John Anthony, Trenathan peltitehtaan esimies.
Edgar Anthony, hänen poikansa |
Frederic H. Wilder | johtokunnan jäseniä.
William Scantlebury |
Oliver Wanklin |
Henry Tench, johtokunnan sihteeri.
Francis Underwood, tehtaan johtaja.
Simon Harness, ammattiliiton virkailija.
David Roberts |
James Green |
John Bulgin | lakkokomitean jäseniä.
Henry Thomas |
George Rous |
Henry Rous |
Lewis |
Jago |
Evans | tehtaan työmiehiä.
Seppä |
Davies |
Punatukkanuorukainen |
Brown
Frost, Anthonyn palvelija.
Enid Underwood, johtajan vaimo, Anthonyn tytär.
Anni Roberts, Robertsin vaimo.
Madge Thomas, Thomasin tytär.
Rva Rous, Rousin veljesten äiti.
Rva Bulgin.
Rva Yeo.
Palvelijatar.
Jan, 10 vuotias Madgen veli.
Joukko lakossa olevia työmiehiä.
Ensimäinen näytös.
On puolenpäivän aika. Underwoodin ruokasalissa palaa uunissa kirkas
tuli. Uunin toisella puolella on vierailuhuoneeseen vievät pariovet,
toisella puolella ovi eteiseen. Keskellä huonetta on pitkä ruokapöytä
ilman pöytäliinaa, järjestetty kokouspöydäksi. Sen päässä istuu
puheenjohtajan paikalla John Anthony, vanha kookas mies, parta tyyten
ajeltu, verevä, tukka valkonen ja sakea, kulmakarvat tummat ja tuuheat.
Hänen liikkeensä ovat jotenkin hitaat ja kankeat, mutta silmänsä hyvin
vilkkaat. Vieressään on vesilasi. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen
poikansa Edgar, kolmekymmenvuotias, tomeran näköinen, lukien
sanomalehteä. Hänen vieressään istuu Wanklin, jolla on ulospistävät
kulmakarvat ja ohuet harmaat hapset, kumartuneena tarkastaen
jäljennöspaperia. Tench, sihteeri, lyhyt, nöyrännäköinen ja hermostunut
mies, jolla on poskiparta, seisoo avustaen Wanklinia. Wanklinin
rinnalla oikealla istuu tehtaanjohtaja Underwood, hiljainen,
jäykkäleukainen, vakavakatseinen mies. Selin uuniin päin istuu
Scantlebury, hyvin leveä, vaaleva, uninen mies, jonka päässä ei enää
ole kuin vähäsen harmaita haivenia. Hänen ja puheenjohtajan välillä on
kaksi tyhjää tuolia.
_Wilder_ (laiha, aaveennäköinen, valitteleva mies, jolla on harmaat,
riippuvat viikset, seisoo uunin edessä): Kuulkaa, tämä tuli on koko
paholainen! Ettekö voi hankkia suojustinta, Tench?
_Scantlebury_: Suojustin, niin.
_Tench_: Kernaasti, herra Wilder. (Katsoo Underwoodiin) Niin -- ehkä
johtaja -- ehkä herra Underwood --
_Scantlebury_: Nämä teidän uuninne, Underwood --
_Underwood_ (noussut tutkimasta joitakin papereja): Suojustin?
Kernaasti! Suokaa anteeksi. (Menee ovelle hiukan hymyillen.) Me emme
ole tottuneet täällä tehtaalla kuulemaan nykyään valituksia liiasta
kuumuudesta.
(Puhuu kuin pitäisi piippua hampaissaan, ivallisesti.)
_Wilder_ (loukkaantuneella äänellä): Tarkoitatteko työväkeä. Hm.
(Underwood menee ovesta.)
_Scantlebury_: Niitä raukkoja!
_Wilder_: Oma syynsä, Scantlebury.
_Edgar_ (ojentaen sanomalehteään): "Trenathan Uutisten" mukaan
vallitsee heidän keskuudessaan suuri kurjuus.
_Wilder_: Mokoma lehti-riepu! Antakaa se Wanklinille. Sopisi hänen
vapaamielisiin mielipiteisiinsä. Luultavasti ne sanovat meitä
hirviöiksi. Tuon roskan toimittaja pitäisi ampua.
_Edgar_ (lukee): "Jos arvoisat johtokunnan herrat, jotka valvovat
Trenathan peltitehdasta nojatuoleistaan Lontoossa, suvaitseisivat itse
tulla tänne alas katsomaan työmiestensä keskuudessa tämän lakon aikana
vallinnutta tilaa --"
_Wilder_: No, me olemme tulleet.
_Edgar_ (jatkaen): "Me emme voi uskoa, että edes heidän ihroittuneet
sydämensä saattaisivat pysyä heltymättä."
(Wanklin ottaa häneltä lehden.)
_Wilder_: Se roisto! Muistan tuon miehen, kun hänellä ei ollut
penniäkään taskussaan. Mokomakin räkänokka, joka on kiivennyt
paikkaansa mustaamalla jokaista toisella kannalla olevaa.
(Anthony sanoo jotakin, jota ei kuulu.)
_Wilder_: Mitä isänne sanoo?
_Edgar_: Hän sanoo "pata kattilaa soimaa".
_Wilder_: Hm.
(Istuu Scantleburyn viereen.)
_Scantlebury_ (puhaltaen poskien täydeltä): Minä paistun, joll'ei tuoda
suojustinta.
(Underwood ja Enid tulevat tuoden suojustimen, minkä asettavat
uunin eteen. Enid on kookas. Hänellä on pienet päättävät kasvot;
ijältään kahdenkymmenenkahdeksan vuotias.)
_Enid_: Pane se lähemmäksi, Frank. Suojaako se, herra Wilder? Se on
korkein mitä meillä on.
_Wilder_: Kiitoksia, vallan mainiosti.
_Scantlebury_ (kääntyen huokaisten helpotuksesta): Oh! Kiitos, hyvä
rouva!
_Enid_: Tarvitsetteko jotakin muuta, isä? (Anthony pudistaa päätään.)
Edgar -- entä sinä?
_Edgar_: Voit antaa minulle yhden "J"-kynänterän, iso tyttö.
_Enid_: Tuolla niitä on herra Scantleburyn edessä.
_Scantlebury_ (ojentaen pientä kynäaskia): Vai niin, Teidän veljenne
käyttää "J"-teriä. Mitäs johtaja käyttää? (Väkinäisellä
kohteliaisuudella.) Mitä miehenne käyttää, rouva Underwood?
_Underwood_: Hanhensulkaa.
_Scantlebury_: Kotoista hanhen tuotetta.
(Ojentaa sulkia.)
_Underwood_ (kuivasti): Kiitoksia, saanko yhden. (Ottaa) Kuinka
puolisen laita on, Enid?
_Enid_ (pysähtyy vierailuhuoneen ovelle katsahtaen taakseen): Syömme
puolisen täällä vierailuhuoneessa, niin teidän ei tarvitse kiirehtiä
kokoustanne.
(Wanklin ja Wilder kumartavat, Enid poistuu.)
_Scantlebury_ (nousten äkkiä): Ah! Kunnon syötävää! Siellä hotellissa
-- kauheata! Maistoitteko illalla sitä silliä? Rasvassa käristettyä!
_Wilder_: Kello on yli kahdentoista. Ettekö ala lukea pöytäkirjaa,
Tench?
_Tench_ (katsahtaa puheenjohtajaa, joka antaa myöntävän merkin, lukee
nopeasti yksitoikkoisella äänellä): "Tehty johtokunnan kokouksessa,
joka pidettiin 31 päivänä tammikuuta yhtiön konttorissa Cannon Street
512, E.C. Läsnä herra Anthony, puheenjohtaja, herrat F.H. Wilder,
William Scantlebury, Oliver Wanklin ja Edgar Anthony. Luettiin johtajan
tammikuun 20, 23, 25 ja 28 päivinä lähettämät kirjeet, jotka koskivat
lakkoa yhtiön tehtaalla. Luettiin johtajalle tammikuun 21, 23, 26 ja 29
päivinä lähetetyt kirjeet. Luettiin herra Simon Harnessilta,
ammattiliitolta, tullut kirje, jossa pyydettiin päästä johtokunnan
puheille. Luettiin lakkolaisten komitean kirje, jonka olivat
allekirjoittaneet David Roberts, James Green, John Bulgin, Henry Thomas
ja Georg Rous, tahtoen neuvottelua johtokunnan kanssa; ja päätettiin
pitää erityinen johtokunnan kokous 7 päivänä helmikuuta tehtaan
johtajan asunnossa, tarkoituksella neuvotella asemasta itse paikalla
herra Simon Harnessin ja lakkolaisten komitean kanssa. Päätettiin ottaa
kaksitoista jäljennöstä, allekirjoitettiin ja leimattiin yhdeksän
liitettä ja yksi varaliite."
(Ojentaa kirjan puheenjohtajalle.)
_Anthony_ (raskaasti huoaten): Ei juuri huvita allekirjoittaa
tällaista.
(Hän kirjoittaa liikuttaen kynää vaivaloisesti.)
_Wanklin_: Mitä se liitto ajaa takaa, Tench? Eiväthän he ole sopineet
rikkoutuneita välejään lakkolaisten kanssa. Miksi siis Harness pyrkii
puheille?
_Tench_: Luultavasti toivoen meidän taipuvan sovintoon. Hän pitää
iltapäivällä kokouksen lakkolaisten kanssa.
_Wilder_: Harness! Aa! Hän on niitä kylmäverisesti punnitsevia miehiä.
Minä epäilen heitä. Eiköhän ollut erehdys, että tulimme tänne
tehtaalle. Mihin aikaan lakkolaiset tulevat?
_Underwood_: Voivat tulla jo tuossa paikassa.
_Wilder_: No, ellemme ole vielä siksi valmiina, saavat he odottaa -- ei
ole heille haitaksi, jos vähän jäähdyttävät kantapäitään.
_Scantlebury_ (venyttelevällä äänellä): Niitä raukkoja! Siellä
pyryyttää. Onpas se ilmaa!
_Underwood_ (tarkoituksellisen verkalleen): Tämä huone tulee olemaan
lämpöisin paikka, missä ovat tänä talvena olleet.
_Wilder_: No, toivottavasti saamme tämän asian selväksi hyvissä ajoin,
jotta ehdin puoliseitsemän junaan. Minun on huomenna lähdettävä viemään
vaimoani Espaniaan. (Rupatellen.) Minun isäukollani oli lakko
tehtaassaan vuonna --69, helmikuussa silloinkin, juuri samanlaisena
talvena kuin nyt. Ne aikoivat ampua hänet.
_Wanklin_: Mitä! Rauhallisella ajalla?
_Wilder_: Jumala paratkoon, silloin ei ollut työnantajilla mitkään
rauhan ajat! Hän sai mennä konttoriinsa aina pistooli taskussa.
_Scantlebury_ (huomattavan hätääntyneenä): Eihän toki?
_Wilder_ (päättäväisesti): Loppu oli se, että hän ampui heistä yhtä
koipeen.
_Scantlebury_ (huomaamattaan tunnustelee jalkaansa): Tosiaanko? Jumala
varjelkoon!
_Anthony_ (ottaen esityslistan): Keskustellaan johtokunnan
menettelytavasta lakon suhteen.
(Vallitsee hiljaisuus.)
_Wilder_: Tässä ollaan kirotussa kolmikulmaisessa taistelussa. --
Liitto, lakkolaiset ja me.
_Wanklin_: Liitosta ei meidän tarvitse välittää.
_Wilder_: Minä olen tullut siihen kokemukseen, että liitto on aina
otettava huomioon. On hämättävä heitä. Jos liitto aikoo kieltää
avustuksensa lakkolaisilta, miksi sallivat he heidän lainkaan ryhtyä
lakkoon?
_Edgar_: Sehän on selitetty jo kymmeniä kertoja.
_Wilder_: Olkoon, minä en ole sitä koskaan käsittänyt. Se on
ulkopuolella minun ymmärrykseni. He ovat sanoneet, että
koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin vaatimukset ovat liiallisia -- niin ne
ovatkin -- mutta eihän se voinut olla liitolle riittävä syy kannatuksen
kieltämiseen. Mitä on sen takana?
_Underwood_: Pelko lakon puhkeamisesta Harperin ja Tinewellin
tehtailla.
_Wilder_ (ihastuneena): Pelkäävät toisia lakkoja -- no, siinä on
järkeä? Miks'ei sitä ole ennen meille sanottu?
_Underwood_: Se on sanottu.
_Tench_: Te ette olleet sinä päivänä kokouksessa, herra Wilder.
_Scantlebury_: Miesten on täytynyt älytä, ettei heillä ole mitään
voiton mahdollisuutta kun liitto on jättänyt heidät oman onnensa
nojaan. Lakon jatkaminen olisi sulaa hulluutta.
_Underwood_: Se on Roberts, joka --
_Wilder_: Meille juuri pitikin sattua se kova onni, että työväelle on
joutunut johtajaksi Robertsin kaltainen yltiöpäinen intoilija.
(Äänettömyys.)
_Wanklin_ (katsahtaen Anthonyyn): No?
_Wilder_ (keskeyttäen, pauhaten): Aika pulaan tässä on jouduttu.
Minusta tässä ollaan kuin ollaankin harmillisessa asemassa, olen sen
sanonut jo aikoja sitten. (Katsahtaa Wankliniin.) Kun Wanklin ja minä
tulimme tänne tehtaalle ennen joulua näytti lakkolaisten häviö
varmalta. Te uskoitte samoin, Underwood.
_Underwood_: Niin.
_Wilder_: Mutta he kestävät vieläkin! Siinä sitä ollaan. Joutumassa
ojasta allikkoon! -- Menetämme ostajamme -- osakkeiden arvo laskee!
_Scantlebury_ (pyöritellen päätään): Paha juttu, paha juttu!
_Wanklin_: Paljonko olemme menettäneet tämän lakon takia, Tench?
_Tench_: Lähes puolitoista miljoonaa, herra Wanklin.
_Scantlebury_ (tuskitellen): Tosiaanko?
_Wilder_: Ja ikinä emme tule saamaan sitä takaisin.
_Tench_: Ei.
_Wilder_: Kuka olisi saattanut otaksua, että miehet rupesivat näin
tavattomasti pinnistämään -- kukaan ei sellaiseen älynnyt viitata.
(Katsoo vihaisesti Tenchiin.)
_Scantlebury_ (pyörittää päätään): Minä en koskaan ole pitänyt
taistelusta -- enkä koskaan tule pitämään.
_Anthony_: Antautuminen ei tule kysymykseen.
(Kaikki katsovat häneen.)
_Wilder_: Kuka tahtoo antautumaan? (Anthony katsahtaa häneen.) Minä --
minä tahdon, että toimitaan järkevästi. Kun joulukuussa lakkolaiset
lähettivät Robertsin johtokunnan puheille -- silloin oli sopiva aika.
Meidän olisi pitänyt kohdella häntä suopeasti, sen sijaan että
puheenjohtaja -- (luo silmänsä alas, kun Anthony kääntää katseensa
häneen) -- niin -- me ärsytimme hänet pois suunniltaan. Silloin
olisimme saaneet heidät suostumaan pikku myönnytyksillä.
_Anthony_: Ei sovittelua!
_Wilder_: Siinä sitä ollaan. Tätä lakkoa on kestänyt jo lokakuusta asti
ja mikäli minä voin nähdä, se saattaa jatkua vielä toiset kuusi
kuukautta. Aika vyyhteen olemme silloin kietoutuneet. Ainoana
lohdutuksena on se, että lakkolaisten asema on silloin mahdollisimman
surkea.
_Edgar_ (Underwoodille): Minkälainen heidän asemansa oikein on, Frank?
_Underwood_ (tunteettomasti): Helvetin huono.
_Wilder_: Niin, kuka olisi arvannut heidän kestävän näin kauvan ilman
avustusta!
_Underwood_: Se joka tuntee heidät.
_Wilder_: Kuka heitä tuntee! -- Ja entäs tina? Kallistuu joka päivä.
Silloin kun saadaan työt käyntiin, joudumme suorittamaan tilaukset
kustannusten ollessa korkeimmillaan.
_Wanklin_: Mitä sanotte siihen, puheenjohtaja?
_Anthony_: Sitä ei voi auttaa!
_Wilder_: Ja milloin osingonjako voi tulla kysymykseen, siitä ei
tietoakaan.
_Scantlebury_ (painostaen): Meidän tulisi ajatella osakkeenomistajia.
(Kääntäen itseään raskaasti.) Puheenjohtaja, meidän tulisi muistella
osakkeenomistajia.
(Anthony mutisee jotain.)
_Scantlebury_: Mitä niin?
_Tench_: Puheenjohtaja sanoo kyllä muistavansa teitä, herra
Scantlebury.
_Scantlebury_ (vaipuen entiseen velttoon asentoonsa): Julkeaa!
_Wilder_: Ei tämä ole leikin asia. Minä en halua jäädä vuosikausiksi
ilman osinkoja, vaikka puheenjohtaja haluaisikin. Me emme saa enää
yhtiön omaisuutta tuhlaamalla ostaa ruutia ja ampua harakoita.
_Edgar_ (arkaillen): Minun mielestäni meidän tulisi ajatella myös
lakkolaisten kohtaloa.
(Kaikki paitsi Anthony käännähtävät levottomasti tuoleillaan.)
_Scantlebury_ (huokaisten): Me emme saa antaa persoonallisten
tunteittemme vaikuttaa asiaan, nuorimies. Sellainen ei tässä maailmassa
vetele.
_Edgar_ (ivallisesti): En minä tarkoitakkaan meidän tunteitamme, vaan
työväen.
_Wilder_: Mitä siihen tulee -- me olemme liikemiehiä.
_Wanklin_: Siinä se kiusa onkin.
_Edgar_: Eihän ole lainkaan välttämätöntä kärjistää asiaa, nähdessämme
mitä kaikkea kiusaa ja kärsimystä siitä johtuu -- se on -- se on
julmaa.
(Kaikki vaikenevat, sillä Edgar oli paljastanut jotakin,
jota kenenkään heidän arvonsa ei kumminkaan antanut
myöten myöntää todeksi.)
_Wanklin_ (ivallisesti hymyillen): Pelkäänpä, että meillä ei ole varaa
perustaa menettelytapaamme sellaisen ylellisyyden kuin tunteellisuuden
pohjalle.
_Edgar_: Minusta tämä peli on inhottavaa.
_Anthony_: Me emme alottaneet riitaa.
_Edgar_: Tiedän sen, puheenjohtaja, mutta varmasti olemme menneet jo
tarpeeksi pitkälle.
_Anthony_: Ei tarpeeksi.
(Kaikki katsovat toisiinsa.)
_Wanklin_: Liijoittelu pois, herra puheenjohtaja, meidän täytyy harkita
mitä teemme.
_Anthony_: Antakaa heille kerran perään, niin siitä ei ikinä loppua
tule.
_Wanklin_: Myönnän sen kyllä, mutta -- (Anthony puistaa päätään). Te
teette siitä periaatteellisen kysymyksen? (Anthony nyökäyttää.)
Liiottelua taaskin, herra puheenjohtaja! Osakkeet ovat jo alle
nimellisarvon.
_Wilder_: Niin, ja alenevat puoleen seuraavan osingonjaon jälkeen.
_Scantlebury_ (hätääntyneenä): No, no! Eihän toki niin hullusti.
_Wilder_ (jurosti): Saattepa nähdä. (Kurottautuu kuullakseen mitä
Anthony sanoo.) En kuullut --
_Tench_ (hätäillen): Puheenjohtaja sanoo: "Fais que -- que --
devra --".
_Edgar_: Isäni sanoo: "Tehkäämme velvollisuutemme -- ja antakaamme
asioiden kehittyä ratkaisuunsa".
_Wilder_: Tjaah!
_Scantlebury_ (ojentaen ylös käsiään): Puheenjohtaja on taipumaton kuin
stoalainen -- olen aina sanonut, että puheenjohtaja on stoalainen.
_Wilder_: Se on meille varsin hyvä.
_Wanklin_ (ystävällisesti): Mutta todellako, puheenjohtaja, te sallitte
laivan altanne upota ainoastaan -- periaatteen vuoksi?
_Anthony_: Se ei uppoa.
_Scantlebury_ (peloissaan): Toivoakseni ei ainakaan niin kauan kuin
minä olen laivassa.
_Anthony_ (pisteliäästi): Parempi karata pois, Scantlebury.
_Scantlebury_: Onpa hän mies!
_Anthony_: Minä olen aina taistellut heitä vastaan, enkä koskaan
hävinnyt.
_Wanklin_: Me olemme teoriassa yhtä mieltä, puheenjohtaja. Mutta me
emme kaikki ole raudasta valettuja.
_Anthony_: Meidän tulee ainoastaan pysyä lujina.
_Wilder_ (nousee ja menee uunin luo): Ja ajaa suoraa päätä helvettiin.
_Anthony_: Parempi helvettiinkin kuin antaa perään.
_Wilder_ (suuttuneena): Sellainen voi soveltua teille, herra, mutta ei
minulle, eikä luultavasti kellekään muulle.
(Anthony katsoo häntä silmiin. Äänettömyys.)
_Edgar_: Minä en käsitä kuinka meidän tuntomme sallii jatkaa sillä
tavalla lakkolaisten vaimojen ja perheiden nälkiinnyttämistä.
(Wilder kääntyy äkkiä uuniin päin ja Scantlebury tekee
kädellään torjuvan eleen.)
_Wanklin_: Kun ei tuosta taas vaan haiskahtaisi tunteellisuus.
_Edgar_: Ajatteletteko, että liikemiesten ei tarvitse pysyä
säädyllisyyden rajoissa?
_Wilder_: Kukaan ei ole työmiesten kohtalosta enemmän huolissaan kuin
minä, mutta jos he (huojutellen itseään) haluavat olla sellaista
härkäpäistä joukkoa, niin me emme sille mitään mahda. Meillä on
kylliksi tekemistä pitäessämme huolta itsestämme ja osakkaista.
_Edgar_ (ärtyisästi): Se ei tapa osakkeenomistajia, jos menettävät
prosentin tai kaksi. Minusta _se_ ei ole riittävä syy työmiesten
kuristamiseen.
_Scantlebury_ (hyvin huolestuneesti): Te puhutte kovin kevytmielisesti
osingoistanne, nuori mies; eihän tässä tiedä missä ollaankaan.
_Wilder_: Asiassa on ainoastaan yksi katsantokanta järkevä. Ei käy
päinsä että yhä edelleen tuotamme itsellemme turmiota tällä
taistelulla.
_Anthony_: Ei perääntymistä.
_Scantlebury_ (epätoivoisin elein): Katsokaa häntä!
(Anthony on nojautunut tuolin selkänojan varaan.
He katsovat häneen.)
_Wilder_ (palaten istumaan): No niin, en voi sanoa muuta kuin, että jos
tuo on puheenjohtajan mielipide, niin en käsitä mitä varten olemme
tulleetkaan tänne tehtaalle.
_Anthony_: Sanoaksemme lakkolaisille, että meillä ei ole mitään
sanottavaa. -- (Jäykästi) He eivät ota sitä uskoakseen elleivät kuule
sanottavan suoraan päin naamaa.
_Wilder_: Hm. En yhtään hämmästyisi, vaikka tuo Roberts riiviö olisi
hommannut meidät tänne aivan samassa tarkotuksessa. Minä en siedä
sellaisia kiusottelijoita.
_Edgar_ (harmitellen): Me emme maksaneet hänelle riittävästi hänen
keksinnöstään. Minä siitä aikoinaan usein muistutin.
_Wilder_: Me maksoimme hänelle kaksitoista ja puoli tuhatta markkaa
sekä kolmen vuoden kuluttua ylimääräisesti viisituhatta. Eikö siinä ole
kylliksi! Mitä, herra nähköön, hän vielä tahtoo?
_Tench_ (valittaen): Yhtiö hyötyi hänen keksinnöstään kaksi- ja
puolimiljoonaa ja maksoi hänelle muutamia tuhansia -- sillä tavalla hän
selittelee, herra Wilder.
_Wilder_: Se mies on joukkojen kiihottaja! Katsokaas, minä vihaan
ammattiliittoja, mutta täällä on nyt Harness, antakaamme hänen
selvitettäväkseen koko juttu.
_Anthony_: Ei!
(Taas he katsovat häneen.)
_Underwood_: Roberts ei anna lakkolaisten suostua siihen.
_Scantlebury_: Yltiöpäinen kiihkoilija!
_Wilder_ (katsoen Anthonyhin): Eikä hän ole ainoa.
(Frost tulee salista.)
Frost (Anthonylle): Herra Harness, liiton asiamies, odottaa.
Lakkolaiset ovat täällä myöskin, herra Anthony.
(Anthony nyökäyttää. Underwood menee ovelle palaten Harnessin
kanssa. Harness on kalpea, parraton, kuoppaposkinen mies,
silmät elävät ja leuka pitkä. Frost poistuu.)
_Underwood_ (osottaen hänelle Tenchin tuolia): Olkaa hyvä, Harness ja
istukaa tuonne puheenjohtajan viereen.
(Harnessin tullessa ovat johtokunnan jäsenet istuutuneet
paikoilleen ja kääntyneet katsomaan häntä syrjin,
kuten karja koiraa.)
_Harness_ (silmäilee terävästi ympärilleen ja kumartaa): Kiitos! (Hän
istuu -- puhuu hiukan nenäänsä.) No niin, hyvät herrat, toivottavasti
me viimeinkin saadaan kaupat sovituksi.
_Wilder_: Riippuu siitä mitä te kaupalla tarkotatte, Harness. Miksi
ette taivuta lakkolaisia työhön?
_Harness_ (pisteliäästi): Lakkolaiset ovat enemmän oikeassa kuin te.
Meillä onkin kysymyksessä, eikö liiton olisi ruvettava heitä uudelleen
tukemaan.
(Hän ei ole tietävinään muista kuin Anthonystä,
jonka puoleen hän puhuessaan kääntyy.)
_Anthony_: Avustakaa heitä vaan jos haluatte. Me otamme työhön uusia
miehiä ilman sopimusta ja sillä on asia selvä.
_Harness_: Tuo ei kelpaa, herra Anthony. Te ette saa uusia työmiehiä.
Sen te hyvin tiedätte.
_Anthony_: Sepähän nähdään.
_Harness_: Tahdon puhua teille suoraan. Meidän oli pakko kieltää
kannatuksemme lakkolaisilta, koska muutamat heidän vaatimuksistaan ovat
nykyisiin työehtoihin nähden liiallisia. Odotan heidän luopuvan noista
vaatimuksistaan tänään: Jos he sen tekevät, niin olkaa vakuutettuja,
hyvät herrat, me tulemme heti heitä avustamaan. Ja nyt minä haluan,
että saadaan jotakin valmista ennenkuin matkustan illalla takaisin.
Emmekö voi lopettaa tällaista vanhanaikaista taistelemista viimeiseen
saakka. Mitä hyötyä siitä on teille? Miksi ette kertakaikkiaan
tunnusta, että kaikki nuo työmiehet ovat ihmisiä, kuten tekin ja
tahtovat juuri sitä mikä on heistä hyvää, aivan kuten tekin tahdotte
sitä mikä teistä on hyvää -- (katkerasti) automobiileja, samppanjaa ja
ylellisiä herkkupäivällisiä.
_Anthony_: Jos miehet palaavat työhön, niin teemme jotakin heidän
hyväkseen.
_Harness_ (ivallisesti): Onko se myöskin teidän mielipiteenne, herra --
ja teidän -- ja teidän? (Jäsenet eivät vastaa.) No niin, voin
ainoastaan sanoa: Tässä on jouduttu käyttämään korskeata ja mahtailevaa
ylimysten kieltä -- näyttää että minä olen toiveissani erehtynyt.
_Anthony_: Samaa kieltä lakkolaiset käyttävät. Tässä on ainoastaan
katsottava kuka kestää kauimmin -- he ilman meitä tahi me ilman heitä.
_Harness_: Minä ihmettelen, että te, hyvät herrat, jotka olette
liikemiehiä, ette häpeä tällaista voimien tuhlausta. Te tiedätte mihin
tämä kaikki päättyy.
_Anthony_: Mihin?
_Harness_: Sovitteluun -- ne aina päättyvät?
_Scantlebury_: Ettekö voi saada miehiä vakuutetuiksi siitä, että heidän
etunsa ovat samat kuin meidänkin?
_Harness_ (kääntyen ivallisesti): Saisin kyllä, hyvä herra, jos ne edut
olisivat samat.
_Wilder_: No no, Harness, olettehan älykäs mies, ettehän toki usko
kaikkia sosialistien lörpötyksiä, joita nykyaikana saa kuulla. Työväen
ja meidän etujemme välillä ei ole mitään todellista eroa.
_Harness_: Yhden vallan yksinkertaisen pikkukysymyksen tahtoisin teille
tehdä. Maksaisitteko työmiehillenne penniäkään yli siitä, minkä he
voivat pakottaa teidät maksamaan?
(Wilder vaikenee.)
_Wanklin_ (myöntävästi): Minä mielihyvällä pidän liiketoiminnan
aakkosena sitä, ettei makseta enempää kuin on välttämätöntä.
_Harness_ (ivallisesti): Niinpä niin, se näyttää olevan liike-elämän
aakkosia, hyvä herra, ja nuo liike-elämän aakkoset ovat teidän ja
työmiesten etujen välillä.
_Scantlebury_ (kuiskaten): Meidän tulisi joten kuten järjestää tämä
asia.
_Harness_ (kuivasti): Saanko käsittää sitten, hyvät herrat, että
johtokunta ei tule tekemään mitään myönnytyksiä.
(Wanklin ja Wilder kumartuvat kuin aikoisivat
sanoa jotakin, mutta vaikenevat.)
_Anthony_ (nyökäyttäen): Ei mitään.
(Wanklin ja Wilder taas kumartuvat ja Scantleburyltä
pääsee tahtomattaan huokaus.)
_Harness_: Aijotte sanoa jotakin, luulen.
(Mutta Scantlebury ei vastaa.)
_Edgar_ (kohottaa äkkiä katseensa): Meitä surettaa työmiesten asema.
_Harness_ (kylmästi): Työmiehille ei teidän säälistänne ole mitään
hyötyä, hyvä herra. He tahtovat vaan oikeutta.
_Anthony_: Sitten he saakoot oikeutta.
_Harness_: Sanokaa, "oikeuden" asemesta "nöyryytystä", herra Anthony.
Miksi olisi heidän oltava nöyriä? Koettaessaan estää rahavallan
väärinkäytöksiä, eivätkö he ole yhtä hyviä ihmisiä kuin tekin?
_Anthony_: Mahdotonta.
_Harness_: Hyvä, minä olen ollut viisi vuotta Amerikassa. Tuo kuuluu
miehen vastaukselta.
_Scantlebury_ (äkkiä, kuin korvaukseksi huokauksensa keskeytymisestä):
Kutsukaamme miehet sisään ja kuunnelkaamme mitä heillä on sanomista.
(Anthony nyökäyttää ja Underwood menee pienemmästä ovesta.)
_Harness_ (kuivasti): Kun minulla on heidän kanssaan tänään
iltapäivällä neuvottelu pyydän teitä, hyvät herrat, lykkäämään
lopullisen päätöksenne teon siksi kuin se on päättynyt.
(Anthony taas nyökkää ja ottaa vesilasin ja juo.) (Underwood
palaa, mukanaan Roberts, Green, Bulgin, Thomas ja Rous. He
astuvat peräkkäin sisään lakit kourassa ja jäävät äänettöminä
riviin seisomaan. Roberts on laiha, keskikokoinen, hiukan
kumarainen. Hänellä on pieni, epätasainen, harmaanruskea parta,
ulkonevat poskipäät, kuoppaiset posket, eloisat pienet silmät.
Hänellä on vanha, rasvapilkkuinen sininen sarssipuku ja vanha
lierihattu. Hän on miehistä lähinnä puheenjohtajaa. Greenilla,
hänen vieressään on siistit, kuihtuneet kasvot, pieni harmaa
pukinparta, riippuvat viikset, rautasankaiset silmälasit, katse
lempeä ja avoin. Hänellä on yllään ajan haalistama palttoo
ja liinakaulus. Hänen vieressään on Bulgin, iso, vahva mies,
tummaviiksinen, jykeväleukainen, yllään punanen pusero, ja
muuttelee lakkiaan kädestä toiseen. Hänen vieressään on Thomas,
vanha, laiha mies, jolla on harmaat viikset ja täysi poskiparta,
naama uurteinen, palttoo ei peitä laihaa, kynityltä näyttävää
kaulaa. Hänen oikealla puolellaan on Rous, nuorin viidestä,
ryhdiltään kuin sotamies, katse kiihkeä, tuijottava.)
_Underwood_ (osottaen): Tuolla seinän vierustalla on tuoleja, Roberts,
tahdotteko ottaa ja käydä istumaan?
_Roberts_: Kiitoksia paljon, hra Underwood, me seisomme -- johtokunnan
edessä. (Hän puhuu katkonaisesti, ääntäen tavut lyhyesti ja terävästi.)
Kuinka te voitte, herra Harness? En odottanutkaan tätä iloa, että
tapaisimme teidät ennen iltaa.
_Harness_ (tyynesti): Tapaamme silloin taaskin, Roberts.
_Roberts_: Hauskaa kuulla. Meillä on silloin annettavana uutisia
vietäväksi teikäläisille.
_Anthony_: Mitä miehet tahtovat?
_Roberts_ (happamasti): Pyydän anteeksi, en oikein kuullut mitä
puheenjohtaja sanoi.
_Tench_ (puheenjohtajan istuimen takaa): Puheenjohtaja haluaa tietää
mitä lakkolaisilla on sanottavaa.
_Roberts_: Olemme tulleet kuulemaan, mitä johtokunnalla on sanottavaa.
Johtokunnan on puhuttava ensin.
_Anthony_: Johtokunnalla ei ole mitään sanottavaa.
_Roberts_ (katsoen pitkin miesten riviä): Siinä tapauksessa me
tuhlaamme johtokunnan aikaa. Me korjaamme jalkamme pois näiltä sieviltä
matoilta.
(Hän kääntyy, miehet lähtevät hitaasti liikkeelle,
kuin hypnotismin vaikutuksesta.)
_Wanklin_ (mielistellen): So, so, Roberts, ettehän toki aiheuttaneet
meille tätä pitkää, kylmää matkaa vain sitä huvia varten, että saitte
sanoa tuon.
_Thomas_ (oikea walesilainen): Ei, hyvä herra -- ja mitä minä
sanon on -- -- --
_Roberts_ (pilkallisesti): Jatka, Henry Thomas, jatka. Sinä kykenet
paremmin puhumaan -- johtokunnalle, kuin minä.
(Thomas on vaiti.)
_Tench_: Puheenjohtaja tarkoittaa, Roberts, että kun kerran lakkolaiset
pyysivät neuvottelua, niin johtokunta toivoo saavansa kuulla mitä
heillä on sanomista.
_Roberts_: Hyvä! Jos minä alkaisin kertoa teille kaikki mitä heillä on
sanottavaa, en minä pääsisi tänään loppuun. Ja saattaisi olla joitain,
jotka toivoisivat, että eivät koskaan olisi lähteneet palatseistaan
Lontoosta.
_Harness_: Mikä on teidän ehdotuksenne, mies? Olkaa järkevä.
_Roberts_: Te puhutte järkevyydestä, herra Harness? Kierrelkää tänä
iltana ennen kokousta asunnoissa katselemassa. (Hän katsoo miehiin, he
ovat vaiti.) Te näette hyvin kauniita kuvaelmia.
_Harness_: Olkaa huoleti, ystäväni. Ette te minun mieltäni muuta.
_Roberts_ (miehille): Me emme voi herra Harnessin mieltä muuttaa.
Toivottavasti saatte vähän samppanjaa päivälliseksenne, herra Harness,
se on teille tarpeen.
_Harness_: So, so, asiaan mies!
_Thomas_: Me emme, nähkääs vaadi muuta kuin oikeutta.
_Roberts_ (myrkyllisesti): Oikeutta, Lontoosta? Mitä sinä puhutkaan
Henry Thomas? Oletko tullut hulluksi? (Thomas on ääneti.) Me tiedämme
vallan hyvin mitä me olemme -- tyytymättömiä koiria -- koskaan
täyttymättömiä. Mitä puheenjohtaja sanoikaan minulle Lontoossa? Etten
minä tietänyt mitä minä puhuin. Minä olin tyhmä ja sivistymätön, joka
en tietänyt mitään niiden tarpeista, joiden puolesta puhuin.
_Edgar_: Olkaa hyvä, pysykää asiassa.
_Anthony_ (nostaen kättään): Ainoastaan yksi isäntänä voi olla,
Roberts.
_Roberts_: Silloin, Jumal'auta, olemme me isäntänä.
(Äänettömyys, Anthony ja Roberts tuijottavat toisiinsa.)
_Underwood_: Jos teillä, Roberts, ei ole mitään sanomista
johtokunnalle, ehkä sallitte Greenin tahi Thomasin puhua miesten
puolesta.
(Green ja Thomas katsovat kysyvästi Robertsiin,
toisiinsa ja maihin.)
_Green_: Jos minua olisi kuultu, hyvät herrat -- --
_Thomas_: Mitä minulla on sanomista, se on samaa mitä meillä
kaikilla -- -- --
_Roberts_: Puhu omasta puolestasi, Thomas.
_Scantlebury_ (hyvin kärsimättömän näköisenä): Antakaa noiden
miesparkain purkaa mitä heidän sielussaan on.
_Roberts_: Kyllä maar he tahtovat itse sielunsa säilyttää, sillä
ruumista te ette ole heille paljoa jättäneet, herra (purevasti
painostaen, kuten lausuisi solvauksen) Scantlebury! (Miehille.) No,
puhutteko te, vai puhunko minä teidän puolestanne?
_Rous_ (äkkiä): Puhu pois, Roberts, tai anna toisten puhua.
_Roberts_ (ivallisesti): Kiitos, George Rous. (Kääntyen Anthonyyn.)
Puheenjohtaja ja johtokunnan jäsenet ovat kunnioittaneet meitä tullen
Lontoosta tänne saakka kuulemaan, mitä meillä on sanottavaa. Ei olisi
kohteliasta antaa heidän kauemmin odottaa.
_Wilder_: Hyvä, kiitos Jumalalle siitä!
_Roberts_: Te ette rohkene kiittää häntä, kun olette kuullut mitä
minulla on puhumista, hra Wilder, huolimatta kaikesta hurskaudestanne.
Saattaa olla, että teidän jumalallanne siellä Lontoossa ei ole lainkaan
aikaa kuulla työmiehiä. Olen kuullut, että hän on mahtava jumala, mutta
jos hän suvaitsee kuunnella mitä minä sanon hänelle, niin tulee hän
tietämään enemmän kuin mitä koskaan on oppinut siellä ylimysten
kaupunginosassa.
_Harness_: So, so, Roberts, teillä on oma jumalanne. Antakaa arvo
toistenkin jumalalle.
_Roberts_: Aivan oikein, herra. Meillä on toinen jumala täällä
alhaalla. Ja pelkäänpä, että hän on aivan erilainen kuin hra Wilderin
jumala. Kysykää Henry Thomasilta, hän sanoo, onko hänen ja Wilderin
jumala sama.
(Thomas kohottaa kätensä ja kurottaa päätään, kuin alkaisi
hän profeettain tavalla puhumaan.)
_Wanklin_: Herran tähden, pysykäämme asiassa, Roberts.
_Roberts_: Minun mielestäni tämä on juuri asiaa, herra Wanklin. Jos te
saatte pääoman jumalan kulkemaan läpi työväen korttelien ja
kiinnittämään huomiota näkemäänsä, olette parempi mies kuin mitä minä,
kaikesta teidän radikaalisuudestanne huolimatta, olen luullutkaan.
_Anthony_: Kuulkaahan Roberts! (Roberts vaikenee.) Te olette täällä
puhumassa työmiesten puolesta, kuten minä johtokunnan. (Hän katsoo
hitaasti ympäriinsä, WiIder, Wanklin ja Scantlebury tekevät
kärsimättömiä liikkeitä, Edgar tähystelee permantoon. Harnessin suu
menee hieman hymyyn.) Siis, mitä on sanottavaa?
_Roberts_: Oikein, herra! (Koko seuraavan keskustelun aikana hän ja
Anthony katsovat tiukasti toisiinsa. Työmiehet ja johtokunnan jäsenet
osottavat useilla tavoilla tuskittelevaa levottomuutta kuullessaan
sanoja, joita eivät itse olisi tahtoneet lausua.) Työmiehet eivät voi
ajatellakaan Lontooseen matkustamista. Ja ovat sitä mieltä, että te
ette usko sitä mitä he paperille kirjotettuna teille sanovat. He
tietävät minkäverran on luottamista postiin. (Hän heittää katseen
Underwoodiin ja Tenchiin.) Ja minkälaisia johtokunnan kokoukset ovat:
"Lykätään asia johtajalle -- antaa johtajan selostella meille miesten
asemaa. Eikö voitaisi puristaa heitä vähän enemmän?"
_Underwood_ (matalalla äänellä): Älkää iskekö harhaan, Roberts!
_Roberts_: Onko se harhaan, hra Underwood? Miehet tietävät. Kun minä
tulin Lontooseen, kerroin teille aseman suoraan. Ja mitä siitä seurasi.
Minulle sanottiin, etten tuntenut asioita joista puhuin. Minusta ei
maksa vaivaa matkustaa Lontooseen kuullakseen tuon uudelleen.
_Anthony_: Mitä teillä on miesten puolesta sanomista?
_Roberts_: Tätä minulla on sanomista -- ja ensiksi heidän asemastaan.
Teidän ei tarvitse sitä lainkaan kysellä johtajaltanne. Te ette voi
pusertaa heitä enää yhtään enemmän. Jokainen meistä on nälkäkuoleman
partaalla. (Hämmästynyttä mutinaa miesten joukosta. Roberts katsoo
ympärilleen.) Te ihmettelette, miksi tämän sanon? Joka ainoa meistä on
puutteessa. Meille ei voi tulla sen pahempaa kuin mitä viime viikot
ovat olleet. Turhaa on teidän luulla, että vielä odottamalla te
pakotatte meidät taipumaan. Ennen me kaikki kuolemme. Miehet ovat
kutsuneet teidät, saadakseen tietää kertakaikkiaan, aiotteko te suostua
heidän vaatimuksiinsa. Minä näen paperin sihteerin kädessä. (Tench
liikahtaa hermostuneesti.) Se se varmaan on, herra Tench? Se ei ole
kovin pitkä.
_Tench_ (myöntäen): Se se on.
_Roberts_: Siinä kirjoituksessa ei ole yhtään vaatimusta, joka ei olisi
meille välttämätön.
(Liikettä miesten joukossa.)
_Roberts_ (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet
myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee
sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat
kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi
oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla
paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi
ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.
(Äänettömyys.)
_Anthony_: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me
suostuisimme.
(Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee
havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee
äkkiä ja menee uunin luokse.)
_Roberts_: Onko se niin?
_Anthony_: On.
(Wilder tekee uunin edessä kiivaan paheksivan eleen.)
_Roberts_ (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin
tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen
johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa
tyrannivaltaanne -- mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan
tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän
kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei
meitä avusta -- sitä suurempi häpeä sille! -- että me jonakin kauniina
aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun
miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan
viikon, parin kysymys --
_Anthony_: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla
meidän ajatuksiamme.
_Roberts_: Niinpä kyllä. Ei siitä meille paljon hyötyä olekaan. Sanon
tämän teidän tähtenne. Hra Anthony -- tehän tiedätte omat ajatuksenne!
(Tuijottaen Anthonyhin.) Minä näen sen teistä.
_Anthony_ (ivallisesti): Olen kiitollinen teille!
_Roberts_: Ja minä tiedän omat ajatukseni. Sanon sen teille. Miehet
lähettävät vaimonsa ja perheensä vaikka vaivastaloon ja ennemmin he
nälkään kuolevat kuin taipuvat. Neuvon teitä, hra Anthony,
varustautumaan pahimmankin varalle, mikä saattaa yhtiötänne kohdata. Me
emme ole niin tietämättömiä kuin saatatte luulla. Kyllä me tiedämme
millä tavalla kissa hyökkää. Teidän asemanne ei ole sellainen kuin se
saattaisi olla -- varmasti ei!
_Anthony_: Olkaa hyvä ja sallikaa meidän itse arvostella asemaamme.
Menkää takaisin ja punnitkaa omaanne.
_Roberts_ (astuen eteenpäin): Hra Anthony, te ette ole enää nuori mies.
Siitä saakka kuin minä vaan muistan, olette te ollut tehtaalla jokaisen
työmiehen vihamies. Minä en sano, että te olisitte ollut halpamainen
tahi julma, mutta te olette pitäneet heitä kahleissa, niin ettei heillä
ole ollut mitään sanomista omasta kohtalostaan. Te olette kukistaneet
heidät neljä kertaa. Olen kuullut teidän sanovan, että te rakastatte
taistelua -- pankaa muistiin minun sanani -- te taistelette nyt
viimeistä taistelua.
(Tench nykii Robertsia hihasta.)
_Underwood_: Roberts! Roberts!
_Roberts_: Roberts! Roberts! Minä en saisi sanoa ajatuksiani
puheenjohtajalle, mutta puheenjohtaja kyllä saa sanoa minulle!
_Wilder_: Mitä tästä lopulta tuleekaan?
_Anthony_ (jurosti hymyillen Wilderille): Jatkakaa Roberts; sanokaa
mitä haluatte!
_Roberts_ (hetken vaitioltuaan): Minulla ei ole enempää sanottavaa.
_Anthony_: Kokousta jatketaan kello viideltä.
_Wanklin_ (hiljaa Underwoodille): Tällä tavalla me emme saa koskaan
asiaa järjestetyksi.
_Roberts_ (pisteliäästi): Me kiitämme puheenjohtajaa ja johtokuntaa
suosiollisesta vastaanotosta.
(Hän menee ovelle päin. Miehet kokoontuvat hitaasti yhteen,
sitten Rous nostaen päänsä pystyyn, menee Robertsin ohi ulos.
Toiset seuraavat perästä.)
_Roberts_ (käsi ovessa -- ilkeästi): Hyvästi, hyvät herrat!
(Poistuu.)
_Harness_ (ivallisesti): Minä onnittelen teitä siitä sovinnollisesta
hengestä, jota olette osottaneet. Teidän luvallanne, hyvät herrat,
palaan luoksenne kello puoli kuusi. Hyvästi!
(Hän kumartaa hiukan, kiinnittää katseensa Anthonyhin, joka
katsoo vastaan jäykästi; sen jälkeen Harness Underwoodin
seuraamana menee ulos. Hetken on tuskallinen hiljaisuus.
Underwood ilmestyy ovelle.)
_Wilder_ (kovin äkeissään): Kas niin!
(Pariovet avataan.)
_Enid_ (seisoen ovella): Ateria on valmis.
(Edgar nousee äkkiä ylös ja menee siskonsa ohitse.)
_Wilder_: Tulettehan puolista syömään, Scantlebury?
_Scantlebury_ (nousten raskaasti): Tietysti, tietysti! Sehän on ainoa
mitä voimme tehdä.
(Menevät ulos pariovista.)
_Wanklin_ (hiljaa): Aijotteko todella taistella loppuun saakka,
puheenjohtaja?
(Anthony nyökkää.)
_Wanklin_: Olkaa varovainen! Tärkeimpänä seikkana kaikessa on tietää
milloin lopettaa.
(Anthony ei vastaa.)
_Wanklin_ (hyvin vakavasti): Tällä tavalla onnettomuudet koituvat.
Muinaistroijalaiset olivat pelkkiä hupsuttelijoita Teidän isäänne
verraten, rouva Underwood.
(Menee pariovista.)
_Enid_: Minä tahdon puhua isän kanssa, Frank.
(Underwood menee Wanklinin perässä. Tench kulkee pöydän ympäri
keräillen järjestykseen hajallaan olevia papereita ja kyniä.)
_Enid_: Etkö sinä tule isä?
(Anthony ravistaa päätään. Enid katsoo merkitsevästi Tenchiin.)
_Enid_: Ettekö te tahdo myöskin mennä puolista syömään, hra Tench?
_Tench_ (papereja kädessään): Kiitoksia rouva, kiitoksia.
(Menee hitaasti vilkaisten taakseen.)
_Enid_ (sulkien ovet): Minä toivon, että riita on sovittu, isä!
_Anthony_: Ei!
_Enid_ (kovin pettyneenä): Oh! Ettekö ole saaneet mitään aikaan?
(Anthony ravistaa päätään.)
_Enid_: Frank sanoo, että he kaikki hartaasti tahtovat sovittelua,
paitsi se Roberts.
_Anthony_: Minä en.
_Enid_: Tämä on meille niin kauheaa. Jos sinä olisit johtajan vaimona
ja asuisit täällä tehtaalla. Sinä et voi käsittää, isä!
_Anthony_: Todellako?
_Enid_: Me näemme kaiken tämän kurjuuden. Muistatko minun
palvelijatartani, Annia, joka meni Robertsin kanssa naimisiin? (Anthony
nyökäyttää.) Heillä on niin kurjaa. Hänellä on heikko sydän. Sitten
kuin lakko alkoi ei hän ole saanut edes kunnon ravintoa. Minä tiedän
sen varmasti, isä.
_Anthony_: Anna sille vaimoraukalle, mitä hän tarvitsee!
_Enid_: Roberts ei anna hänen ottaa vastaan meiltä mitään.
_Anthony_ (tuijottaen eteensä): Minä en ole vastuunalainen miesten
itsepintaisuudesta.
_Enid_: Kaikki he kärsivät. Isä! Lopeta se minun tähteni!
_Anthony_ (katsoen suoraan): Sinä et ymmärrä, hyvä lapseni!
_Enid_: Jos minä olisin johtokunnassa, niin tekisin jotakin.
_Anthony_: Mitä sinä tekisit?
_Enid_: Se on sen vuoksi koska sinä et voi sietää peräytymistä.
Se on -- -- --
_Anthony_: No mitä?
_Enid_: Niin tarpeetonta.
_Anthony_: Mitä sinä tiedät tarpeellisesta. Lue romaanejasi, soita
pianoasi, lörpöttele juttujasi, mutta älä yritäkään selittää minulle
mitä on tällaisen taistelun pohjalla.
_Enid_: Minä asun täällä tehtaalla ja näen sen.
_Anthony_: Se hyvä mitä sinä kuvittelet seisoo sinun ja sinun luokkasi
sekä noiden työmiesten välillä, joidenka vuoksi sinä olet niin
huolissasi.
_Enid_ (kylmästi): En tiedä mitä sinä tarkotat, isä.
_Anthony_: Muutamassa vuodessa sinä lapsinesi olisit yhtä huonossa
asemassa kuin he ovat nyt, ellei olisi niitä, joilla on silmiä nähdä
asiat niin kuin ne ovat ja selkärankaa pitää lujasti puoliaan.
_Enid_: Sinä et tunne työmiesten asemaa.
_Anthony_: Tunnen sen vallan hyvin.
_Enid_: Et tunne isä; jos tuntisit, niin sinä et -- --
_Anthony_: Sinä juuri et tunne asiaintilaa ollenkaan. Minkälaista armoa
sinä luulet saavasi, jos kukaan ei seisoisi sinun ja työväen kasvavien
vaatimusten välillä. Tällaista armoa -- (Hän puristaa kädellään
kurkkuaan.) Ensiksi sinä menettäisit tunteesi, hyvä lapseni, ja sitte
sivistyksesi ja samalla aikaa sinä menettäisit kaikki varakkaan elämän
mukavuudet.
_Enid_: Minä en usko luokkarajoihin.
_Anthony_: Sinä -- et -- usko -- luokkarajoihin?
_Enid_ (kylmästi): Ja minä en tiedä mitä sillä on tämän kysymyksen
kanssa tekemistä.
_Anthony_: Tarvitaan parin sukupolven työ ennenkun sinä sen käsität.
_Enid_: Ainoastaan sinä, isä, ja Roberts. Ja sinä tiedät sen -- -- --
(Anthony työntää alahuulensa pitkälle.) Se saattaa yhtiön konkurssiin!
_Anthony_: Salli sinä minun pitää siitä huoli.
_Enid_ (suutuksissaan): Minä en tahdo kauemmin antaa Anni
Roberts-raukan tällä tavalla kärsiä! Ja ajattelepas lapsia, isä! Minä
varotan sinua.
_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Mitä sinä aijot tehdä?
_Enid_; Se on minun asiani
(Anthony vain katsoo häneen.)
_Enid_ (muuttaneella äänellä, sivellen Anthonyn takin hihaa): Isä, sinä
tiedät, että et saisi näin ponnistella -- tiedäthän mitä tohtori
Fischer sanoi.
_Anthony_: Vanhan miehen ei auta kuunnella akkamaisia loruja.
_Enid_: Mutta sinä olet tehnyt jo kylliksi, siinäkin tapauksessa,
vaikka se olisikin sinulle periaatteellinen kysymys.
_Anthony_: Niinkö sinä ajattelet?
_Enid_: Älä, isä! (Kasvonsa värähtävät.) Sinä -- sinä saisit ajatella
meitäkin!
_Anthony_: Ajattelenhan minä.
_Enid_: Se tekee sinusta lopun.
_Anthony_ (hiljaa): Lapseni, minä en aijo nääntyä, siitä saat olla
varma.
(Tench palaa papereineen, silmäilee heitä,
sitten rohkasee itsensä.)
_Tench_: Pyydän anteeksi, hyvä rouva, tahtoisin mielelläni saada nämä
paperit kuntoon ennen syömistä.
(Enid ensin katsahdettuaan häneen kärsimättömästi, katsoo
isäänsä, kääntyy äkkiä ja menee vierailuhuoneeseen.)
_Tench_ (ojentaen kynän ja paperit Anthonylle, hyvin hermostuneesti):
Suvaitsetteko allekirjoittaa nämä, herra.
(Anthony ottaa kynän ja kirjoittaa.)
_Tench_ (seisoen imupaperiarkki kädessä Edgarin tuolin takana, alkaa
puhua hermostuneesti): Olen teille asemastani kiitollisuuden velassa,
herra.
_Anthony_: No?
_Tench_: Minun on sallittu nähdä kaikki kuinka asiat käyvät, herra.
Minä -- minä riipun yhtiöstä kokonaan. Jos sille jotakin tapahtuu, on
se minulle turmioksi. (Anthony nyökäyttää.) Ja tietysti myöskin minun
vaimolleni, joten minä olen kaksin verroin huolissani. Ja osakkeiden
arvo on meidän mielestämme todella hirveän alhaalla.
_Anthony_ (hiukan huvitettuna): Ei hirveämmin kuin minunkaan
mielestäni.
_Tench_: Ei herra. (Hyvin hermostuneesti.) Tiedän, että yhtiö merkitsee
teille paljon, herra.
_Anthony_: Kyllä, minä perustin sen.
_Tench_: Niin, herra. Jos lakko jatkuu, käy asema hyvin vakavaksi. Minä
luulen, että johtokunnan jäsenet aikovat sen lopettaa, herra.
_Anthony_ (ivallisesti): Todellako?
_Tench_: Tiedän, että teillä on hyvin lujat mielipiteet, herra, ja että
teillä on tapana katsoa asioita suoraan silmiin. Mutta en luule toisten
johtokunnan jäsenten -- siitä pitävän, herra, nyt he -- he näkevät sen.
_Anthony_ (jurosti): Ettekä tekään näytä siitä pitävän.
_Tench_ (surullisesti hymyillen): Ei, herra. Minulla on lapsia ja
vaimoni on heikko. Minun asemassani on nämä seikat otettava huomioon.
(Anthony nyökkää.) Ei se ollut tätä, mitä aijoin sanoa, herra, jos
suotte anteeksi (hätääntyy) -- -- --
_Anthony_: Puhukaa pois!
_Tench_: Tiedän sen -- omasta isästäni, herra, että kun vanhenee, niin
vaikuttavat asiat järkyttävästi --
_Anthony_ (melkein isällisesti): Joutuin, sanokaa pois, Tench!
_Tench_: En minä tahtoisi sanoa sitä, herra.
_Anthony_ (jäykästi): Teidän täytyy.
_Tench_ (hetken vaiettuaan epätoivoisesti sanoo salaisuutensa): Minä
luulen, että toiset aikovat teidät syrjäyttää, herra.
_Anthony_ (istuu hiljaa): Soittakaa kelloa!
(Tench soittaa hermostuneesti kelloa ja seisoo uunin edessä.)
_Tench_: Antakaa anteeksi, jos sanoin sen teille. Ajattelin ainoastaan
teitä, herra.
(Frost tulee eteisestä pöydän ääreen ja katsoo Anthonyhin.
Tench peittää hermostumistaan papereja järjestämällä.)
_Anthony_: Tuokaa minulle whiskya ja soodaa.
_Frost_: Eikö jotakin syötävää, herra?
(Anthony puistaa päätään, Frost menee sivupöydälle
ja laittaa juomat.)
_Tench_ (matalalla äänellä, melkein rukoilevasti): Jos te voisitte
katsoa eteenne, herra, se rauhoittaisi minun mieltäni kovasti,
rauhoittaisi varmasti. (Hän katsoo Anthonyhin, joka ei ole
liikahtanutkaan.) Se minua niin huolestuttaa. En ole kunnolleen
nukkunut viikkokausiin, herra, se on totta.
(Anthony katsoo häntä kasvoihin ja sitte hitaasti
pudistaa päätään.)
_Tench_ (nolostuneena): Eikö herra?
(Järjestelee yhä papereja, Frost asettaa juomatarjottimen
Anthonyn oikealle puolelle. Seisahtuu ulommaksi katsoen
vakavasti Anthonykin)
_Frost_: Tarvitseeko mitään toimittaa teille, herra? (Anthony puistaa
päätään.) Muistatteko pitää mielessä mitä lääkäri sanoi, herra?
(Äänettömyys. Frost äkkiä lähenee häntä ja puhuu
matalalla äänellä.)
_Frost_: Tämä lakko, herra, saattaa teille kaikki nämä ponnistukset.
Suokaa anteeksi, herra, onko se -- onko se sen arvoinen, herra?
(Anthony mutisee joitain käsittämättömiä sanoja.) Aivan niin, herra!
(Hän kääntyy ja menee eteiseen. -- Tench tekee pari yritystä
puhuakseen, mutta kohdattuaan puheenjohtajan tuijotuksen, hän
kääntää katseensa alas, kääntyy alakuloisesti ja menee ulos.
Anthony jää yksin. Hän tarttuu lasiin, kallistaa ja juo
hartaasti, sitte laskee sen pöydälle huokaisten syvästi ja
äänekkäästi sekä heittäytyy selkäkenoon tuolissaan.)
Esirippu.
Toinen näytös.
Ensimäinen kuvaelma.
Kello on puoli neljä. Robertsin keittiössä palaa pieni heikko
tuli. Huone on puhdas, hyvin järjestetty, huonekaluja vähän,
permanto kivestä, kalkitut seinät ovat savustuneet. Tulella on
kattila. Hellan vastapäätä on suoraan lumiselta kadulta johtava
ovi. Puisella pöydällä on kuppi ja teevati, teekannu, veitsi ja
lautasella leipää ja juustoa. Tulen lähellä nojatuolissa saaliin
kääriytyneenä istuu Robertsin vaimo, hoikka ja tummatukkainen
kolmenkymmenviisivuotias-nainen, jolla on kärsivä katse. Hänen
tukkansa ei ole ylöskierretty, vaan sidottu nauhalla niskasta.
Tulen ääressä on myöskin Yeon vaimo, punatukkainen, leveäposkinen
henkilö. Istuen lähellä pöytää on Rousin vaimo, vanha eukko,
tuhkanharmaa ja hopeahapsinen. Ovella seisoen kuten olisi
poismenossa on Bulginin vaimo, hiukan kalpea, laiha vaimo.
Tuolilla kyynärpäillään pöytään nojaten ja pää käsien välissä
istuu Madge Thomas, 22-vuotias kaunis tyttö, jolla on ulkonevat
poskipäät, syvät silmät ja tumma kihara tukka. Hän kuuntelee
keskustelua äänettömänä ja liikkumattomana.
_Rva Yeo_: Niin hän antoi minulle viisikymmentä penniä ja se on
ensimäinen rahalantti mitä olen tällä viikolla nähnyt. Eipä tämä tuli
kovin kuumota. Tulkaa lämmittelemään rouva Rous; te näytätte valkealta
kuin lumi.
_Rva Rous_ (tutisten, lempeästi): Ah! mutta sinä talvena, jolloin minun
ukkovainajani otettiin pois, oli vasta oikea talvi. --79 se oli,
jolloin tuskin kukaan teistä oli syntynyt. -- Ei Madge Thomas, eikä Sue
Bulgin. (Katsoen heihin vuoronperään.) Anni Roberts, kuinka vanha sinä
olit ystäväni?
_Rva Roberts_: Seitsemän vuotta, rouva Rous.
_Rva Rous_: Seitsemän -- no niin, silloin tapahtui jotakin.
_Rva Yeo_ (äkkiä): Niin, minä olin silloin kymmenvuotias, muistan sen.
_Rva Rous_: Yhtiö ei ollut vielä kolmeakaan vuotta vanha. Isä käsitteli
työssään happoja ja siinä sai jalkansa myrkytetyksi. Sanoin aina
hänelle: "Isä, sinä olet saanut myrkkyä jalkoihisi". "Muori", sanoi
hän, "olipa myrkkyä tahi ei, minä en voi yrittääkään jäädä pois
työstä". Ja kaksi päivää myöhemmin oli hän sängyn oma, eikä koskaan
senjälkeen noussut ylös. Se oli niin sallittu! Eikä siihen aikaan ollut
edes noita tapaturmalakeja.
_Rva Yeo_: Sinä talvena ei ollut lakkoa! (Vähän leikkisästi.) Tämä
talvi on minusta tarpeeksi ankara. Rva Roberts ei varmaan kaipaa
kovempaa talvea, vai mitä? Ei kai näyttäisi luonnolliseltakaan saada
päivällistä, vai mitä, rva Bulgin?
_Rva Bulgin_: Meillä on syöty vain leipää ja teetä jo neljä päivää.
_Rva Yeo_: Tehän saitte sen perjantaisen pyykinpesun?
_Rva Bulgin_ (alakuloisesti): Sanoivat sen antavansa minulle, mutta kun
viime perjantaina menin, oli se jo annettu toisille. Käskettiin
tulemaan ensi viikolla uudelleen.
_Rva Yeo_: Oo! Siihen on liian paljon pyrkijöitä. Minä lähetin Yeon
jäälle panemaan herrasväkilöiden jalkoihin luistimia ja tekemään mitä
sattuu löytämään. Onhan edes pois kotoa vetelehtimästä.
_Rva Bulgin_: Välipä nyt miehistä -- on tässä jo kyllin huonosti
lastenkin kanssa. Minä pidän heidät sängyssä, ett'eivät tule niin
nälkäisiksi kuin juoksennellessaan. Mutta ne ovat vuoteessakin niin
levottomia, että ihan niiden kanssa nääntyy.
_Rva Yeo_: Te olette onnellinen kun he ovat vielä niin pieniä. Koulua
käydessään ne vasta nälkäisiksi tulevat. Eikö Bulgin anna teille
mitään?
_Rva Bulgin_ (puistaa päätään, sitten ajateltuaan): Antaisi jos voisi,
luultavasti.
_Rva Yeo_ (pilkallisesti): Mitä. Eikö teillä ole yhtiössä osake?
_Rva Rous_ (nousten hyvin varovasti): No niin, hyvästi, Anni Roberts!
Minä lähden mukana kotiin.
_Rva Roberts_: Jääkää juomaan kuppi teetä, rouva Rous!
_Rva Rous_ (heikosti hymyillen): Roberts kyllä tarvitsee teensä kun
tulee kotiin. Lähden heti makaamaan; sängyssä on lämpösempää kuin
missään muualla.
(Hän kulkee hyvin tutisevana ovelle.)
_Rva Yeo_ (nousten ja ojentaen hänelle kätensä): Tulkaa pois, muori, ja
ottakaa kädestäni. Meillä on kaikilla sama matka.
_Rva Rous_ (ottaen kädestä): Kiitoksia, ystäväiseni!
(He menevät rva Bulginin seuraamina.)
_Madge_ (liikahtaen ensi kerran): Siinä näette, Anni! Minä sanoin
George Rousille: "Älä pyrikään minun pariini ennen kuin olet tehnyt
lopun kaikista näistä rettelöistä. Saisit hävetä", sanoin, "kun oma
äitisi näyttää jo aaveelta, eikä ole kalikkaakaan uuniin pistää. Niin
kauan kun te saatte piippunne täyteen annatte te meidän nähdä nälkää".
-- "Minä vannon, Madge", hän sanoi, "etten minä ole saanut ryyppyä eikä
tupakkaa näinä kolmena viime viikkona!" -- "No, miksi sitten jatkatte
lakkoa?" -- "Minä en voi perääntyä Robertsin tähden!" -- -- -- Siinä se
on! Roberts, aina Roberts! Ilman häntä olisivat kaikki sen jo
lopettaneet. Kun hän puhuu niin riivaa heti paholainen heidät.
(Hiljaisuus. Rouva Roberts tekee tuskaisen liikkeen.) Ah! Te ette tahdo
hänen kukistuvan! Hän on miehenne. Jokainenhan pitää omasta varjostaan!
(Hän tekee rouva Robertsiin päin liikkeen.) Jos Rous tahtoo saada
minut, täytyy hänen luopua Robertsista. Jos hän luopuu hänestä luopuvat
he kaikki. He odottavat ainoastaan alkua. Isä on häntä vastaan -- he
ovat kaikki sydämessään häntä vastaan.
_Rva Roberts_: Sinä et voi Robertsia kukistaa!
(He katselevat vaieten toisiinsa.)
_Madge_: Enkö voi? Pelkurit -- kun heidän omat äitinsä ja lapsensa
eivät tiedä mihin turvautua.
_Rva Roberts_: Madge!
_Madge_ (katsoen tutkivasti rva Robertsia): Minä ihmettelen, että hän
uskaltaa katsoa teitä silmiin. (Hän kyykistyy tulen eteen lämmitellen
käsiään.) Harness on täällä taas. Heidän on määrättävä kantansa tänä
iltana.
_Rva Roberts_ (pehmeällä, hiljaisella äänellä): Roberts ei koskaan
hylkää lämmittäjiä ja koneenkäyttäjiä. Se ei olisi oikein.
_Madge_: Ette te voi kääntää minua. Se on vaan hänen ylpeyttään.
(Ovelta kuuluu koputus, naiset kääntyvät kun Enid astuu
sisään. Hänellä on karvahattu ja oravannahkaturkit.
Hän sulkee oven jälkeensä.)
_Enid_: Saanko tulla sisään, Anni?
_Rva Roberts_: Enid-neiti. Anna rouva Underwoodille tuoli, Madge!
(Madge antaa tuolin, jolla on istunut.)
_Enid_: Kiitos! -- Oletteko yhtään parempi?
_Rva Roberts_: Kyllä -- kiitoksia, hyvä rouva.
_Enid_ (katsoo yrmeesti Madgeen, kuin tahtoisi hänet poistumaan):
Miksi lähetitte te hillon takasin? Minusta se oli teiltä hyvin
ajattelemattomasti tehty.
_Rva Roberts_: Kiitoksia, rouva, minä en tarvinnut sitä.
_Enid_: Niinpä niin! Se oli Robertsin tahdosta, eikö ollutkin? Kuinka
saattaa hän antaa näiden kärsimystenne yhä jatkua?
_Madge_ (äkkiä): Minkä kärsimysten?
_Enid_ (hämmästyneenä): Pyydän anteeksi!
_Madge_: Kuka sanoi, että he kärsivät?
_Rva Roberts_: Madge!
_Madge_ (vetäen saalin päänsä päälle): Olkaa hyvä ja sallikaa meidän
olla omissa oloissamme. Me emme suvaitse teidän tulevan tänne urkkimaan
meitä.
_Enid_ (kääntyen tuolillaan häneen päin): Minä en puhunut teille.
_Madge_ (matalalla, kiivastuneella äänellä): Pitäkää itse
säälintunteenne. Te luulette saavanne meiltä urkittua, mutta siinä
erehdytte. Menkää kertokaa tämä tehtaan johtajalle.
_Enid_ (kylmästi): Tämä ei ole teidän kotinne.
_Madge_ (kääntyen ovelle): Ei, tämä ei ole minun kotini. Pysykää
kaukana minun kotoani, rouva Underwood.
(Hän poistuu. Enid koputtaa sormillaan pöytään.)
_Rva Roberts_: Antakaa anteeksi Madge Thomasille, hyvä rouva. Hän on
vähän kiihottunut tänään.
(Äänettömyys.)
_Enid_ (katsoen häneen): Oh, minä luulen, että he ovat kaikki yhtä
typeriä.
_Rva Roberts_ (hieman hymyillen): Niin, hyvä rouva.
_Enid_: Onko Roberts ulkona?
_Rva Roberts_: On, rouva.
_Enid_: Se on hänen työtään, että he eivät pääse sovintoon. Eikö olekin
Anni?
_Rva Roberts_ (lempeästi, katse kiinnitetty Enidiin ja toisen käden
sormillaan hivellen rintaansa): He sanovat, että teidän isänne, hyvä
rouva --
_Enid_: Isäni vanhenee ja ymmärrättehän millaisia vanhukset ovat.
_Rva Roberts_: Minua surettaa, hyvä rouva.
_Enid_ (paljon hellemmin): Minä en odota teiltä sääliä, Anni. Tiedän,
että se on yhtä hyvin hänen syynsä kuin Robertsinkin.
_Rva Roberts_: Minua säälittää kuka tahansa, joka tulee vanhaksi,
rouva. On kauheaa tulla vanhaksi, ja herra Anthony on niin hieno vanha
herra, minä aina ajattelin.
_Enid_ (kiihkeästi): Hän aina piti teistä, ettekö muista? Kuulkaa Anni,
voinko minä mitenkään auttaa? Tahtosin niin mielelläni. Te ette saa
mitä tarvitseisitte. (Menee ja ottaa kattilan tulelta, etsien hiiliä.)
Ja te olette niin kärkäs lähettämään takaisin sopat ja muut!
_Rva Roberts_: Niin, hyvä rouva.
_Enid_ (huolestuneesti): No, eihän teillä ole edes hiiliä?
_Rva Roberts_: Onko rouva niin hyvä ja asettaa kattilan takasin.
Robertsilla ei ole paljo aikaa odottaa teetään kun hän tulee. Hänen on
oltava kello neljä miesten kanssa kokouksessa.
_Enid_ (asettaen kattilan tulelle): Siis taas hän kiihottaa heidät
raivoihinsa. Ettekö te voi saada häntä talttumaan, Anni? (Rva Roberts
hymyilee ivallisesti.) Oletteko yrittäneet? (Äänettömyys.) Tietääkö hän
kuinka huonona te olette?
_Rva Roberts_: Se on ainoastaan sydän -- kun minulla on heikko, hyvä
rouva.
_Enid_: Te olitte aina niin terve meillä ollessanne.
_Rva Roberts_ (jäykemmin): Roberts on aina minulle hyvä.
_Enid_: Mutta teidän tulisi saada kaikkea mitä tarvitsette ja teillä ei
ole mitään!
_Rva Roberts_: Ihmisethän sanovat, etten minä näytä vielä kuolevalta?
_Enid_: Ette tietenkään. Jos vain saisitte oikeaa. -- Tahdotteko ottaa
vastaan minun lääkärini, jos lähetän hänet luoksenne? Varmasti siitä
olisi teille hyötyä.
_Rva Roberts_ (kysyvästi): Kyllä, hyvä rouva.
_Enid_: Madge Thomas ei saisi tulla tänne, hän vaan kiihottaa teitä.
Niinkuin minä en tietäisi mitä kärsimyksiä heillä on! Minä tunnen ne
liiankin hyvin, mutta tiedättehän, että he ovat menneet liian pitkälle.
_Rva Roberts_ (yhä hivellen rintaansa): He sanovat, etteivät he millään
muulla tavalla saa palkkojaan parannettua, rouva.
_Enid_ (totisena): Mutta, Anni, sen takiahan ei ammattiliittokaan heitä
kannata. Mieheni on työväelle hyvin myötätuntoinen, mutta hän sanoo,
ettei heillä ole huonot palkat.
_Rva Roberts_: Eikö, -- rouva?
_Enid_: He eivät lainkaan ajattele, kuinka yhtiö voisi pysyä pystyssä,
jos se maksaisi miesten vaatimia palkkoja.
_Rva Roberts_ (ponnistellen): Mutta voitto-osingot ovat olleet niin
suuria, hyvä rouva.
_Enid_ (joutuen hämilleen): Te kaikki näytte luulevan osakkeenomistajia
rikkaiksi, mutta he eivät ole -- enimmät heistä eivät varmaan ole
paremmassa asemassa kuin työmiehet. (Rouva Roberts hymyilee.) Heidän on
ylläpidettävä yhteiskunnallista asemaansa.
_Rva Roberts_: Niinkö, hyvä rouva?
_Enid_: Teillä ei ole maksettavana korkoja ja veroja, eikä satoja muita
menoja, joita heillä on. Jos työmiehet eivät tuhlaisi niin paljon
juomiseen ja vetojen lyöntiin, voisivat he vallan hyvin!
_Rva Roberts_: He sanovat, että työ on niin raskasta, että heillä
täytyy olla joitakin huvituksia.
_Enid_: Mutta ei suinkaan tuollaisia alhaisia huvituksia.
_Rva Roberts_ (vähän kuvastuen): Roberts ei koskaan maista tippaakaan,
eikä koko elämässään ole vielä lyönyt yhtään vetoa.
_Enid_: Jaa! mutta hän ei olekaan tavallinen -- tarkotan, että hän on
koneenkäyttäjä -- parempia työmiehiä.
_Rva Roberts_: Niin, hyvä rouva. Mutta Roberts sanoo, ettei heillä ole
mahdollisuutta saada muita huvituksia.
_Enid_ (hyvitellen): Niin kyllä minä käsitän, että se on vaikeata.
_Rva Roberts_ (hiukan pisteliäästi): Ja he sanovat että herrasväki
viettää samanlaista elämää.
_Enid_ (hymähtäen): Minä elän kyllä, kuten yleensä muutkin ihmiset,
mutta tiedättehän Anni, ettei se ole puolustettavaa.
_Rva Roberts_ (vaivaloisesti ponnistellen): Toiset miehistä eivät
koskaan aukase kapakan ovea, mutta eivät hekään saa säästetyksi kuin
hyvin vähän ja sairauden sattuessa menee sekin heti.
_Enid_: Mutta onhan heillä apukassat, eikö olekin?
_Rva Roberts_: Apukassat antavat korkeintaan kahdeksantoista markkaa
viikossa, hyvä rouva, ja se ei ole paljo perheellisille. Roberts sanoo,
että työläiset saavat aina elää kädestä suuhun. Viisikymmentä penniä
tänään on parempi kuin huomenna markka, sanovat he.
_Enid_: Mutta sehän on kuin uhkapeliä.
_Rva Roberts_ (tavallaan kiihottuneena): Roberts sanoo, että työmiehen
koko elämä on uhkapeliä, syntymästä aina hautaan saakka.
(Enid nojautuu eteenpäin tarkkaavana. Rva Roberts jatkaa yhä
kiihottuen siksi kuin viimeisissä sanoissa persoonallisista
tunteistaan masentuu.)
Hän sanoo, hyvä rouva, että kun työmiehen lapsi on syntynyt, on hänen
elämänsä ensimäisestä viimeiseen hengenvetoon arvanheittoa siitä, eikö
se koskaan muuttuisi muuksi ja sitä kestää koko hänen elämänsä.
Vanhaksi tultuaan on hänellä valittavana joko vaivaistalo tahi hauta.
Hän sanoo, että vaikka on kuinka tarkka, vaikka näkee lapsineen nälkää
ja elää niukasti säästääkseen, ei silloinkaan jää säästöön pantavaa
vanhan päivän varaksi. Sen vuoksi hän ei tahdokaan lapsia (hervahtaa
taaksepäin) ei vaikka minä olen niitä niin tahtonut.
_Enid_: Niin, niin, kyllä minä käsitän.
_Rva Roberts_: Ei, ette, hyvä rouva. Teillä on lapsenne, eikä teillä
ole koskaan huolta niistä.
_Enid_ (rauhallisesti): Te ette saisi puhua niin paljoa, Anni. (Siitä
huolimatta jatkaa.) Mutta Robertsillehan maksettiin aika rahasumma siitä
teknillisestä keksinnöstä, eikö maksettukin?
_Rva Roberts_ (puolustain): Kaikki Robertsin säästöt ovat menneet. Hän
on aina katsonut tämän lakon menestymistä. Hän sanoo, ettei hänellä ole
oikeutta pitää penniäkään, kun toiset kärsivät. Mutta kaikki eivät ole
sellaisia! Jotkut eivät näy välittävän mistään muusta -- kunhan vain
saavat pitää omansa.
_Enid_: Minä en käsitä mitä heiltä voitaisi odottaakaan, kun he tuolla
tavalla kärsivät. (Muuttuneella äänellä.) Mutta Robertsin tulisi
ajatella teitä! Tämä on niin kauheaa! Kattila kiehuu. Laitanko minä
teen? (Hän ottaa teekannun ja nähtyään siellä olevan teelehtiä kaataa
vettä.) Ettekö tahdo kuppia?
_Rva Roberts_: En, kiitoksia, rouva. (Hän kuuntelee kun kuuluisi
askelia.) Toivoisin mieluummin, että te ette tapaisi Robertsia, hyvä
rouva. Hän kiivastuu niin.
_Enid_: Oh! mutta minun täytyy, Anni. Se käy vallan tyynesti, minä
lupaan.
_Rva Roberts_: Hän taistelee elämästä ja kuolemasta, hyvä rouva.
_Enid_ (hyvin rauhallisesti): Pyydän että hän tulee ulos puhumaan
kanssani. Emme tahdo kiihottaa teitä.
_Rva Roberts_ (heikosti): Ei, rouva.
(Hän säpsähtää kovasti. Roberts on tullut huomaamatta sisään.)
_Roberts_ (käännellen hattuaan -- pisteliäästi): Pyydän anteeksi
tuloni. Sinä näyt olevan keskustelussa hienon rouvan kanssa.
_Enid_: Saanko puhutella teitä, herra Roberts?
_Roberts_: Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, arvoisa rouva?
_Enid_: Kyllähän te tunnette minut! Olen rouva Underwood.
_Roberts_ (ilkeästi kumartaen): Johtokunnan puheenjohtajan tytär.
_Enid_ (totisena): Olen tullut puhuttelemaan teitä, tahdotteko tulla
hetkiseksi ulos?
(Katsahtaa rva Robertsiin.)
_Roberts_ (pannen hattunsa naulaan): Minulla ei ole mitään sanottavaa,
arvoisa rouva.
_Enid_: Mutta minun täytyy puhua teille, olkaa hyvä.
(Menee ovelle päin.)
_Roberts_ (pisteliäästi): Minulla ei ole aikaa kuunnella.
_Rva Roberts_: David!
_Enid_: Rouva Roberts, olkaa niin hyvä!
_Roberts_ (riisuen palttootaan): Olen pahoillani, jos loukkaan ylhäistä
rouvaa -- herra Anthonyn tytärtä.
_Enid_ (epäröiden, sitten äkkiä päättävästi): Herra Roberts, minä
tiedän teillä olevan vielä kokouksen miesten kanssa. (Roberts
kumartaa.) Tulin vetoomaan teihin. Olkaa, -- olkaa hyvä ja koettakaa
toki päästä johonkin sovintoon. Antakaa perään edes vähän, vaikkapa
vain meidän itsemme tähden.
_Roberts_ (puhuen kuin itselleen): Herra Anthonyn tytär pyytää minun
perääntymään edes vähäsen, vaikkapa vain meidän itsemme tähden.
_Enid_: Kaikkien tähden! Oman vaimonnekin tähden!
_Roberts_: Vaimoni tähden, kaikkien tähden -- herra Anthonynkin tähden.
_Enid_: Miksi te olette isälleni niin katkeroitunut? Hän ei ole koskaan
tehnyt teille mitään.
_Roberts_: Eikö ole?
_Enid_: Hän ei voi luopua mielipiteistään yhtä vähän kuin tekään
omistanne.
_Roberts_: En todella arvannut, että minullakin saa olla mielipiteitä!
_Enid_: Hän on vanha mies ja te --
(Nähtyään Robertsin tiukasti katsovan vaikenee.)
_Roberts_ (korottamatta ääntään): Vaikka minä näkisin herra Anthonyn
olevan hengen hädässä ja minä voisin hänet pelastaa kättäni
kohottamalla, minä en kohottaisi pikkusormeakaan.
_Enid_: Te -- te --
(Hän vaikenee taas purren huultaan.)
_Roberts_: En nostaisi, se on varma!
_Enid_ (kylmästi): Te ette tarkota, mitä sanotte!
_Roberts_: Tarkotan sitä ihan joka sanalla.
_Enid_: Mutta miksi?
_Roberts_ (kiihkeästi): Herra Anthony tahtoo tyrannivaltaa! Siinä syy!
_Enid_: Joutavia.
(Robertsin vaimo yrittää nousta, mutta vaipuu takaisin tuoliinsa.)
_Enid_ (tehden äkkinäisen liikkeen): Anni!
_Roberts_: Älkää koskeko minun vaimooni!
_Enid_ (peräytyen tavallaan kauhistuneena): Minä uskon -- te olette
hullu.
_Roberts_: Hullun talo ei sitten ole sopiva paikka ylhäiselle rouvalle.
_Enid_: En minä pelkää teitä.
_Roberts_ (kumartaen): En saattaisi odottaakaan herra Anthonyn tyttären
pelkäävän. Herra Anthony ei ole pelkuri, kuten ne toiset.
_Enid_ (äkkiä): Luulen teistä olevan urhoollista tämän taistelun
jatkamisen.
_Roberts_: Onko herra Anthonystä urhoollista taistella vaimoja ja
lapsia vastaan? Minä uskon, että herra Anthony on rikas, onko hänestä
urhoollista taistella niitä vastaan, joilla ei ole penniäkään? Onko
hänestä urhoollista panna lapset huutamaan nälästä ja vaimot värisemään
vilusta?
_Enid_ (kohottaen kätensä kuten iskua torjuakseen): Tiedättehän että
isäni toimii periaatteittensa mukaan.
_Roberts_: Niin myöskin minä.
_Enid_: Te vihaatte meitä, ettekä voi sietää peräytymistä.
_Roberts_: Ei myöskään herra Anthony, huolimatta siitä, mitä hän ehkä
sanoo.
_Enid_: Kaikessa tapauksessa teidän tulisi sääliä omaa vaimoanne.
(Rva Roberts, jolla on ollut käsi sydämellä, ottaa
sen pois ja yrittää tyynnyttää hengitystään.)
_Roberts_: Arvoisa rouva, minulla ei ole enää sanottavaa.
(Hän ottaa leivän käteensä. Ovelle koputetaan ja Underwood
tulee sisään, seisahtuu heitä katsomaan. Enid kääntyy
häneen ja näyttää sitte epäröivältä.)
_Underwood_: Enid.
_Roberts_ (ivallisesti): Ei teidän olisi tarvinnut tulla vaimoanne
noutamaan herra Underwood. Emme me ole ryövärejä.
_Underwood_: Tiedän sen Roberts. Toivon, että rouva Robertsin
terveydentila on parempi. (Roberts kääntyy pois vastaamatta.)
Tule, Enid!
_Enid_: Minä kehotan teitä vielä kerran, herra Roberts, teidän
vaimonne tähden.
_Roberts_ (pilkallisen kohteliaasti): Jos minäkin neuvoisin teitä,
arvoisa rouva -- tehkää se teidän miehenne ja isänne tähden.
(Enid pidättyen vastaamasta, menee ulos. Underwood avaa
hänelle oven ja seuraa. Roberts menee tulen luokse ja
lämmittää käsiään sammuvassa hiiloksessa.)
_Roberts_: Kuinka sinun tilasi on, tyttöseni. Tuntuu paremmalta vai
mitä?
(Rouva Roberts hymyilee heikosti. Roberts tuo palttoonsa
ja kietoo sen hänen ympärilleen. Katsoo kelloaan.)
Kymmentä vaille neljä! (Vilkastuen) Olen nähnyt heidän katseensa.
Heillä ei ole yhtään taisteluhalua, paitsi tuolla yhdellä vanhalla
ryövärillä.
_Rva Roberts_: Etkö tahdo jäädä syömään, David? Et ole syönyt koko
päivänä mitään!
_Roberts_ (koskettaen kädellään kurkkuaan): En voi niellä ennenkuin nuo
vanhat haikalat ovat lähteneet täältä. (Kävelee edestakasin.) Minun
täytyy keskustella miesten kanssa -- heillä ei ole enään lainkaan
rohkeutta, pelkurit. He ovat sokeita kuin yölepakot. -- Eivät näe
päivää nokkansa edestä.
_Rva Roberts_: Vaimojensa tähden he, David.
_Roberts_: Äh! Niinhän ne sanovat! Vasta silloin he muistavat vaimojaan
kun heidän omat vatsansa kurnuavat. Huolenpito vaimoistaan ei heitä
koskaan pidätä juomasta, mutta jouduttuaan itse oikean asian vuoksi
uhrautuessaan vähän kärsimään, silloin kyllä vaimot ovat esteenä.
_Rva Roberts_: Mutta ajattele lapsia, David.
_Roberts_: Äh! Jos he itse tahtovat synnyttää orjia, ajattelematta
niiden tulevaisuutta, joita synnyttävät -- -- --
_Rva Roberts_ (läähättäen): Riittää, David! Älä ala taas puhua siitä --
minä en tahdo -- en voi --
_Roberts_: No, no-o, tyttöseni!
_Rva Roberts_ (hengästyneenä): Ei, ei, David minä en tahdo!
_Roberts_: Rauhotu, rauhotu! Kas niin! Se on oikein. (Katkerasti.)
Eivät penniäkään he tahtoisi panna säästöön tällaisten aikojen varalle.
Eivät! Kädestä suuhun -- Jumaliste! -- minä tunnen heidät. He ovat
murtaneet sydämeni. Lakon alussa ei heistä kukaan ollut vastaan, mutta
nyt kun nälkä uhkaa.
_Rva Roberts_: Kuinka sinä saatat sitä odottaakaan, David? He eivät ole
raudasta.
_Roberts_: Odottaako sitä? Enkö minä saisi odottaa heiltä samaa, minkä
itse teen? Enkö minä mieluummin näe nälkää ja vaikka näänny kuin annan
perään? Minkä yksi ihminen voi tehdä, sen voi toinenkin.
_Rva Roberts_: Ja entä vaimot?
_Roberts_: Tämä ei ole vaimojen tehtävää.
_Rva Roberts_ (pahastuen): Ei, vaimot saavat kuolla, siitä te ette
välitä. Se on heidän tehtävänsä.
_Roberts_ (kääntäen pois katseensa): Kuka puhuu kuolemisesta? Kukaan ei
kuole, ennen kun olemme hävittäneet -- (Roberts kohtaa taas vaimonsa
katseen ja koettaa välttää sitä. Kiihtyen.) Tätä juuri olen nämä
kuukaudet odottanut. Saada nuo vanhat ryövärit tulemaan tänne tehtaalle
ja lähettää heidät sitte samaa tietä takaisin, saamatta penninkään
myönnytystä. -- Olen nähnyt heidän naamansa häviön pelon valtaamina,
sen vakuutan.
(Hän menee ja ottaa hattunsa naulasta.)
_Rva Roberts_ (seuraten häntä katseillaan -- lempeästi): Ota palttoosi,
David -- siellä on varmaan hyvin kylmä.
_Roberts_ (tullen vaimonsa luokse, katseensa on arka): Ei, ei! Kas
niin, kas niin, ole hiljaa ja lämmittele. Minä en viivy kauan,
tyttöseni.
_Rva Roberts_ (hiukan katkerasti): Parempi, että sinä ottaisit sen.
(Anni tyrkyttää palttoota, mutta Roberts asettaa sen takaisin,
kietoen vaimonsa ympärille. Yrittää katsoa vaimonsa silmiin,
mutta ei voi. Rva Roberts lepää palttooseen käärittynä;
katseensa, joka seuraa miestään, on osittain pahastunut
osittain kaipaava. Roberts katsoo kelloaan ja kääntyy menemään.
Ovella tulee häntä vastaan Jan Thomas, kymmenvuotias poika,
jolla on suuret vaatteet, kädessä pilli.)
_Roberts_: Hei, hei, poika!
(Roberts menee. Jan pysähtyy askeleen päähän
rva Robertsista, katsoen vaijeten häneen.)
_Rva Roberts_: Kas, Jan!
_Jan_: Isä tulee, Madge-sisko tulee.
(Hän istuu pöydän ääreen leikkien pillinsä kanssa. Hän
puhaltaa kolme epäselvää ääntä, sitte matkien kukkuuta.
Ovelle kolkutetaan. Vanha Thomas tulee sisään.)
_Thomas_: Hyvin hyvää päivää teille, hyvä rouva. Parempaa vointia
kuin ennen.
_Rva Roberts_: Kiitoksia, Thomas.
_Thomas_ (hermostuneesti): Onko Roberts kotona?
_Rva Roberts_: Juuri meni kokoukseen, Thomas.
_Thomas_ (osaaottavasti ja tullen puheliaammaksi): Tämä on hyvin
onnetonta, nähkääs! Tulin sanomaan hänelle, että meidän täytyy tehdä
sovinto isännistön kanssa. On kovin suuri vahinko, että hän on mennyt
kokoukseen. Hän juoksee päänsä seinään, minä ajattelen.
_Rva Roberts_ (kohottautuen): Hän ei koskaan tule antamaan perään,
Thomas.
_Thomas_: Te ette saa kiihottua, se on teille hyvin vaarallista.
Nähkääs, heissä on tuskin yhtään miestä, joka häntä kannattaisi, paitsi
koneenkäyttäjät ja George Rous. (Juhlallisesti.) Tämän lakon jatkaminen
ei ole enää raamatun mukaista. Olen tarkkaavaisesti tutkinut ja
punninnut sitä. (Jan puhaltaa.) Tyst! En välitä mitä toiset sanovat,
minä sanon, että raamattu tahtoo meidän lopettamaan riidan ja minä teen
sen sen vuoksi, ja se on minun mielipiteeni, että tämä on kaikkein
parasta meille kaikille. Jos se ei olisi minun mielipiteeni, niin minä
en puhuisi siitä mutta se on minun mielipiteeni, nähkääs.
_Rva Roberts_ (hilliten kiihtymystään): Minä en ymmärrä, miten
Robertsin käy, jos te peräännytte.
_Thomas_: Eihän se ole mikään häpeä sittekään! Kaiken mitä kuolevainen
ihminen vain voi tehdä hän on tehnyt. Hän on joutunut taistelemaan
inhimillistä luontoa vastaan. Hyvin luonnollista -- kuka tahansa
saattaa niin tehdä. Mutta raamattu on puhunut ja sitä vastaan hän ei
saa toimia. (Jan matkii kukkuuta.) Älä tuota vinguta! (Mennen ovelle.)
Täältä tulee tyttöni seuraksenne. Hyvin hyvää vointia, hyvä rouva -- ei
saa kiihottua -- muistakaa se!
(Madge tulee sisään ja seisoo avoimella ovella
katsellen ulos kadulle.)
_Madge_: Myöhästytte, isä. He ovat alkamassa jo. (Hän tarttuu isänsä
hihaan.) Jumalan tähden, vastustakaa häntä, isä -- tämän kerran!
_Thomas_ (irrottaen hihansa, arvokkaasti): Anna minun tehdä, mikä on
oikein, tyttö!
(Hän menee. Madge tulee ovelta hitaasti sisään
kuten jonkun lähetessä.)
_Rous_ (ilmestyen ovelle): Madge!
(Madge seisoo selin rva Robertsiin, tuijottaen
kädet selän takana Rousiin.)
_Rous_ (katse säihkyvänä): Madge! Olen kokoukseen menossa. (Madge
hymyilee halveksivasti, liikahtamatta.) Kuuletko sinä?
(He puhuvat sukkelaan, hiljaisella äänellä.)
_Madge_: Kuulen! Mene ja tapa oma äitisi jos sinun niin täytyy.
(Rous tarttuu Madgen käsivarsiin. Madge seisoo jäykkänä,
pää kenossa. Rous katselee häntä ja seisoo myöskin
liikkumatta.)
_Rous_: Vannoin pysyväni Robertsin takana. Minä vannoin! Sinä tahdot
minut peräytymään valastani.
_Madge_ (hiljaa ivallisesti): Sinäpä olet sievä sulhanen!
_Rous_: Madge!
_Madge_ (hymyillen): Olen kuullut sanottavan, että sulhaset tekevät
mitä heidän tyttönsä pyytävät, (Jan puhaltaa kukkuuta) mutta nähtävästi
se ei ole totta!
_Rous_: Sinä tahdot tehdä minusta rikkurin!
_Madge_ (silmänsä puoliksi suljettuna): Tee se minun tähteni!
_Rous_ (lyöden kätensä otsaansa): Kirottua! Minä en voi --
_Madge_ (kiihkeästi) Tee se minun tähteni.
_Rous_ (hampaittensa raosta): Älä viettele minua!
_Madge_ (viitaten Jania kädellään -- sukkelaan ja hiljaa): Tahtoisin
sen tekemään, että lapsi saisi leipää!
_Rous_ (kiihkeästi, kuiskien): Madge! Oh, Madge!
_Madge_ (hiukan pilkallisesti): Mutta sinä et voi rikkoa lupaustasi
minun tähteni!
_Rous_ (läähättäen): Silloin jumal'avita, minä voin!
(Hän pyörähtää ja syöksyy ulos. Madge seisoo, hiukan hymyillen
katsellen hänen jälkeensä. Menee sitte pöydän luokse.)
_Madge_: Minä olen voittanut Robertsin!
(Hän huomaa, että rouva Roberts on hervahtanut tuoliinsa.)
_Madge_ (juoksee hänen luokseen, tunnustelee hänen käsiään): Tehän
olette kylmä kuin kivi! Teidän täytyy saada tippa konjakkia. Jan juokse
"Leijona"-ravintolaan ja sano, että minä lähetin sinut hakemaan rouva
Robertsille.
_Rva Roberts_ (tehden heikon liikkeen): Minä istun aivan tyynesti,
Madge. Anna Janille teetä.
_Madge_ (antaen Janille leipäviipaleen): Siinä on sinulle rasavilli.
Älä vinguta! (Menee tulen luokse ja laskeutuu polvilleen.) Se sammuu.
_Rva Roberts_ (heikosti hymyillen): Se on samantekevää!
(Jan puhaltaa pilliinsä.)