärsineet -- te ette voi
minulle mitään uutta kertoa, jota en tuntisi. Mutta kokonaisuus on
suurempi kuin osa ja te olette ainoastaan osa. Seisokaa te meidän
takanamme ja me seisomme teidän takananne.
(Hän odottelee seuraten heitä katseillaan. Hälinä kasvaa.
Joukko kerääntyy pieniin ryhmiin. Green, Bulgin ja Lewis
juttelevat yhdessä.)
_Lewis_: Puhuu hyvin järkevästi, tuo liiton mies.
_Green_ (tyyneesti): Ja'ah! Jos minua olisi kuunneltu, olisitte
kuulleet järkeä jo kaksi kuukautta sitte.
(Lotjamiesten nähdään nauravan.)
_Lewis_ (osottaen): Katsokaa noita kahta pöllöä tuolla aidan takana!
_Bulgin_ (uhkaavasti): Heidän olisi paras lopettaa kakatuksensa tahi
minä lyön heiltä leukaluut murskaksi.
_Jago_ (äkkiä): Te sanoitte, että lämmittäjillä on riittävät palkat?
_Harness_: En sanonut, että heillä on riittävät palkat, sanoin, että
heillä on yhtä suuret palkat kuin lämmittäjillä muissa samanlaisissa
työpaikoissa.
_Evans_: Se on valetta. (Hälinää.) Miten on Harperilla?
_Harness_ (kylmän ivallisesti): Saisitte katsoa, ettette itse
valhettele, mies. Harperin vuorot ovat pitempiä, töistä maksetaan aivan
sama.
_Henry Rous_ (tummempi kuva veljestään Georgesta): Kannatatteko meidän
vaatimustamme kaksinkertaisesta maksusta lauantain ylityöstä?
_Harness_: Kannatamme.
_Jago_: Mitä olette tehneet meidän avustuslistoillemme?
_Harness_ (kylmästi): Olen sanonut teille miten tulemme niiden kanssa
menettelemään.
_Evans_: Oo! tekemätön on aina epävarmaa. Te tahdotte saada toverimme
pettämään meidät.
(Hälinää.)
_Bulgin_ (ärjästen): Kitas kiinni!
(Evans katsoo vihasesti.)
_Harness_ (korottaen äänensä): Ne, jotka osaavat erottaa vasemman
kätensä oikeasta, tietävät, että liitto ei ole kokoonpantu pettureista
ja roistoista. Olen sanonut sanottavani. Harkitkaa sitä, toverit, ja
kun tarvitsette minua, tiedätte missä minut tapaatte.
(Hän hyppää alas, väki tekee tilaa ja hän menee pois. Yksi
lotjamiehistä katsoo hänen jälkeensä tehden piipullaan halveksivan
viittauksen. Miehet ryhmittyvät lähekkäin ja monta silmäystä
heitetään Robertsiin, joka seisoo yksin muurin vieressä.)
_Evans_: Hän tahtoo teitä menemään rikkureiksi -- juuri niin hän
tahtoo. Hän tahtoo teitä luopumaan meistä. Ennen kuin rupean rikkuriksi
-- ennen kuolen vaikka nälkään.
_Bulgin_: Kuka puhuu rikkureista -- punnitsetko sanasi, vai mitä?
_Eräs seppä_ (keltatukkainen suurkäsinen nuorukainen): Entäs vaimot?
_Evans_: He voivat kestää saman, minkä mekin, minun luullakseni,
vai mitä?
_Seppä_: Sinulla ei ole vaimoa?
_Evans_: Enkä kaipaakaan.
_Thomas_ (korottaen äänensä): Niin! Valtuuttakaa meidät tekemään
sovintoa isännistön kanssa, pojat.
_Davies_ (tummaverinen, hidasliikkeinen, synkkä mies): Nouse lavalle,
jos sinulla on jotakin sanottavaa, mene ylös ja puhu!
(Kuuluu huutoja "Thomas!" Häntä työnnetään puhujalavalle päin.
Hän kohoaa sille vaivaloisesti ja paljastaa päänsä odottaen
hiljaisuutta. Hyssytystä.)
_Punatukkainen nuorukainen_ (äkkiä): Oikein, vanha Thomas.
(Naurun remahdus. Lotjamiehet keskustelevat. Uudelleen
hyssytystä ja Thomas alkaa puhua).
_Thomas_: Me kaikki olemme samassa kuilussa ja se on luonto, joka
meidät on sinne heittänyt.
_Henry Rous_: Ne ovat tehtaanherrat Lontoosta, jotka ovat heittäneet!
_Evans_: Se on Ammattiliitto.
_Thomas_: Ei se ole isännistö, eikä se ole ammattiliitto, -- se on
luonto. Eikä se ole kenellekään häpeäksi väistyä luonnon tieltä. Sillä
tämä luonto on hyvin mahtava, se on paljon mahtavampi kuin ihminen.
Minun hartioillani on enemmän vuosia kuin yhdenkään teistä. Se on hyvin
pahaa, nähkääs, tämä taistelu luontoa vastaan. On pahaa saattaa
toisille ihmisille kärsimyksiä, kun niillä ei ole mitään voitettavissa.
(Naurua. Thomas jatkaa vihasesti.)
Mitä te nauratte? Se on paha, sanon minä! Me taistelemme periaatteen
vuoksi -- teissä ei ole yhtään, joka voisi väittää, etten minä usko
periaatteeseen. Mutta kun luonto sanoo "ei edemmäksi", niin silloin ei
ole hyvä teidän näpsäyttää sormianne sen nokan edessä.
(Roberts nauraa, kuuluu hyväksymisilmauksia.)
Tämä luonto täytyy tulla tyydytettyä. Ihmisen velvollisuus on olla
suora, rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias. Tätä raamattu opettaa.
(Robertsille vihasesti.) Ja kuule sinä, David Roberts, raamattu sanoo
että se voidaan tehdä joutumatta ristiriitaan luonnon kanssa.
_Jago_: Entä ammattiliiton kanssa?
_Thomas_: Minä en usko ammattiliittoon. He ovat kohdelleet meitä kuin
koiria. "Tehkää niinkuin me käskemme", sanoivat he. Olen ollut
kaksikymmentä vuotta lämmittäjäin etumiehenä ja minä sanon liitolle --
(kiihtyen) -- "voitteko te sitte sanoa minulle yhtähyvin kuin minä voin
sanoa teille, mikä on oikea palkka näiden miesten tekemästä työstä?"
Sillä viisikolmatta vuotta olen minä kantanut rahaani liitolle ja --
(hyvin kiihottuneena) -- hukkaan. Mitä se on muuta kuin peijausta,
huolimatta siitä mitä tuo herra Harness sanoo!
(Melua.)
_Evans_: Kuulkaa, kuulkaa!
_Henry Rous_: Menkää matkaanne! Lakatkaa maksamasta sitte!
_Thomas_: Katsokaa, jos joku ei luota minuun, onko minun luotettava
häneen?
_Jago_: Se on oikein.
_Thomas_: Antaa heidän yksin peijata ja toimikaamme itsenäisesti.
(Melua.)
_Seppä_: Emmekö juuri niin toimi vai mitä?
_Thomas_ (kasvavalla kiihkolla): Minä olen tottunut tulemaan yksin
toimeen. Jos minulla ei ole rahaa jotakin hankkia olen tottunut
tulemaan toimeen ilman sitä. On liian paljon, nähkääs, läpiä toisten
ihmisten rahoille. Me olemme taistelleet kunnollisesti ja jos olemme
hävinneet, ei se ole meidän vikamme. Valtuuttakaa meidät tekemään
ominpäin sopimukset isännistön kanssa. Jos emme onnistu, niin, sanon
minä, on parempi ottaa häviömme vastaan kuten miehet, kuin kuolla kuten
koirat tahi riippua toisten takinliepeessä antaen heidän tehdä meidän
puolesta kauppoja!
_Evans_ (murahtaen): Kuka on pyytänyt?
_Thomas_ (kurottaen): Mitä se on? Jos minä joudun otteluun jonkin
kanssa ja hän lyö minut maahan, en minä huuda toisia apuun. Minä nousen
taas ylös ja jos hän lyö minut perinpohjin, olen minä siinä, eikö se
ole oikein?
(Naurua.)
_Jago_: Ei liittoon!
_Henry Rous_: Liittoon!
(Toiset yhtyivät huutoihin.)
_Evans_: Rikkurit!
(Bulgin ja seppä heristävät nyrkkejään Evansille.)
_Thomas_ (viitaten): Minä olen vanha mies, nähkääs.
(Äkkiä hiljaisuus, sitte taas melua.)
_Lewis_: Vanha narri, joka vastustaa liittoa!
_Bulgin_: Senkin tuhkajussit! Parista lantista minä lyön koko joukolta
naamat mäsäksi.
_Thomas_ (pyyhkien kulmakarvojaan): Minä tulen nyt siihen, mistä aijoin
puhua -- --
_Davies_ (mutisten): Jo on aikakin!
_Thomas_ (juhlallisesti): Raamattu sanoo: Älkää jatkako tätä taistelua!
Lopettakaa se!
_Jago_: Se on valetta. Raamattu käskee jatkamaan!
_Thomas_ (halveksivasti): Todellako? Minulla on korvat päässäni.
_Punatukkanen nuorukainen_: Oon! Ja pitkät!
(Naurua.)
_Jago_: Korvanne ovat kuulleet silloin väärin.
_Thomas_ (kiihtyen): Te ette voi olla oikeassa, jos minä olen; asia ei
voi olla kahdella tavalla.
_Punatukkanen nuorukainen_: Mutta raamattu voi!
("Nulikka" nauraa -- melua väkijoukossa.)
_Thomas_ (kiinnittäen katseensa "nulikkaan"): Ooh! te ajatte turmiota
kohden. Ja niin minä sanon teille kaikille. Jos te toimitte vastoin
raamattua, niin minä en ole mukananne eikä kukaan Jumalaa pelkäävä
ihminen.
(Hän astuu alas puhujalavalta. Jago pyrkii lavalle.
Kuuluu huutoja: "Älä laske sitä ylös!")
_Jago_: Älä laske sitä ylös? Täällä on puhevapaus. (Nousee ylös.)
Minulla ei ole teille paljon sanottavaa. Katsokaa asioita suoraan. Te
olette tulleet tietä näin pitkälle ja nyt tahdotte katkasta matkan. Me
kaikki olemme kulkeneet samalla laivalla ja nyt te tahdotte mentäväksi
kahdella. Me koneenkäyttäjät seisoimme teidän takananne, te olette nyt
valmiit sanomaan meille hyvästit, vai mitä? Jos olisimme tämän
tietäneet ennemmin, me emme olisi eräänä kauniina aamuna teidän
kanssanne lähteneetkään matkaan! Siinä se mitä minulla oli sanomista.
Vanha Thomas ei ole käsittänyt raamattuaan oikein. Jos te taivutte
isännistön tahi Harnessin tahtoon, niin te sysäätte meidät pois --
pelastaaksenne oman nahkanne -- siitä ette pääse minnekään, pojat. Se
on ruma juttu.
(Hän laskeutuu alas. Hänen puheensa aikana, jossa on ivallinen
sävy, on väkijoukossa levotonta kiihkoa. Rous astuu eteenpäin ja
hyppää lavalle. Hänellä on tulinen esiintymistapa. Paheksivaa,
äreää melua väkijoukosta.)
_Rous_ (puhuen hyvin kiihottuneesti): Minä en ole mikään puhuja,
toverit, mutta mitä minä sanon, se lähtee sydämestä. Minä vetoan teidän
tunteeseenne. Voiko mies istua ja nähdä äitinsä näkevän nälkää? Niin,
voiko?
_Roberts_ (tuijottaen eteensä): Rous!
_Rous_ (katsoen tulisesti häneen): Sim Harness puhui oikein. Olen
muuttanut mieltäni!
_Evans_: Ooh! Muuttanut karvaasi, tarkotat!
(Joukon valtaa suuri hämmästys.)
_Lewis_ (tiuskasten Rousille): Kas vaan! Mikä sinun pääsi pyörsi?
_Rous_ (puhuen haltioissaan): Hän sanoi oikein. "Tukekaa te meitä", hän
sanoi, "ja me tulemme tukemaan teitä". Tässä juuri olemme tehneet
virheen jo kauan sitte. Ja ketä siitä on syytettävä? (Hän osottaa
Robertsiin.) Tuota miestä! "Ei", hän sanoi, "kukistakaamme ryövärit",
hän sanoi, "kuristakaa, että ei henkikään kule!" Mutta he ovat vielä
kuristamatta, ja se on totta kuin räntättyä. Minä en ole mikään puhuja,
toverit, se on minun lihani ja vereni, joka puhuu, se on minun
sydämeni. (Uhkaavalla, vielä puolittain häveliäällä liikkeellä
Robertsiin.) Ottakaa huomioon minun sanani, hän puhuu teille taas,
mutta älkää kuulko häntä. (Joukko rähisee.) Helvetin tuli on tuon
miehen kielellä. (Robertsin nähdään nauravan.) Sim Harness on oikeassa.
Mitä olemme me ilman liittoa -- kourallisen käpristyneitä lehtiä --
yksi pölläys savua. Minä en ole puhuja, mutta minä sanon: Lopettakaa
tämä! Lopettakaa tämä! Mieluummin kuin jatkatte vaimojen ja lasten
nälkiinnyttämistä.
(Hyväksymishuudot melkein voittavat vastahuudot.)
_Evans_: Mikä sinusta teki petturin?
_Rous_ (katsahtaen vimmastuneena): Sim Harness tietää mitä hän puhuu.
Valtuuttakaa meidät tekemään sopimus isännistön kanssa. Minä en ole
mikään puhuja -- mutta sen sanon -- lopettakaa tämä synkkä kurjuus!
(Hän pyöräyttää lakkiaan, keikauttaa päätään ja hyppää alas.
Joukko taputtaa käsiään ja tunkeilee eteenpäin. Kuuluu huutoja:
"Riittää!" "Eläköön liitto!" "Eläköön Harness!" Roberts nousee
äänetönnä lavalle. Hetken hiljaisuus.)
_Seppä_: Me emme tahdo sinua kuulla. Lopeta!
_Henry Rous_: Tule alas!
(Sellaisten huutojen kaikuessa he syöksyvät lavaa kohden.)
_Evans_ (kiivaasti): Antakaa hänen puhua! Roberts! Roberts!
_Bulgin_ (äristen): Katsokoon etten halkase hänen kalloaan.
(Roberts silmäilee väkijoukkoa, tutkien heitä katseellaan siksi
kunnes vähitellen tulee hiljaisuus. Hän alkaa puhua. Yksi
lotjumiehistä nousee seisomaan.)
_Roberts_: Te ette siis tahdo kuunnella minua? Te kuuntelette
Rousia ja tuota vanhusta, mutta ette minua. Te kuuntelette liiton
lähettilästä Sim Harnessia, joka teitä kohteli niin kauniisti. Ehkä
kuuntelette isännistöäkin Lontoosta? Oo! Te ärhentelette vastaan!
Miksikä? Te suositte heitä hartioillanne, vai mitä? (Bulgin tyrkkii
itseään uhkaavan näköisenä lavalle päin.) Sinä tahdot murskata
leukaluuni, John Bulgin. Anna minun puhua ja murskaa sitten, jos se
sinua huvittaa. (Bulgin seisottuu jurrottaen vaieten.) Olenko minä
valehtelija, pelkuri tahi petturi? Jos minä olisinkin sellainen, niin
te tahtoisitte kuunnella minua. (Hälinä lakkaa ja tulee kuoleman
hiljaisuus.) Onko teissä yhtään, jolla on lakossa vähemmän
voitettavana? Onko teissä yhtään, jolla on ollut enemmän menetettävää.
Onko teissä yhtään, joka lakon aikana on uhrannut kaksikymmentä tuhatta
markkaa? Sanokaa, onko? Kuinka paljon on Thomas menettänyt --
kolmesataa, kaksisataa, vai mitä? Te kuuntelitte häntä, ja mitä oli
hänellä sanottavaa? "Kukaan ei voi luulla", hän sanoi, "että minä en
luottaisi periaatteeseen (purevalla ivalla) -- mutta kun luonto sanoo:
'Ei edemmäksi, se on taistelua luontoa vastaan'." Minä sanon teille,
jos ihminen ei voi sanoa luonnolle: "Masenna minut jos kykenet!" --
(tavallaan haltioissaan) -- niin hänen periaatteensa ovat ainoastaan
vatsassaan. "Oo, mutta", sanoo Thomas, "ihminen tulee olla suora ja
rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias sekä paljastaa päänsä luonnon
edessä!" Minä sanon teille, että luonto ei ole suora eikä rehellinen,
eikä liioin sääliväinen. Te, toverit, jotka asutte vuoren toisella
puolella ja menette kotiinne kuoleman uhatessa pimeänä pyryisenä yönä
-- ettekö te taistelemalla raivaa joka askelta tiestänne?
Heittäydyttekö te pitkäksenne luottaen tämän armeliaan luonnon
suojelevaan armoon? Koetelkaa sitä ja tulette pian huomaamaan, kenen
kanssa olette tekemisissä. Ainoastaan tällä tavalla (hän iskee
nyrkillään) -- iskemällä luontoa vasten naamaa voi mies olla mies.
"Taipukaa", sanoo Thomas, "ryömikää polvillanne, hyljätkää mieletön
taistelunne ja, ehkä", hän sanoi, "ehkä teidän vihollisenne heittää
teille murusen."
_Jago_: Ei koskaan.
_Evans_: Kirous niille!
_Thomas_: En ole koskaan niin sanonut.
_Roberts_ (purevasti): Jos ette niin sanonut, oli tarkoitus kuitenkin
sama. Ja mitä sanoitte raamatusta? "Raamattu on vastaan", sanoitte. "Se
on sitä vastaan!" No hyvä, jos raamattu ja luonto kulkee käsikädessä,
on se ensi kerran kuin minä sen kuulen. Tuo nuori mies tuolla (osottaen
Rousia) sanoi, että minulla on helvetin tuli kielelläni. Jos minulla se
olisikin, niin käyttäisin sen kaiken korventaakseni ja tukahduttaakseni
nuo puheet antautumisesta. Antautuminen on pelkurien ja petturien
tehtävää.
_Henry Rous_ (kun George Rous astuu eteenpäin): Mene Georg -- tuki sen
suu!
_Roberts_ (osottaen sormillaan): Pysy siellä George Rous, nyt ei ole
aika ratkaista persoonallisia riitoja. (Rous pysähtyy.) Mutta herra
Simon Harness puhui teille toisellakin tavalla. Me emme ole paljon
herra Harnessille ja liitolle kiitollisuuden velkaa. He sanoivat
meille: "hyljätkää toverinne tahi me hylkäämme teidät". Ja he
hylkäsivät meidät.
_Evans_: Niin tekivät.
_Roberts_: Herra Simon Harness on kyvykäs mies, mutta hän on tullut
liian myöhään. (Hyvin syyttävästi.) Sillä huolimatta siitä mitä herra
Simon Harness sanoo, huolimatta siitä, mitä Thomas, Rous ja huolimatta
siitä mitä täällä läsnäolevat saattavat sanoa -- me olemme taistelussa
jo voittaneet!
(Joukko pakkautuu lähemmäksi katsoen tarkkaavina ylös.
Vähemmän katkerasti):
Te olette tunteneet nälän kouristuksen vatsoissanne. Te olette
unhottanut mitä tämä taistelu on ollut. Olen sen selittänyt teille
monta kertaa ja selitän sen vielä kerran. Tämä taistelu on kansan
taistelua verenimijöitä vastaan. Niiden taistelua, jotka kuluttavat
itseään jokaista iskua antaessaan ja jokaisessa hengenvedossa
taistellessaan sitä vastaan, joka heistä on lihonut ja joka paisuu ja
paisuu armeliaan luonnon lain avulla. Se on kapitaali! Se ostaa
ihmisten otsan hien ja heidän aivojensa kidutuksen, itse määräämillään
hinnoilla. Enkö minä tunne tätä? Eikö minun aivojeni työtä ostettu
viidellätoista tuhannella markalla ja eivätkö he ole noilla
viidellätoista tuhannella voittaneet useita miljoonia liikuttamatta
sormeaankaan. Se on sellainen, joka tahtoo ottaa teiltä mahdollisimman
paljon ja antaa mahdollisimman vähän. Se on Kapitaali! Sellainen, joka
tahtoo sanoa "minua surettaa kohtalonne, ystävä-raukat -- teillä on
siitä vaikeat ajat, minä käsitän", mutta ei tahdo luovuttaa puolta
markkaakaan osingostaan teidän asemanne parantamiseksi. Sellainen on
Kapitaali! Sanokaa minulle, että, huolimatta heidän kaikista
loruistaan, onko heissä yhtään, joka tahtoo lisätä tuloveroa köyhien
avustamiseksi kymmenelläkään pennillä. Sellainen on Kapitaali!
Valkonaamanen kivisydäminen hirviö! Te olette saaneet sen polvilleen,
aijotteko herpautua viimesenä hetkenä, pelastaaksenne kurjat ruumiinne
kärsimyksistä. Kun minä menin tänä aamuna noiden Lontoosta tulleiden
ukkojen luokse, katsoin minä aina heidän sydämiensä pohjaan saakka.
Siellä istui yksi heistä herra Scantlebury, meidän syöttämämme
lihakasa: istui siellä kuin koko maailmaa edustaen, oikea perikuva
tämän yhtiön osakkaista, jotka liikuttamatta kieltä tai kättä, kantavat
voitto-osinkoja -- suuri mykkä härkä, joka nousee ainoastaan kun sen
ruokaan kosketaan. Minä katsoin hänen silmiinsä ja näin, että hän
pelkäsi -- pelkäsi itsensä ja osinkojensa vuoksi, pelkäsi palkkionsa
vuoksi, pelkäsi niitä samoja osakkeenomistajia, joita hän edusti. Ja
kaikki he, paitsi yksi, pelkäävät -- kuten lapset, jotka ovat yöllä
joutuneet metsään, säikkyvät jokaista lehden rasahdusta. Minä pyydän
teiltä miehet -- (hän vaikenee ojentaen kättään kunnes on aivan
hiljasta) -- antakaa minulle vapaa valta sanoa heille: "Menkää takasin
Lontooseen. Miehillä ei ole teille mitään myönnettävää." (Hälinää.)
Antakaa minun tehdä näin ja minä vannon, että viikon sisällä on teidän
kaikki vaatimuksenne hyväksytty.
_Evans, Jago ja toiset_: Valtuutetaan! Annetaan vapaa toimivalta!
Hyvä! -- hyvä!
_Roberts_: Me emme taistele ainoastaan tämän lyhyen hetken vuoksi,
(hälinä lakkaa) eikä ainoastaan itsemme vuoksi, omain vähäpätöisten
persoonaimme ja vähäisten tarpeittemme, vaan kaikkien niiden vuoksi,
jotka tulevat elämään meidän jälkeemme. (Hyvin alakuloisesti.) Oo!
miehet -- jos heitä rakastatte, älkää vierittäkö kiveä heidän päälleen,
älkää synkistäkö heiltä taivasta ja älkää antako katkeruuden meren
heidän ylitsensä vuotaa. Heille on siunaukseksi pahinkin, mikä saattaa
minua kohdata, pahinkin mikä saattaa teitä kohdata, eikö niin -- onhan?
Jos me voimme ravistaa pois (kiihkeästi) tuon valkonaamaisen hirviön,
joka verisine huulineen on imenyt meistä elämämme, meidän vaimojemme ja
meidän lastemme elämän, aina maailman alusta alkaen. (Lauhtuneemmin,
mutta mitä suurimmalla voimalla ja painolla.) Jos meillä ei ole miesten
kurssia seisoa sitä silmä silmää vasten, rinta rintaa vasten ja
pakottaa se peräytymään siksi kuin se huutaa armoa, niin se jatkaa yhä
elämämme imemistä ja me saamme aina olla siinä missä me olemme,
(melkein kuiskien) halvempina kuin koirat.
(Täydellinen hiljaisuus ja Roberts seisoo huojutellen
vähän ruumistaan, ja katsellen kiihkeästi väkijoukkoa.)
_Evans ja Jago_ (äkkiä): Roberts!
(Huutoa toistetaan. Joukossa näkyy vähä liikettä ja Madge
kuljettuaan hinauslaiturin ohitse, pysähtyy puhujalavan
eteen, katsellen Robertsia, Äkkiä utelias äänettömyys.)
_Roberts_: "Luonto", sanoo tuo vanhus, "taipukaa luonnon edessä". Minä
sanon teille, iskekää nyrkkinne luonnon naamaan -- ja antakaa sen
yrittää pahintaan!
(Hänen katseensa huomaa Madgen, kulmakarvansa rypistyvät
ja hän katsoo ulomma.)
_Madge_ (hiljaisella äänellä lähellä puhujalavaa): Teidän vaimonne on
kuolemaisillaan.
(Roberts tuijottaa Madgeniin kuin puusta pudonneena.)
_Roberts_ (yrittää änkyttää): Kuulkaa -- vastatkaa heille -- vastatkaa
heille --
(Väkijoukon melu vaijentaa hänet.)
_Thomas_ (astuen eteenpäin): Etkö sinä kuule häntä?
_Roberts_: Mitä sitte?
(Kuoleman hiljaisuus.)
_Thomas_: Vaimosi, mies!
(Roberts hätääntyy, sitte tehden liikkeen hän hyppää alas ja
menee pois hinauslaiturin alitse, miesten antaessa hänelle
tietä. Seisova lotjamies avaa lyhdyn ja valmistautuu sitä
sytyttämään. Päivä hämärtyy nopeasti.)
_Madge_: Ei hänen olisi tarvinnut kiirehtiä. Anni Roberts on kuollut.
(Sitte hiljaisuuden vallitessa, kiihtyneenä.) Te olette kuin sokea
koiraparvi! Kuinka monen vaimon annatte vielä kuolla?
(Joukko vetäytyy taaemmaksi hänestä ja ryhmittyy
eri ryhmiksi epäröivin, levottomin liikkein.)
(Madge poistuu sukkelaan hinaussillan alitse. Kuuluu
hyssytystä kun he katsovat hänen jälkeensä.)
_Lewis_: Siinäpä oli kiukkupussi!
_Bulgin_ (ärhentäen): Minä lyön hänen leukaluunsa palasiksi!
_Green_: Jos minua oltaisi kuultu, ei tuo vaimo rukka --
_Thomas_: Se on Robertsille rangaistus siitä, että asettui raamattua
vastaan. Jo minä sanoin hänelle kuinka tulee käymään.
_Evans_: Sitä enemmän syytä tukea häntä. (Hyväksymistä.) Aijotteko
hyljätä hänet nyt kun häntä on kohdannut onnettomuus? Aijotteko luopua
hänestä nyt kun hän on menettänyt vaimonsa!
(Joukossa melua ja samaan aikaan hyväksymistä.)
_Rous_ (hypäten lavalle): Menettänyt vaimonsa! Niin! Ettekö näe?
Katsokaa kotejanne, katsokaa omia vaimojanne! Mikä on heidät pelastava?
Teidän kaikkien kodeissa tulee ennen pitkää käymään samoin?
_Lewis_: Niin, kyllä!
_Henry Rous_: Oikein! George on oikeassa!
(Hyväksymisen ilmauksia.)
_Rous_: Me emme ole sokeita, vaan Roberts. Kuinka kauan seuraatte
häntä?
_Henry Rous, Bulgin, Davies_: Pois kannatus häneltä!
(Huutoa toistetaan.)
_Evans_ (kiihkeästi): Potkiako maassa makaavaa? Lyötyä?
_Henry Rous_: Tuki sen kita, siellä!
(Evans nostaa kätensä ylös Bulginin uhatessa. Lotjamies, joka
on sytyttänyt lyhdyn, pitää sitä ylhäällä päänsä päällä.)
_Rous_ (juosten lavalle): Mikä muu kuin hänen oma sokea itsepäisyytensä
tuotti hänelle tämän. Aijotteko seurata miestä, joka ei tuon paremmin
voi nähdä, mihin hän on menossa?
_Evans_: Hän on menettänyt vaimonsa.
_Rous_: Ja kenen muun syy se on kuin hänen itsensä. Lopettakaa peli
hänen kanssaan, sanon minä, ennen kuin hän on tappanut teidän omat
vaimonne ja äitinne.
_Davies_: Alas Roberts!
_Henry Rous_: Me olemme kuitit hänestä!
_Brown_: Olemme saaneet hänestä jo tarpeeksemme!
_Seppä_: Liiaksikin!
(Joukko toistaa näitä huutoja, paitsi Evans, Jago ja Green,
joka näkyy suopeasti väittelevän sepän kanssa.)
_Rous_ (korottaa äänensä hälinän yli): Me teemme sovinnon liiton
kanssa, miehet.
(Suosion osotuksia.)
_Evans_ (kiivaasti): Rikkurit!
_Bulgin_ (raakamaisesti -- mennen hänen luokseen): Ketä sinä haukut
rikkureiksi, rotta?
(Evans kohottaa nyrkkinsä, torjuu iskun ja antaa vastaiskun.
He nyrkkeilevät. Lotjamies pitää ylhäällä lyhtyä, nauttien
näytelmästä. Vanha Thomas astuu esille ojentaen kätensä.)
_Thomas_: Hävetkää tapellessanne!
(Seppä, Brown, Lewis ja Punatukkanen nuorukainen vetävät
Evansin ja Bulginin erilleen. Näyttämö on melkein pimeä.)
Esirippu.
Kolmas näytös.
(Kello on viisi. Underwoodin taiteellisesti kalustetussa
vierailuhuoneessa istuu Enid sohvalla, valmistaen pienen lapsen
vaippaa. Edgar on keskellä huonetta sijaitsevan pyöreän yksijalkasen
pöydän ääressä, pyöritellen pientä rasiaa. Hänen katseensa on
kiinnitetty ruokasaliin johtavaan parioveen.)
_Edgar_ (pannen pois rasian ja vilkaisten kelloaan): Juuri viisi, he
ovat kaikki siellä odottamassa, paitsi Frank. Missä hän on?
_Enid_: Hänen täytyi mennä ales Gasgoyiin, jonkin välikirjan vuoksi.
Tarvitsetteko häntä?
_Edgar_: Ei hän voi auttaa meitä. Tämä on johtokunnan tehtävä.
(Lähestyen ovea, joka on puolittain verholla varjostettu.) Onko isä
huoneessaan?
_Enid_: On.
_Edgar_: Toivoisin hänen pysyvänkin siellä, Enid. (Enid katsoo häneen.)
Tämä on ilkeä tehtävä, iso tyttö.
(Hän ottaa taas pikku rasian ja pyörittelee sitä.)
_Enid_: Kävin äsken Robertsin luona, Edgar.
_Edgar_: Se ei ollut viisaasti tehty.
_Enid_: Hän suorastaan tappaa vaimonsa.
_Edgar_: Me tapamme, tarkoitat.
_Enid_ (äkkiä): Robertsin _pitäisi_ antaa perään!
_Edgar_: Työmiesten puolustamiseksi voidaan sanoa koko paljon.
_Enid_: Minä en tunne puoliksikaan sitä myötätuntoa heitä kohtaan, mitä
tunsin ennen sinne menoani. He juuri kiihottavat teitä vastaan
luokkavihaa. Anni-rukka näytti arveluttavan huonolta -- tuli uunissa
sammumassa -- eikä mitään hänelle sopivaa syötävää. (Edgar kävelee
edestakasin.) Mutta hän tahtoo Robertsin vuoksi näyttää terveeltä. Kun
näkee tämän kurjuuden ja tuntee, ettei voi sitä auttaa, niin ei auta
muuta kuin sulkea silmänsä koko näytelmältä.
_Edgar_: Jos voi sen tehdä.
_Enid_: Kun minä menin sinne, olin minä kokonaan heidän puolellaan,
mutta heti sinne päästyäni aloin tuntea aivan toista. Kun ihmiset
puhuvat myötätuntoisuudesta työväenluokkaa kohtaan, eivät he tiedä mitä
merkitsee yrittää sitä käytännössä toteuttaa. Se näyttää toivottomalta.
_Edgar_: Ah! niin kyllä.
_Enid_: On kauheata jatkaa taistelua miesten jouduttua siihen asemaan.
Toivoisin, että isä tekisi myönnytyksiä.
_Edgar_: Hän ei tahdo. (Synkästi.) Se on hänelle kuin uskontoa.
Kirottua! Minä tiedän mitä on tulossa! He äänestävät hänet kumoon.
_Enid_: He eivät uskalla!
_Edgar_: Uskaltavat -- he ovat kiukuissaan.
_Enid_ (pahoillaan): Hän ei sitä kestäisi.
_Edgar_ (olkapäitään kohottaen): Siskoseni, jos sinä häviät
äänestyksessä, niin saat sinä sen luvan kestää.
_Enid_: Oh! (Hän nousee hätääntyneenä.) Mutta eroaisiko hän?
_Edgar_: Tietysti! Se koskee hänen sydänjuuriinsa.
_Enid_: Mutta hän _on niin kiintynyt tähän yhtiöön_, Edgar! Hänelle ei
jäisi enää mitään jälelle! Se olisi kauheaa! (Edgar nytkäyttää
olkapäitään.) Oh! Edgar, hän on jo niin vanha. Sinä et saa antaa heidän
sitä tehdä!
_Edgar_ (salaten tunteidensa puhkeamista.) Minun myötätuntoni tässä
lakossa on kokonaan työmiesten puolella.
_Enid_: Hän on ollut puheenjohtajana yhtiössä yli kolmekymmentä vuotta.
Hän on perustanut koko laitoksen. Ja ajattele niitä huonoja aikoja
joita yhtiöllä on ollut ja juuri hän on aina vienyt yhtiön niistä läpi.
Oh, Edgar, sinun täytyy --
_Edgar_: Mitä sinä tahdot oikein? Äsken juuri sanoit toivovasi hänen
tekevän myönnytyksiä. Tämä ei ole leikinasia, Enid.
_Enid_ (kiihkeästi): Ei, se ei ole minulle leikinasia, että isä on
vaarassa menettää kaiken, mistä hän elämässään pitää. Jos hän ei myönny
ja hänet äänestetään kumoon, murtaa se kerrassaan hänet!
_Edgar_: Etkö sinä sanonut, että työväen vuoksi on kauheaa tällä
tavalla jatkaa?
_Enid_: Mutta etkö sinä voi nähdä, Edgar, isä ei sitä jaksa koskaan
kestää. Sinun täytyy heidät jollakin keinoin estää. Toiset pelkäävät
häntä. Jos sinä kannatat häntä --
_Edgar_ (pannen kätensä otsalleen): Vastoin minun omaa vakaumustani --
ja sinun. Siitä hetkestä kun se rupeaa itseämme kouristamaan --
_Enid_: Sehän ei koske itseämme, se koskee isää!
_Edgar_: Itseämme tahi omaisiamme, asia on sama.
_Enid_ (närkästyen): Vaikka sinä et sitä ota vakavalta kannalta,
otan minä.
_Edgar_: Minä pidän hänestä yhtä paljon kuin sinäkin. Sillä ei ole
tässä asiassa mitään tekemistä.
_Enid_: Me emme voi puhua työmiesten kohtalosta muuten kuin
arvailemalla. Mutta isä voi saada halvauksen milloin tahansa. Tahdotko
väittää, että hän ei ole sinulle muuta kuin --
_Edgar_: Tietysti hän on.
_Enid_: No sitte minä en sinua ymmärrä.
_Edgar_: Hm!
_Enid_: Jos se olisi itsemme vuoksi, se olisi aivan toista, mutta
meidän oman isämme! Sinä et näytä käsittävän.
_Edgar_: Käsitän täydellisesti.
_Enid_: Sinun ensimäinen velvollisuutesi on pelastaa hänet.
_Edgar_: En luule niin.
_Enid_ (rukoilevasti): Oo, Edgar! Se on hänen ainoa elämäntehtävänsä,
mikä hänellä on jälellä. Se olisi hänelle kuoleman isku!
_Edgar_ (hilliten liikutustaan): Tiedän sen.
_Enid_: Lupaa!
_Edgar_: Teen minkä voin.
(Hän kääntyy parioville. Verhottu ovi avautuu ja
Anthony tulee. Edgar avaa pariovet ja menee.)
(Scantleburyn ääni kuuluu heikosti: "Yli viiden; me emme
tästä selviä koskaan -- saa vielä syödä toisen päivällisen
tuossa hotellissa!" Ovi suletaan. Anthony kävelee eteenpäin.)
_Anthony_: Sinä olet ollut Robertsin luona, kuulin.
_Enid_: Kyllä.
_Anthony_: Tiedätkö mitä on yrittää rakentaa siltaa sellaisen kuilun
yli? (Enid panee työnsä pikku pöydälle ja katsoo häneen.) Samaa kuin
yrittää juoda meri tyhjäksi.
_Enid_: Ei ole.
_Anthony_: Sinä luulet hansikoituine käsinesi voivan parantaa
aikakauden ristiriidat.
(Menee eteenpäin.)
_Enid_: Isä! (Anthony pysähtyy parioville.) Ajattelen ainoastaan sinua!
_Anthony_ (leppeämmin): Voin itse pitää huolta itsestäni, lapseni.
_Enid_: Oletko ajatellut, mitä tapahtuu jos joudut tuolla -- (osottaa
ovelle) häviölle?
_Anthony_: En aijo joutua.
_Enid_: Oh! Isä, älä anna heille siihen tilaisuutta. Sinä et ole terve;
tarvitseeko sinun lainkaan mennä kokoukseen?
_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Jänistäisinkö?
_Enid_: Mutta he äänestävät sinut kumoon.
_Anthony_ (tarttuen oven kahvaan): Sepähän nähdään!
_Enid_: Minä pyydän, isä! (Anthony katsoo häneen leppeästi.) Etkö
tahdo?
(Anthony ravistaa päätään. Hän avaa oven. Kuuluu puheen sopotusta.)
_Scantlebury_: Voiko vielä puoli seitsemän junalla mentyä saada
päivällistä?
_Tench_: Ei, en usko sitä, herra.
_Wilder_: No niin, sanon sen suoraan, että minä olen saanut tästä jo
tarpeekseni.
_Edgar_ (terävästi): Mitä?
(Keskustelu lakkaa. Anthony menee sulkien ovet takanaan. Enid
juoksee ovelle epätoivosin elein, tarttuu kahvaan ja aikoo
kääntää auki. Menee sitte uunin luokse ja naputtaa jalkaansa.
Äkkiä soittaa kelloa. Frost tulee eteisestä.)
_Frost_: Mitä, rouva?
_Enid_: Kun työmiehet tulevat, Frost, käskekää heidät tänne. Eteinen
on kylmä.
_Frost_: Voisinhan viedä heidät kyökin puolelle, rouva.
_Enid_: Ei. Minä en tahdo loukata heitä. He ovat niin arkatuntoisia.
_Frost_: Niin, rouva. (Äänettömyys.) Suokaa anteeksi, mutta herra
Anthony ei ole syönyt koko päivänä mitään.
_Enid_: Tiedän sen, Frost.
_Frost_: Ei muuta kuin juonut kaksi whiskyä ja soodaa, rouva.
_Enid_: Oh, ette olisi saanut antaa hänelle sitä.
_Frost_ (vakavana): Herra Anthony on vähän sairas, rouva. Hän ei ole
kuten nuorempana, jolloin tiesi mikä hänelle sopi. Hän tahtoo pitää
oman päänsä.
_Enid_: Niin kai me kaikki tahdomme, luullakseni.
_Frost_: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta.
Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle
ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat,
olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi
hyvin hyvää hänelle, rouva.
(Enid puistaa päätään.)
Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen
itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina
jälestäpäin siitä pahoillani.
_Enid_ (hymyillen): Oletteko te koskaan kiivastunut Frost?
_Frost_: Kyllä, rouva. Oh! toisinaan hyvinkin kiivastunut.
_Enid_: Minä en ole koskaan nähnyt.
_Frost_ (tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu
levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä,
kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua
nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään.
Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) --
näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki
on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi.
"Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta
lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri
tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän
sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo
kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle:
"Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä
huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän
anteeksi, rouva, että näin puhun.
_Enid_ (kävellen parioville ja kuunnellen): Tunnetteko tuota Robertsia,
Frost?
_Frost_: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun
näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.
_Enid_ (pysähtyen): Niinkö?
_Frost_: Hän ei ole noita tavallisia vaarattomia sosialisteja. Hän on
voimakas -- hänen sisässään liekehtii tuli. Sellainen, jota minä kutsun
"persoonallisuudeksi". Ihmisellä saattaa olla mitä mielipiteitä
tahansa, niin kauan kun hän ei ole persoonallinen, ei hänestä ole
vaaraa, mutta kun hän on sitä, ei hän ole vaaratoin.
_Enid_: Isälläni luulen olevan saman käsityksen Robertsista.
_Frost_: Epäilemättä, rouva, herra Anthony tuntee häntä kohtaan
vastenmielisyyttä. (Enid katsoo häneen terävästi, mutta huomattuaan
hänet aivan vakavaksi, seisoo purren huultaan ja katsoo parioville.) Se
on vaan taistelua noiden kahden välillä. Minä en lainkaan suvaitse
Robertsia, siitä päättäen mitä olen kuullut, hän on vaan tavallinen
työmies kuten ne toisetkin. Jos hän ei olisi tehnyt tuota keksintöä, ei
hän olisi kummempi kuin nuo toisetkaan. Veljeni keksi uuden
kääntöpöydän -- kukaan ei siitä antanut _hänelle_ mitään ja nyt se on
käytännössä kaikkialla. (Enid lähenee pariovia.) Niitä on ihmisiä,
jotka eivät koskaan anna anteeksi maailmalle sitä, etteivät ole
syntyneet herroiksi. Mitä minä sanon on -- ei kukaan, joka on kunnon
mies, katso alas toiseen, sentähden, että hän sattuu olemaan astetta
tai paria häntä ylempänä, enemmän kuin jos hän olisi astetta tahi paria
alempana.
_Enid_ (hiukan kärsimättömästi): Niin, kyllä tiedän Frost, ei
tietenkään. Olkaa hyvä ja menkää kysymään tahtovatko he teetä. Sanokaa,
että minä lähetin.
_Frost_: Kyllä, rouva.
(Hän avaa hiljaa oven ja menee sisään. Kuuluu hetkisen
vakavaa, jotenkin vihaista puhetta.)
_Wilder_: Minä en ole kanssanne yhtä mieltä. Wanklin: Tämä on jo ollut
esillä kymmeniä kertoja.
_Edgar_ (kärsimättömästi): No niin, mitä ehdotatte?
_Scantlebury_: Niin, mitä isänne sanoo? -- Teetäkö? Ei minulle, ei
minulle!
_Wanklin_: Mikäli minä käsitän, puheenjohtaja sanoo, että -- -- --
(Frost palaa sulkien oven.)
_Enid_ (kulkien ovelta): Eivätkö he tahdo teetä, Frost?
(Hän menee pikkupöydän ääreen ja katselee liikkumattomana
lapsen vaippaa. Palvelijatar tulee eteisestä.)
_Palvelijatar_: Joku neiti Thomas, rouva.
_Enid_ (nostaen päätään): Thomas? Kuka neiti Thomas -- tarkotatko --?
_Palvelijatar_: Kyllä, rouva.
_Enid_ (hämmästyneenä): Ooh! Missä hän on?
_Palvelijatar_: Eteisessä.
_Enid_: Minä en tahdo -- (epäröi.)
_Frost_: Ilmoitanko minä hänelle, rouva?
_Enid_: Minä tulen ulos. Ei, käske hänet tänne, Ellen.
(Palvelijatar ja Frost poistuvat. Enid puristaen huuliaan istuu
pikkupöydän ääreen, kiinnittäen katseensa lapsen vaippaan.
Palvelijatar laskee Madge Thomasin sisään ja menee ulos.
Madge seisoo ovensuussa.)
_Enid_: Tulkaa sisään. Mikä nyt? Miksi olette tullut, sanokaa?
_Madge_: Sanomaan rouva Robertsin pyynnön.
_Enid_: Pyynnön? Niin.
_Madge_: Hän pyytää teitä pitämään huolta äidistään.
_Enid_: Minä en ymmärrä.
_Madge_ (synkästi): Se oli pyyntönsä?
_Enid_: Mutta -- mitä -- miksi?
_Madge_: Anni Roberts on kuollut.
(Äänettömyys.)
_Enid_ (kauhistuneena): Mutta siitä on vasta vähän yli tunnin kun minä
näin hänet.
_Madge_: Vilusta ja nälästä.
_Enid_ (nousten): Oh! se ei ole totta! sen onnettoman sydän. Miksi
minuun noin katsotte? Minä yritin auttaa häntä.
_Madge_ (hillityllä julmuudella): Luulin tiedon teitä miellyttävän.
_Enid_ (tuskallisesti): Tuo on kerrassaan väärin! Ettekö näe, että minä
tahdon auttaa teitä kaikkia?
_Madge_: Minä en koskaan ole pahottanut ketään, joka ei ole minua ensin
loukannut.
_Enid_ (kylmästi): Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Miksi puhutte
minulle tuolla tavalla?
_Madge_ (hyvin katkerasti ja ankarasti): Te tulitte luoksemme
yltäkylläisyydestänne meitä urkkimaan! Viikko vielä, nälkää, sitä te
tahdotte!
_Enid_ (seisoen hänen edessään): Älkää puhuko joutavia!
_Madge_: Näin hänen kuolevan. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset.
_Enid_ (surkutellen): Oh! miksi ei hän sallinut minun auttaa itseään?
Se on niin mieletöntä ylpeyttä!
_Madge_: Ylpeys on parempi kuin mikään muu pitämään ruumiin lämpösenä.
_Enid_ (tuskallisesti): Minä en tahdo puhua kanssanne! Mistä te
tiedätte sanoa mitä minä tunnen? Se ei ole minun vikani, että minä olen
syntynyt parempaan asemaan kun te.
_Madge_: Emme me tahdo teidän rahojanne.
_Enid_: Te ette ymmärrä, ettekä tahdokaan ymmärtää; olkaa hyvä ja
poistukaa!
_Madge_ (vihaisesti): Te olette tappanut hänet, kaikista teidän
kauniista sanoistanne huolimatta, te ja teidän isänne.
_Enid_ (vihastuneesti ja liikutettuna): Tuo on katalaa. Isäni itse
kärsii näännyksiin asti tästä onnettomasta lakosta.
_Madge_ (salaisesti riemuiten): Sanokaa sitte hänelle, että rouva
Roberts on kuollut. Se parantaa hänet.
_Enid_: Menkää tiehenne!
_Madge_: On onni, ettei hänellä ole ollut lapsia niin kuin teillä.
(Hän astuu äkkiä ketterästi Enidiin päin, kiinnittäen katseensa
pöydällä olevaan lapsen vaippaan. Enid sieppaa sen kuten se
olisi itse lapsi. He seisovat askeleen päässä toisistaan vaihtaen
katseita.)
_Madge_ (osottaen vaippaa hiukan hymyillen): Ah! Se kai pisti.
(Enid itkuun purskahtamaisillaan ojentaa lapsen vaippaa.)
_Enid_: Menkää tiehenne!
_Madge_: Olen toimittanut teille asiani.
(Hän kääntyy ja menee eteiseen. Enid, oltuaan liikkumatta
siksi kun hän poistuu, vaipuu pöytää vasten, taivuttaen
päänsä lapsen vaipan yli, jota hän vielä puristaa. Ruokasalin
ovi avautuu ja Anthony tulee hitaasti sisään. Hän kulkee
tyttärensä ohi ja laskeutuu nojatuoliin. Hän on hyvin
kiihtynyt.)
_Enid_ (salaten liikutustaan -- uteliaasti): Mitä nyt isä? (Anthony
tekee liikkeen, mutta ei vastaa.) Kuka se oli?
(Anthony ei vastaa. Enid menee parioville päin ja kohtaa
Edgarin. He puhuvat keskenään hiljaisella äänellä.)
_Enid_. Mitä on tapahtunut, Edgar?
_Edgar_: Tuo Wilder! Menee persoonallisuuksiin! Hän suorastaan herjasi.
_Enid_: Mitä hän sanoi?
_Edgar_: Sanoi että isä on liian vanha ja heikko käsittämään mitä hän
tekee. Isä vastaa viittä hänen kalttaistaan.
_Enid_: Tietysti vastaa.
(He katsovat Anthonyhin. Ovi avautuu enemmän ja Wanklin
tulee Scantleburyn seuraamana.)
_Scantlebury_ (hölmistyneenä): Minä en pidä tällaisista kohtauksista!
_Wanklin_ (mennen eteenpäin): Tulkaa, puheenjohtaja! Wilder pyytää
teiltä anteeksi. Mies ei voi tehdä enempää.
(Wilder tulee Tenchin seuraamana ja menee Anthonyn luokse.)
_Wilder_ (kömpelösti): Peruutan sanani, herra. Olen pahoillani.
(Anthony nyökäyttää hänelle.)
_Enid_: Te ette ole päässeet päätökseen, herra Wanklin?
(Wanklin pudistaa päätään.)
_Wanklin_: Me olemme kaikki täällä, puheenjohtaja. Mitä sanotte?
Jatkammeko täällä asian käsittelyä vai menemmekö takasin toiseen
huoneeseen?
_Scantlebury_: Niin, niin, jatkakaamme vaan. Meidän täytyy päästä
johonkin ratkaisuun.
(Hän pyörähtää pienemmältä tuolilta ja istuutuu äkkiä isompaan,
huokaisten tyytyväisenä. Wilder ja Wanklin istuutuvat myöskin
ja Tench vetäen suoraselkäisen tuolin lähelle puheenjohtajaa,
istuu sen reunalle muistikirja ja kynä kädessään.)
_Enid_ (kuiskaten): Minulla on sinulle vähän puhumista, Edgar.
(He menevät pariovista.)
_Wanklin_: Tosiaankin, puheenjohtaja, meillä ei ole vähääkään hyötyä
itsemme tyynnyttämisestä väärillä luuloilla. Jos tätä lakkoa ei saada
lopetettua ennen yhtiökokousta, niin osakkeenomistajat varmasti
ryvettävät meitä rapakossa.
_Scantlebury_ (hätkähtäen): Mitä -- mitä niin?
_Wanklin_: Tiedän sen varmasti.
_Anthony_: Tehkööt sen!
_Wilder_: Ja joutua erotetuiksi.
_Wanklin_ (Anthonylle): Minä en pelkää uhrautua periaatteen vuoksi,
johon minä uskon, mutta en tahdo tulla korvennetuksi jonkun toisen
henkilön periaatteiden vuoksi.
_Scantlebury_: Hyvin järkevää -- se teidän täytyy huomata,
puheenjohtaja.
_Anthony_: Me olemme toisten työnantajain vuoksi velvolliset pysymään
lujina.
_Wanklin_: Silläkin on rajansa.
_Anthony_: Te kaikki olitte alussa täynnä taisteluintoa.
_Scantlebury_ (tavallaan vaikeroiden): Me luulimme työmiesten taipuvan,
mutta he -- eivät ole.
_Anthony_: He tulevat taipumaan!
_Wilder_ (nousee ja kävelee edestakasin): Minä en tahdo pilata
liikemiesmainettani ainoastaan siitä hyvästä, että saataisiin työmiehet
nälkiinnytettyä. (Melkein itkien.) Minä en voi tehdä sitä. Kuinka
saatamme astua osakkeenomistajain eteen asiain tällä kannalla ollen?
_Scantlebury_: Niin, niin -- niin, niin!
_Wilder_ (huojutellen itseään): Jos luullaan minun sanovan heille, että
minä olen menettänyt teidän puolitoista miljoonaa markkaanne ja
kernaammin kuin masennan ylpeyttäni, menetän teidän muunkin
omaisuutenne -- (katsoen Anthonyhin) se on -- se on luonnotonta! Minä
en tahdo toimia teitä vastaan, herra --
_Wanklin_ (houkutellen): Kuulkaa, puheenjohtaja, meillä ei ole vapaat
kädet. Me olemme osa koneesta. Meidän ainoa tehtävämme on katsoa, että
yhtiö ansaitsee niin paljon voittoa kuin suinkin on mahdollista
asettamatta sen turvallisuutta vaaraan. Jos te syytätte minua
periaatteiden puutteesta, sanon: että me olemme uskottuja miehiä. Järki
sanoo, että me emme voi koskaan palkkojen säästöillä saada takasin
sitä, mitä tämän taistelun jatkamisella menetämme -- suoraan puhuen,
puheenjohtaja, meidän täytyy se saada loppumaan mahdollisimman
edullisilla ehdoilla.
_Anthony_: Ei.
(Vallitsee hetken alakuloinen äänettömyys.)
_Wilder_: Siinä sitä taas ollaan pääsemättömissä. (Antaen epätoivoisena
kätensä vaipua.) Näin en minä koskaan pääse lähtemään Espanian
matkalle!
_Wanklin_ (hiukan pistävästi): Katsokaa voittonne seurauksia,
puheenjohtaja?
_Wilder_ (tunteellisesti): Vaimoni on _kipeä!_
_Scantlebury_: Voi, voi! Älkää nyt!
_Wilder_: Jollen minä saa vietyä häntä pois tästä kylmästä ilmanalasta
en voi vastata seurauksista.
(Edgar tulee pariovesta hyvin vakavan näköisenä.)
_Edgar_ (isälleen): Oletko kuullut tätä? Rouva Roberts on kuollut!
(Jokainen tuijottaa häneen kuin yrittäisivät arvioida uutisen
tärkeyttä.) Enid näki hänet tänään iltapäivällä, hänellä ei ollut
hiiliä, ei ruokaa, eikä mitään. Jo riittää!
(Äänettömyys. Jokainen välttelee toistensa katseita,
paitsi Anthony, joka katsoo tuimasti poikaansa.)
_Scantlebury_: Ettehän otaksu, että me olisimme voineet onnettomuutta
estää?
_Wilder_ (kiivaasti): Vaimo oli terveydeltään heikko. Kukaan ei voi
sanoa, että siinä on meidän syytämme. Ainakaan -- ei minun.
_Edgar_ (kiihkeästi): Minä sanon että me olemme kaikki syypäät.
_Anthony_: Sota on sotaa!
_Edgar_: Ei naisia vastaan!
_Wanklin_: Ei ole harvinaista, että naiset saavat kantaa suuremmat
kärsimykset.
_Edgar_: Jos tiesimme sen, sitä enemmän on vastuunalaisuutta
hartioillamme.
_Anthony_: Tämä ei ole mitään puoskarien tehtävää.
_Edgar_: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä
ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.
_Wilder_: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään -- tuo vapaamielinen
lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa -- saattepa nähdä!
He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen
vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.
_Edgar_: Te ette voi. Ei kukaan meistä voi.
_Scantlebury_ (lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä
protesteeraan tätä vastaan. -- -- --
_Edgar_: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta
tosiasioita.
_Anthony_: Jo riittää.
_Edgar_ (katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki
mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se
hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin,
tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee --
niin -- se on kirottua!
(Scantlebury nousee tuoliltaan.)
En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista,
mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta.
Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En
välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan
jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.
(Kaikki, paitsi Anthony, seisovat. Anthony istuu pidellen
käsillään tuolistaan ja tuijottaen poikaansa.)
_Scantlebury_: Minä en -- minä en pidä siitä tavasta, jolla te asiaa
käsittelette, nuori herra.
_Wanklin_: Te ammutte paljon yli maalin.
_Wilder_: Niin minäkin luulen!
_Edgar_ (hillittömästi): Asiain kaunistelemisesta ei ole mitään hyötyä!
Jos te tahdotte vaimojen kuolemat hartioillenne -- minä en!
_Scantlebury_: So, so, nuorimies.
_Wilder_: Meidän hartioillemme? Ei minun, minä en sitä tahdo!
_Edgar_: Meitä on viisi jäsentä johtokunnassa. Jos meitä neljä on ollut
sitä vastaan, miksi annoimme asioiden ajella noin pitkälle. Te tiedätte
vallan hyvin miksi -- koska luulimme saavamme miehet nälällä
taivutettua. No niin, kaikki mitä olemme voittaneet, on yhden vaimon
nälkäkuolema.
_Scantlebury_ (hermostuneena, melkein itkien): Minä protesteeraan, minä
protesteeraan! Minä olen inhimillinen mies -- kaikki olemme
inhimillisiä!
_Edgar_ (pilkallisesti): Meidän inhimillisyydessämme ei ole mitään
vikaa. Ainoastaan käsityskyvyssämme, hra Scantlebury.
_Wilder_: Joutavia. Minun käsityskykyni on yhtä hyvä kuin teidänkin.
_Edgar_: Jos niin on, niin silloin se ei ole kyllin hyvä.
_Wilder_: Minä näin jo edeltäpäin tämän.
_Edgar_: Miksi ette sitte asettunut vastaan!
_Wilder_: Paljonkohan siitä olisi ollut apua.
(Katsoo Anthonyhin.)
_Edgar_: Jos te ja minä ja jokainen meistä täällä, joka sanoo, että
hänen käsityskykynsä on niin hyvä --
_Scantlebury_ (hätäisesti): En minä ole koskaan sitä sanonut.
_Edgar_ (Scantleburystä välittämättä): Olisimme olleet vastaan, niin
lakko olisi loppunut aikoja sitten, eikä tuo onneton nainen olisi
tullut tuolla tavalla hengiltä kuristetuksi. Ja kaikesta päättäen voi
sanoa, että saattaa olla vielä kymmeniä toisia vaimoja nälkään
nääntymässä.
_Scantlebury_: Jumalan tähden, herra, älkää käyttäkö tuota sanaa
johtokunnan ko-ko-uksessa -- se on -- se on hirvittävää.
_Edgar_: Minä käytän sitä, herra Scantlebury.
_Scantlebury_: Sitte minä en kuuntele teitä. En kuuntele! Se piinaa
minua.
(Hän tukkii korvansa.)
_Wanklin_: Kukaan meistä, paitsi isänne, ei ole sovintoa vastaan.
_Edgar_: Olen varma, että jos osakkeenomistajat tietäisivät --
_Wanklin_: Ettehän luule heidän käsityskykynsä olevan yhtään paremman
kuin meidän. Jollain naisella sattuu olemaan heikko sydän --
_Edgar_: Tällainen taistelu etsii jokaisesta heikot paikat.
Jokainen lapsikin sen tietää. Jollei oltaisi harjotettu tällaista
kuristusmenettelyä, ei hänen olisi tarvinnut tuolla tavalla kuolla. Ja
eikä olisi olemassa kaikkea tuota kurjuutta, jonka jokainen, joka ei
ole hullu, näkee vallitsevan.
(Anthony on koko edellisen ajan katsellut poikaansa. Hän
liikahtaa noustakseen, mutta jää paikoilleen, kun Edgar jatkaa.)
Minä en puolusta työmiehiä, tahi itseäni tahi ketään.
_Wanklin_: Saisi riittää jo. Ruumiinavauksessa läsnäolevat
puolueettomat sääliväiset valamiehet saattavat puhua joitain hyvin
ilkeitä juttuja. Me emme saa jättää huomioonottamatta asemaamme.
_Scantlebury_ (yhä tukkien korviaan): Ruumiinavaus, valamiehistö! Ei,
ei, eihän se ole sellainen asia?
_Edgar_: Minä olen saanut tarpeekseni pelkuruudesta.
_Wanklin_: Pelkuruus on vastenmielinen sana, herra Edgar Anthony. Se
näyttäisi juuri pelkäämiseltä, jos me yhtäkkiä tällaisen tapauksen
satuttua hyväksyisimme miesten vaatimukset. Meidän täytyy olla
varovaisia.
_Wilder_: Tietysti meidän täytyy. Meillä ei ole mitään varmuutta tästä
asiasta, ainoastaan huhua. Oikea menettely on antaa koko juttu meidän
puolestamme Harnessin käsiin. Se on luonnollista ja siihen me
lopultakin tullaan.
_Scantlebury_ (arvokkaasti): Aivan niin! (Kääntyen Edgariin.) Ja teille
nuori herra, minä en voi kyllin ilmaista minun -- minun paheksumistani,
siitä tavasta, jolla te olette käsitelleet asiaa. Teidän tulisi
peruuttaa sananne. Puhua nälkiinnyttämisestä, puhua pelkuruudesta!
Arvailla meidän näkökantojamme! Lukuunottamatta omaa isäänne olemme
kaikki myöntäneet, että ainoa menettelytapa on on hyvä tahto -- se on
säädytöntä, se on mitä suurinta vääristelyä -- ja kaikki mitä voin
sanoa, se on -- se on, minua piinaa --
(Hän panee kätensä naamalleen.)
Edgar (jäykästi): Minä en peruuta mitään.
(Hän aikoo sanoa jotakin kun Scantlebury taas tukkii korvansa.
Tench tekee torjuvan liikkeen muistikirjallaan. Kaikki huomaavat
joutuneensa pois järjestyksestä ja palaavat istuimilleen. Edgar
yksin jää seisomaan.)
_Wilder_ (kuin koettaisi jotakin haihduttaa mielestään): Minä en välitä
vähääkään siitä, mitä nuori herra Anthony sanoi. Ruumiinavaus ja
valamiehistö! Se ajatus on mieletön. Minä -- minä ehdotan
puheenjohtajan äänestettäväksi tämän: Että työriita jätetään heti hra
Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna esittämiensä
ehdotusten mukaan. Kannattaako tätä kukaan.
(Tench kirjottaa)
_Wanklin_: Minä kannatan.
_Wilder_: Hyvä; sitte minä pyydän puheenjohtajan esittämään sen
johtokunnan äänestettäväksi.
_Anthony_ (raskaasti huokaisten -- hitaasti): Me olemme joutuneet
hyökkäyksen alaisiksi. (Katsoen ivallisen ylenkatseellisesti Wilderiin
ja Scantleburyyn.) Minä otan sen omille hartioilleni. Minulla on ikää
76 vuotta. Olen ollut esimiehenä tässä yhtiössä sen perustamisesta
lähtien, kolmekymmentäkaksi vuotta. Olen ollut tässä hyvinä ja huonoina
aikoina. Minun toimintani alkoi yhtiössä sinä vuonna kun tämä nuori
mies syntyi.
(Edgar painaa päänsä alas. Anthony pidellen tuolistaan jatkaa.)
Olen ollut tekemisissä "miesten" kanssa jo viisikymmentä vuotta. Olen
aina seisonut heitä vastaan. En koskaan ole vielä joutunut häviölle.
Olen tämän yhtiön puolesta taistellut työväkeä vastaan neljä kertaa ja
neljä kertaa olen heidät kukistanut. On sanottu, etten ole enää sama
mies kuin ennen. (Katsoo Wilderiin.) Miten sen laita lieneekään, on
minussa kuitenkin kyllin miestä pysymään tykkieni ääressä.
(Äänensä paisuu. Johtokunnan jäsenet, kukin tavallaan
osottavat hänen sanojensa vaikutuksen heihin.)
Työväkeä on kohdeltu oikeuden mukaisesti, heillä on ollut kohtuulliset
palkat, me olemme aina olleet valmiit kuulemaan heidän valituksiaan. On
sanottu, että ajat ovat muuttuneet; jos ovatkin, en minä ole muuttunut
niiden mukana. Enkä tahdokaan. On sanottu, että herrat ja työmiehet
ovat tasa-arvoisia! Mahdotonta! Talossa voi olla ainoastaan yksi herra!
Missä kaksi ihmistä joutuu yhteen, parempi on hallitseva. On sanottu,
että pääomalla ja työllä ovat edut yhteiset. Mahdotonta! Niiden edut
ovat toisistaan kaukana kuin itä lännestä. On sanottu, että johtokunta
on ainoastaan osa koneesta. Mahdotonta! Me olemme kone, sen aivot ja
vieterit. Meidän on johdettava ja päätettävä, mitä on tehtävä ja
tehtävä se pelkäämättä ja suosiota tavottelematta. Peljätä työmiehiä!
Peljätä osakkeenomistajia! Peljätä omaa varjoamme! Ennen kuin minä
sellaiseksi tulen, toivon kuolevani.
(Hän pysähtyy ja kohdattuaan poikansa katseen jatkaa.)
On ainoastaan yksi tapa, jolla voi kohdella "miehiä" -- rautaisella
kädellä. Nuo puolinaiset ja puolinaiset kaupat ja tämän aikakauden
puolinaiset ja puolinaiset tavat, ovat kaikki nämä meille aiheuttaneet.
Tunteellisuus ja hellyys, niitä epäilemättä tämä nuori mies kutsuu
yhteiskunnalliseksi menettelytavakseen. Ette voi leivästä syödä ja
säilyttää sitä! Tuo keskiluokan tunteellisuus, tahi sosialismi, tahi
mitä se lieneekään, on mätää. Herrat ovat herroja, työmiehet työmiehiä.
Myöntykää yhteen vaatimukseen ja he esittävät kymmenen. He ovat
(hymyilee jurosti) kuten Oliver Twist, tahtovat yhä enemmän. Jos minä
olisin heidän asemassaan, olisin minä samallainen. Mutta minä en ole
heidän asemassaan. Huomatkaa minun sanani. Jonakin kauniina aamuna kun
olette antaneet perään täällä ja antaneet perään tuolla -- huomaatte
te, että olette kaivaneet maan jalkojenne alta ja olette syvällä
suossa, häviön partaalla; ja teidän kanssanne ovat rehkimässä tuossa
suossa juuri ne samat miehet, joiden vaatimuksiin olitte suostuneet.
Minua on syytetty itsevaltiaaksi tyranniksi, joka ajattelen vain omaa
ylpeyttäni -- mutta minä ajattelen tämän maan tulevaisuutta, jota
uhkaavat kansan kapinat, roskajoukon hallitus ja monet muut seuraukset,
joita kaikkia en voi arvatakaan. Jos minä vain jollakin tavalla avustan
niiden valtaanpääsyä, häpeän minä katsoa tovereitani silmiin.
(Anthony tuijottaa eteensä. Vallitsee täydellinen hiljaisuus.
Frost tulee eteisestä, kaikki, paitsi Anthony, katsovat
häneen levottomasti.)
_Frost_ (isännälleen): Miehet ovat täällä, herra. (Anthony tekee
poiskäskevän liikkeen.) Tuonko heidät sisään!
_Anthony_: Odota! (Frost menee ulos, Anthony kääntyy poikaansa päin.)
Minä tulen nyt siihen hyökkäykseen, joka on tehty minua vastaan. (Edgar
anteeksipyytävän liikkeen tehtyään, on liikkumatonna, pää vähän alas
vaipuneena.) Yksi vaimo on kuollut. Minulle on sanottu, että hänen
verensä on minun vastuullani; minulle on sanottu, että minun
vastuullani on toistenkin, naisten ja lasten nälkiintyminen ja
kärsimykset.
_Edgar_: Minä sanoin "meidän vastuullamme", puheenjohtaja.
_Anthony_: Se on samaa. (Hänen äänensä yhä painuu ja tunteensa käyvät
yhä huomattavimmiksi.) Minä en käsitä, että minun vastustajaini
kärsimykset rehellisessä taistelussa, jota minä en ole alkanut, ovat
_minun_ syytäni. Jos minä kaadun hänen jalkoihinsa -- kuten saattaa
käydä -- en minä valita. Se on oleva _minun_ kohtaloni ja tämä on --
hänen. Minä en voi eroittaa, kuten tahtoisin, noita miehiä heidän
vaimoistaan ja lapsistaan. Suora taistelu on suoraa taistelua. Antaa
heidän oppia ajattelemaan ennenkuin alkavat rettelöimään!
_Edgar_ (hiljaa): Mutta onko se suoraa taistelua, isä? Katso heitä ja
katso meitä! Heillä on ainoastaan tämä yksi ase!
_Anthony_ (jäykästi): Ja sinä olet kyllin herkkämielinen opettaaksesi
heille sen käyttöä. Näyttää olevan nykyään muodissa ihmisillä asettua
vihollisensa puolelle. Minä en ole oppinut sitä taitoa. Onko sekin
minun vikani, että he riitaantuivat liittonsa kanssa?
_Edgar_: On olemassa sellaistakin, jota sanotaan armoksi.
_Anthony_: Mutta oikeus käy sen edellä.
_Edgar_: Mikä näyttää yhdestä oikeudelta, puheenjohtaja, näyttää
toisesta vääryydeltä.
_Anthony_ (hillityllä kiihkolla): Sinä syytät minua vääryydestä --
kaikesta epäinhimillisyydestä -- julmuudesta --
(Edgar tekee kauhistusta ilmaisevan eleen -- toiset
liikahtelevat pelästyneinä.)
_Wanklin_: So so, puheenjohtaja.
_Anthony_ (jurolla äänellä): Nämä ovat oman poikani sanoja. Ne ovat
sellaisen aikakauden sanoja, jota minä en ymmärrä, heikon sukupolven
sanoja.
(Yleistä mutinaa. Kovasti ponnistellen Anthony saa
taas hillityksi itseään.)
_Edgar_ (tyynesti): Minä sanoin samaa myös itsestäni, isä.
(He katsovat hetken toisiaan silmästä silmään ja Anthony
tekee liikkeen, kuin tahtoisi lopettaa personallisuuksiin
menon; asettaa sitte kätensä otsalleen huojutellen kun
pyörryttäisi. Häntä lähestytään, mutta hän viittaa
heidät pois.)
_Anthony_: Ennenkuin minä esitän tämän ehdotuksen äänestettäväksi on
minulla vielä yksi sana sanottavana. (Hän katsoo kaikkia vuorotellen.)
Jos se hyväksytään, merkitsee se, että luovumme päämäärästä, jonka
olemme ottaneet. Se merkitsee että lyömme laimiin velvollisuutemme
pääomaa kohtaan. Se merkitsee, että luovumme velvollisuuksistamme
itseämme kohtaan. Se merkitsee, että antaudumme alttiiksi alituisille
hyökkäyksille, joissa meidän on yhtä alituisesti peräännyttävä. Älkää
antautuko harhaluulojen valtaan -- paetkaa tällä kertaa, niin ette
koskaan voi enää pysähtyä! Te saatte paeta kuin rakkikoirat omien
työmiestenne ruoskan edessä. Jos te tuollaista kohtaloa toivotte, niin
voitte äänestää tämän ehdotuksen puolesta.
(Hän katsoo taas heitä naamasta naamaan, lopulta kiinnittäen
katseensa Edgariin; kaikki istuvat katseet maahan luotuna.
Anthony viittaa ja Tench ojentaa hänelle kirjan. Hän lukee.)
"Herra Wilder ehdotti ja herra Wanklin kannatti: Että työmiesten
vaatimukset jätetään heti herra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen
tänä aamuna tekemiensä ehdotustensa mukaan." (Äkkinäisellä tarmolla.)
Ne jotka kannattavat, äänestävät, kuten tavallisesti!
(Hetkeen ei kukaan liikahda, sitte äkkiä, juuri kuin Anthony
aikoo puhua, Wilder ja Wanklin nostavat kätensä, sitte
Scantlebury ja viimeisenä Edgar, joka ei nosta päätään.)
Jotka vastustavat? (Anthony nostaa kätensä. Selvällä äänellä.) Ehdotus
on hyväksytty. Minä jätän paikkani tässä johtokunnassa.
(Kuoleman hiljaisuus. Anthony istuu liikkumatta, päänsä hiljaa
vaipuessa. Äkkiä hän kuohahtaa kuin koko elämänsä olisi
kysymyksessä.)
Viisikymmentä vuotta! Te olette häväisseet minut, hyvät herrat. Tuokaa
miehet sisään.
(Hän istuu liikkumatta tuijottaen eteensä. Johtokunnan
jäsenet vetäytyvät kiireesti yhteen ja muodostavat ryhmän.
Tench puhuu peljästyneenä eteiseen. Wilder vetää Wanklinin
erilleen.)
_Wilder_ (hätäisesti): Mitä heille sanotaan? Miksi ei Harness ole
täällä? Otammeko vastaan miehiä ennen kun hän tulee? Minä en --
_Tench_: Tulkaa sisään, olkaa hyvät!
(Thomas, Rous, Green ja Bulgin tulevat asettuen riviin
pikkupöydän sivuun. Tench istuu kirjottamaan. Kaikkien
katseet ovat kiinnitetyt Anthonykin, joka ei ole heitä
huomaavinaan.)
_Wanklin_ (astuen pikkupöydän ääreen -- hermostuneella
ystävällisyydellä): No, Thomas, miten on asiat? Mikä oli tulos
kokouksestanne?
_Rous_: Simon Harnessilla on vastauksemme. Hän sanoo teille, mikä se
on. Odotamme häntä. Hän puhuu puolestamme.
_Wanklin_: Onko asia niin Thomas?
_Thomas_ (jurosti): Kyllä. Roberts ei tule, hänen vaimonsa on kuollut.
_Scantlebury_: Niin, niin! Vaimo raukka! Niin niin!
_Frost_ (tullen eteisestä): Herra Harness!
(Kun Harness tulee, Frost poistuu. Harnessilla on paperi
kädessään, kumartaa johtokunnalle, nyökäyttää miehiin päin
ja asettuu seisomaan pikkupöydän taakse, aivan keskelle
huonetta.)
_Harness_: Hyvää iltaa, hyvät herrat.
(Tench kirjottamansa paperi kädessään tulee hänen
luokseen. He puhuvat hiljaa.)
_Wilder_: Olemme odottaneet teitä, Harness. Toivotaan että voidaan
päästä johonkin --
_Frost_ (tullen eteisestä): Roberts! (Hän poistuu.)
(Roberts tulee hätäisesti sisään ja seisottuu tuijottaen
Anthonyhin. Hänen naamansa on rasittuneen ja vanhentuneen
näköinen.)
_Roberts_: Herra Anthony, pelkään, että olen vähän myöhästynyt, olisin
ollut täällä aikanaan, ellei olisi -- jotakin tapahtunut. (Miehille):
Onko jo jotakin sanottu?
_Thomas_: Mutta mies, mikä sinut tänne saattoi?
_Roberts_: Te sanoitte meille tänä aamuna, hyvät herrat, että menkää ja
harkitkaa uudelleen asemaanne. Me olemme sitä harkinneet; olemme
tuomassa nyt miesten vastausta. (Anthonylle.) Menkää te takasin
Lontooseen. Meillä ei ole teille mitään myönnettävää. Emme rikkuakaan
tule helpottamaan vaatimuksistamme, emmekä taivu ennen kuin kaikki nuo
vaatimukset on hyväksytty.
(Anthony katsoo häneen, mutta ei puhu. Miehet näyttävät
hämmästyneiltä.)
_Harness_: Roberts!
_Roberts_ (katsoo kiivaasti häneen, sitte Anthonyhin): Onko asia teille
kyllin selvä? Onko se kyllin lyhyesti ja sattuvasti sanottu? Te
erehdyitte suuresti luullessanne meidän tulevan armoille. Te voitte
ruhjoa ruumiimme, mutta ette murtaa mieltä. Menkää takasin Lontooseen,
miehillä ei ole teille mitään sanottavaa!
(Pysähtyen, levottomana ottaa askeleen liikkumattomana
istuvaan Anthonyhin päin.)
_Edgar_: Meitä surettaa onnettomuutenne, Roberts, mutta --
_Roberts_: Pitäkää säälinne, nuori mies. Antakaa isänne puhua!
_Harness_ (paperiarkki kädessään, puhuu pikkupöydän takaa): Roberts!
_Roberts_ (Anthonylle hyvin kärsimättömästi): Miksi ette vastaa!
_Harness_: Roberts!
_Roberts_ (kääntyen äkkiä): Mitä niin?
_Harness_ (vakavasti): Te puhutte ilman valtuuksia, asiat ovat menneet
teidän edellenne.
(Hän viittaa Tenchiin, joka antaa paperin johtokunnan
jäsenille. He allekirjoittavat sukkelaan sopimuspaperin.)
Katsokaa tätä, hyvä mies! (Kohottaen paperiaan.) "Vaatimukset
hyväksytään, _paitsi koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä koskevat_.
Lauvantain ylityöstä kaksinkertainen palkka. Työvuorot entiselleen."
Näihin ehtoihin on suostuttu. Miehet menevät aamulla jälleen työhön.
Lakko on loppunut.
_Roberts_ (lukee paperia ja kääntyy miehiin. He vetäytyvät taapäin,
paitsi Rousia, joka pysyy paikoillaan. Ihan tyynesti): Te olette
pelanneet minun selkäni takana? Minä seisoin rinnallanne kuolemaan
saakka; te odotitte sitä, hyljätäksenne minut!
(Miehet vastaavat kaikki yht'aikaa.)
_Rous_: Se on vale!
_Thomas_: Teitä oli mahdoton sietää, hyvä mies!
_Green_: Jos minua olisi kuultu --
_Bulgin_ (hengästyneesti): Tuki kitasi!
_Roberts_: _Sitä_ te odotitte!
_Harness_ (ottaen johtokunnan allekirjoittaman sopimuksen ja antaen
omansa Tenchille): Jo riittää, miehet. Teidän on parasta poistua.
(Miehet poistuvat hitaasti ja kömpelösti.)
_Wilder_ (hermostuneella, hiljaisella äänellä): Luultavasti ei ole enää
mitään esteitä. (Seuraa ovelle.) Minun on yritettävä tähän junaan!
Tuletteko, Scantlebury?
_Scantlebury_ (Wanklinin kanssa seuraten): Jaa, jaa. Odottakaa minua.
(Hän seisahtuu kun Roberts puhuu.)
_Roberts_ (Anthonylle): Mutta te ette ole hyväksyneet noita ehtoja!
Eiväthän he voi tehdä sopimusta ilman esimiestään! Te ette koskaan
hyväksyisi noita ehtoja! (Anthony katsoo häneen vaieten.) Sanokaa
herran tähden että ette ole hyväksyneet! (Varmasti.) Näen sen teistä!
_Harness_ (ojentaen johtokunnan hyväksymää sopimusta): Johtokunta on
allekirjottanut!
(Roberts katsoo tyrmistyneenä allekirjotuksia -- työntää
paperin pois ja peittää silmänsä.)
_Scantlebury_ (kämmenensä suojassa Tenchille): Pitäkää huolta
puheenjohtajasta. Hän ei voi hyvin, hän ei voi hyvin -- hän ei syönyt
puolista. Jos vaimoille ja lapsille toimitetaan avunkeräystä, merkitkää
minun puolestani -- puolestani viisisataa markkaa.
(Hän menee eteiseen vaivaloisen hätäisesti ja Wanklin, joka on
tähystellyt Robertsia ja Anthonyä värähtelevin ilmein, seuraa
perästä. Edgar jää istumaan sohvaan katsoen maahan. Tench
palaten paikoilleen kirjottaa pöytäkirjaansa. Harness seisoo
pikkupöydän ääressä katsellen vakavasti Robertsia.)
_Roberts_: Sitte te ette ole enää tämän yhtiön esimiehenä. (Purskahtaen
hurjanlaiseen nauruun.) Ah-ha, ha-ha, ha-ha! He ovat hyljänneet teidät
-- hyljänneet esimiehensä: Ah ha-ha! (Äkkiä pelottavan synkästi.) Siis
-- ovat syösseet meidät molemmatkin alas, herra Anthony?
(Enid tulee kiireesti pariovesta isänsä luokse
ja kumartuu hänen ylitsensä.)
_Harness_ (tullen ja tarttuen Robertsin hihaan): Hävetkää, Roberts!
Menkää kauniisti kotiinne, mies; menkää kotiinne!
_Roberts_ (tempaisten kätensä pois): Kotiin? (Lyyhistyen -- kuiskaten.)
Kotiin!
_Enid_ (tyyneesti isälleen): Tule pois rakas isä! Tule omaan
huoneeseesi!
(Anthony ponnistautuu ylös. Hän kääntyy Robertsiin, joka katsoo
häneen. He seisovat useita sekuntteja silmäillen toisiaan
tiukasti. Anthony nostaa kätensä tervehtiäkseen, mutta antaa
sen vaipua. Vihainen ilme Robertsin kasvoissa muuttuu
ihmetteleväksi. Molemmat taivuttavat päätään kunnianosotukseksi.
Anthony kääntyy ja kävelee hitaasti verhotulle ovelle. Äkkiä hän
horjahtaa kuin kaatuisi, tointuu, Enidin ja Edgarin, joka on
huoneen poikki rientänyt apuun, tukemana menee pois. Roberts
seisoo liikkumatta useita sekuntteja, tuijottaen tiukasti
Anthonyn jälkeen ja menee sitte eteiseen.)
_Tench_ (läheten Harnessia): On suuri paino pois sydämeltäni, herra
Harness! Mutta mikä järkyttävä kohtaus, herra!
(Hän pyyhkii ohimoitaan. Harness on kalpea ja päättävä,
katsellen hieman jäykästi hymyillen vapisevaa Tenchiä.)
Tämä kaikki on ollut niin ankaraa! Mitähän hän tarkoitti sanoessaan:
"He ovat syösseet meidät molemmatkin alas?" Vaikka hän on menettänyt
vaimonsa, mies raukka, ei hänen olisi tarvinnut puheenjohtajalle noin
sanoa!
_Harness_: Yksi vaimo kuollut ja kaksi parasta miestä murtunut!
(Underwood tulee äkkiä.)
_Tench_ (tuijottaen Harnessiin -- äkkiä): Tiedättekö, herra -- nämä
ehdot, ne ovat juuri samat, jotka yhdessä laadimme, te ja minä ja
esitimme molemmille puolille ennen taistelun alkua. Kaikki tämä --
kaikki tämä ja -- ja minkä tähden?
_Harness_: (matalalla jäykällä äänellä): Sepä siinä merkillisintä
onkin!
(Underwood kääntymättä ovelta tekee hyväksyvän viittauksen.)
Esirippu.