Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä.
Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja
Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään,
ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat
anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat
olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty
karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden
sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä
törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä
sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät
laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös
kuulunutkaan.
Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi
sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.
Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti
oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua
sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä
rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla,
seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli
hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme
päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.
— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa.
Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!
Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi,
saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen
oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei
ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle
huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli
arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi
suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin,
minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän
tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla
vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi
tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut
vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa
piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan
jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun.
Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys
pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen
lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa
ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan
Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi:
seikkailutunnelma innostutti häntä.
Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja
kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä
kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden
ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät
hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen
kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat
astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.
— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra
sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme...
Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen
Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.
Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle.
Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle,
kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse,
yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen
kylän.
Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat
Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu
tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin
ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten
hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.
Ulrich herra pelästyi.
— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta
myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.
Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen
metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista
puutetta ollut.
Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia
metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.
Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet
hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun
tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija,
joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin,
mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten
silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä.
Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin
painuivat Mathiskopfin metsään.
Ja pako alkoi.
Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä
ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä
rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen
laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle
puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli
jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset.
Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet
Glacimontiin päin.
Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti
pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien
suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut
katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella
maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti
vihreän risuvallin harjalle.
— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?
— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä,
suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa
perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.
— Entä Minières'in laakso?
— Autio näöltään, ystäväni. Ei ketään kummallakaan tiellä, ei liioin
niityillä kylän ympärillä. Metsänvartijakin on varmaan mennyt kotiin
aterialle, sillä savu nousee hänen talonsa piipusta... Onko sinulla
rohkeutta, lapseni?
— Jos he ajavat meitä takaa, niin saattepa nähdä!
— Sitä he eivät tee. Mutta hetki on käsissä, lapseni...
Pienen väliajan kuluttua, jolloin oli kuuntelevinaan, hän lisäsi:
— Kapua tänne, jotta saamme tehdä sotasuunnitelmamme.
Kun Jeanin pää oli Ulrich enon olan tasalla, siirsi tämä risuja syrjään
ja länteen päin kääntyneenä virkkoi:
— Näetkö tuolla alhaalla Minières'in kylän?
— Näen.
— Yöstä ja sumusta huolimatta voit arvata, että sen toisella puolen
vuoristo kasvaa osaksi kuusia, osaksi tammia.
— Kyllä.
— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja
niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei
sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.
Jean ei vastannut.
— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt
tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä,
ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet
ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella
rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue... Olenpa nähnyt siellä
entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin... jotain sellaista se lienee
ollut ennen sotaa, luulen ma... Minä kuljen siis edellä...
— Ei toki, minäpä!
— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla
oppaanasi... Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä
johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain
yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia
metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa
ranskalaista...
Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää
jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä
hallitseminen oli tarpeen.
— Tule! hän sanoi.
He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä
aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin,
joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin,
murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat
pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan.
Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean
varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi
Jean:
— Eno, he menettävät pelin!
— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.
Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan
ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle,
mutta pysytellen puitten suojassa.
Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa
tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat
nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän
kuiskasi:
— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?
Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut
muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä
yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.
Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen.
Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta
pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku
edempänä metsikössä:
— Seis!
Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:
— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin.
Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja
sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!
Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä
metsän kautta.
Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa
peräkkäin: Seis! Seis!
Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin
Ulrich herran jo etäältä vastaavan:
— Ohi!
Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen
katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain
lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää
miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan.
Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen
pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:
— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!
Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi
viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla
hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot
kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä
tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut
vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään...
* * * * *
Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää.
Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota
pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies
seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee
ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat
miellyttävät.
— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.
Mies vastaa:
— Ei, ei useampia.
— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua
rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä... tulen tänne
sotilaaksi...
Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta... Hänen on
vaikea hengittää.
— Mikä minun on?
Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei
hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:
— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee... Onneksi
olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä.
Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä...
Älkää olko huolissanne. Ken olette?
Puoli-unessa vastaa Jean:
— Elsass...
Hän saattaa tuskin puhua. Rankkasade on alkanut. Se piiskaa kattoja,
ovilautoja, lehtiä, kallioita ja koko metsää talon ympärillä. Latvat
vääntyvät ja taipuvat, kuin hiuksimaiset levät meren aallokossa.
Ääretön, miljoonain äänten yhteishumina kohoaa ylöspäin Vogeeseja
pitkin ja kajahtaa yössä. Haavotettu kuuntelee. Mitä kertoo se hänelle?
Hän on niin heikko. Hän hymyilee.
— Ranskan laulu! hän kuiskaa.
Ja silmät suljettuina hän vaipuu takaisin vuoteelle, päivänkoittoa
odottaen.