Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja
pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin
tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja
saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui
rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan
keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman
sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista
nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi
maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa
kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä
taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa
ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista,
avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin
sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.
— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä
aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja
joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia
vapaaehtoisia!
Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti
peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja
ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä
hänellä oli kädessä.
Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita
hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten,
ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän
vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä
elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa
syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä.
Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:
— Asettukaa muiden joukkoon!
Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista
tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta.
Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi
näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille,
että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia.
Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat
kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella
neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen,
sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on
Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan,
nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän
kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!
Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain
kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan
kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat
hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi:
syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot
ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä
vastatulleeseen.
Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi
viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta
kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin,
missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat
vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin
määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman
valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina
vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton,
vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä
lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen
oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun
hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän
arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä
välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat
kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka
kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri
kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja
henkilöihin.
— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni
esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä
majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee
tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten;
tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni
punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen...
tunnetteko hänet?
— Tunnen.
— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!
Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin,
molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia
kahvan alapuolelta.
Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna
lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut
pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa
pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka
muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli
iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei
mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.
— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!
Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla
vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa
jälkeen, hän lausui:
— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella
vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille
esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään!
Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa!
Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!
Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki
Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen,
ja hän huusi:
— Vapaaehtoinen Oberlé!
Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren
miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään
lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén
veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.
— Hyvä! hän sanoi.
Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja
pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi
puhaltaa.
Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika,
täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen
husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten
vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin
heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean
joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.
— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin
komppania!
Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»;
heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa,
vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä
ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä
he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa
toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi
kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja
juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista
ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti
mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen
komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta
kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen
hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi,
joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti
käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä
hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona,
niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan
kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.
Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.
Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin
he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa
univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta
varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat
puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten
mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista
miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset
tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja
sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se
yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut
tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus,
jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle,
jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän
ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu-
ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa.
Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät
illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän
meni suoraan Balayeurs-kadulle.
Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:
— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.
Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi
sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»
Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich
herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli
suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin
lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut
hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää
tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen
eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun
väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta
heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli
kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin
ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä
tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli
näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena
erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta,
jota Jean ei voinut antaa... Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki
oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi.
Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen
karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen
voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän
olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja
se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.
Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista.
Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa
kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin
päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se
Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi
vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että
vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno
ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino
päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee
Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten
aamiaistunnilla.
»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,»
oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä
saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli
yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin.
Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme
Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme
ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia
yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»
Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin
helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello
yhdeltätoista.
Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello
neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.
Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen.
Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton,
mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen
itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa
ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni.
Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin
eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte
jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia,
upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin
vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita.
Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna
ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää
koskaan ollut näkevä.
Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka
nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja
itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven
etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta
tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin,
odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään.
Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun
näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja
olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni
tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa
on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta
ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet
levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei
aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle,
johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui
miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus,
yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta.
Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan
suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista
kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen
johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello
kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi
hänelle:
— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian
pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa
lähteä pois!
Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän
esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt
päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa,
joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus:
lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja
kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden
komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä
kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.
Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän
juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista.
Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan,
nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin,
eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello
kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin
halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa
päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän
voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai
Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi
hengästyneenä:
— Minun täytyy hyvin kiireesti lähteä. Olkaa hyvä ja pysäyttäkää vaunut
paikalle. Tulen alas takaisin.
Kolme minuuttia sen jälkeen oli hän pistänyt matkareppuun housut,
takin ja lakin, jotka hän varovasti kyllä aamulla oli pannut valmiiksi
vuoteelleen, ja hyppäsi vuokra-ajurin vaunuihin, antaen vain seuraavan
osotteen: »Mésange-katu.» Mutta lähimmässä kulmassa hän nousi
istuimelta ja käski:
— Ajuri, asemalle, ja aika kyytiä!
Hän saapui viime tingassa, osti piletin Russ-Hersbachiin ja astui
kahden muun matkustajan kanssa ensi luokan vaunuihin. Hetkinen
vielä, ja vaunut jysähtivät, liukuivat raidetta pitkin, tunkeutuivat
tunneliin, joka läpäisee vallituksen, tulivat jälleen päivän valoon ja
vierivät poikki Elsassin tasangon länttä kohden.
* * * * *
Juuri samaan aikaan toimitti kapteeni pihalla sotamiestarpeitten
tarkastusta, ja huomattuaan toisen komppaniansa vapaaehtoisista, kysyi:
— Missä on toinen?
— En ole häntä nähnyt, herra kapteeni, vastasi Hamm.
Ja kääntyen Oberlén toverin, nuoren saksilaisen puoleen, hän sanoi:
— Tiedättekö te, missä hän on?
— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä
palannut.
— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan
ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee,
Hamm, älkääkä unohtako sitä.
Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet
uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä
yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin
tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä.
Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen
tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla.
Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian
aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän,
missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli
punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.
— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.
Sama toveri vastasi:
— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.
— Oliko hän ateriahuoneessa?
— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.
— Hyvä, sanoi aliupseeri.
Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät
pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se
oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei
kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos
sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta:
»Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan,
tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain
santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui,
kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat
rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä
suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on
iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin
kykenee kepposia tekemään!»
Mutta ensin täytyi tiedustella, ennenkuin rupeaisi kovin innokkaaksi.
Se ei ollutkaan vaikeaa. Balayeurs-katu oli vastapäätä porttia. Hamm
pyyhki sormensa päillä tomua sinisestä takistaan, kulki viistoon
kasarmin porttia kohden ja läksi Jeanin emännän luo, suureen taloon
vasemmalla, jossa oli vihreät akkunaluukut.
Vastaukseksi sai hän:
— Läksi ennen kahtatoista vaunuissa, matkalaukku kerällään.
— Minkä osotteen hän antoi?
— Mésange-katu.
— Eikö mitään numeroa?
— En ainakaan kuullut. En tiedä sitä.
Epäilys varmistui Hammin mielessä. Aliupseerin ei enää käynyt
epäröiminen. Hän juoksi kapteenin luo, joka asui uudessa
kaupunginosassa, aina Herderinkadun varrella.
Kapteeni ei ollut kotona.
Pettyneenä, kuumissaan matkasta, jonka oli tehnyt, palasi Hamm kasarmin
kohdalle ja läksi suorinta tietä yliopiston puutarhani läpi; sillä
hän tuumi, että siellä, aivan lähellä, Germanian taloryhmän takana,
Grandidier-kadun varrella, asui luutnantti Farnow. Tämä ei kuulunut
toiseen skvadroonaan. Mutta Hamm tiesi upseerin kihlauksesta. Siitä
oli puhuttu aliupseerien kesken. Hän nousi säännöllisistä, ulkonevista
kivilohkareista rakennetun komean talon ensi kerrokseen. Palvelija,
jolta hän kysyi, vastasi:
— Herra luutnantti pukeutuu.
Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia
vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja
paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon
kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään
levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia
tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen,
kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:
— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?
— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut
kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé...
— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.
— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.
Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja
lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja
Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»
— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?
— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä
vailla kaksitoista.
Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän
sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti
lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen
kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi:
— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää
tutkistelun... ja tekee... mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.
Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta,
kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan,
ja lisätä:
— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja
vetäysi pois.
Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada
puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen
minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän
sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä,
joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli
ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.
— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle.
Se on erehdys... Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata
karata, koska hän rakastaa... Hän on Alsheimissa... Ainakin on hän
tahtonut nähdä Odilea... Siitäpä otan selon!
Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!
Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.
— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!
Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset
kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt
vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.
Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin
mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti
pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa,
ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen
voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin
vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona... Ja
sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt
säröisyyttä... Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin...
Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla
hallitseva voima... Ei!... Minä olen tapaava hänet tuolla... tai saan
hänestä tietää...
Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä
pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli
korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen;
taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia
pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset
sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat
pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.
Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän
kulkee yhä kiivaammin!»
Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan
häntä?... Jos hän todella olisi...»
Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli
Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden
keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»
* * * * *
Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa
katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se
on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä,
huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen
»Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut
iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta
lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen
huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa
ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero
»Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne
kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig
XVI:nnen tyyliin.
— Herra! Herra Oberlé!
Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven
raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.
— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo...
Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.
— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.
Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.
— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?
— Hän näyttää olevan ratsain... Hänen on kiire... Ehk'ei hän myöskään
uskalla... Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo
hänet tänne... Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä
tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.
Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin
sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden
yksitoikkoista lukemista.
Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:
— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä
etsimään.
Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui
alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti
pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.
Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin,
näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli
suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.
Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten
miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon
kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja
koettaa hymyillä!
— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!
Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen
sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran
katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen
sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen
terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät
hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.
— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes
tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias...
— Tulkaa... Kas tässä ei kukaan meitä näe...
He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa
kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen
käden.
— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?
Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa,
joka tahtoi hallita onnettomuutta.
— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.
— Te odotatte häntä ainakin?
— Emme sitäkään.
— Silloin olemme hukassa, neiti! Hukassa!
— Neiti?
— Niin, sillä joll'ei hän ole täällä, on hän karannut.
— Ah!
Nuori tyttö heittäysi taaksepäin aivan kuin kaatumaisillaan ja nojautui
lankkuihin, kädet levällään, katse synkkänä.
— Karannutko?... Hukassa?... Tehän tapatte minut moisilla puheilla. —
Jeanistako todella on kysymys?... Oletteko varma?...
— Niin olen varma siitä, koska hän ei ole täällä... Hän on ostanut
piletin Russ-Hersbachiin, ymmärrättekö, Russ-Hersbachiin... Hän on kai
jo mennyt rajan yli... Tietäkää, että hän jätti Strassburgin enemmän
kuin kolme tuntia sitten...
Hän naurahti tuskasta ja vihasta.
— Ettekö sitten muista? Hänhän lupasi äidillenne mennä kasarmiin. Hän
tulikin sinne todella. Mutta lupauksen aika on tänään lopussa. Ja hän
on karannut... Ja nyt...
— Niin, mitä nyt?
Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili.
Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat
rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille,
jonka tuska teki liikkumattomaksi.
— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?
Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein
kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:
— Jättää teidät!...
— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?
— Niin.
— Mutta, sehän on järjetöntä!
Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?
Oi, tokko teitä rakastan!... Mutta kunniani ei salli minun naida
teitä... En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!
— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti
Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta
kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne
Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa... Antakaa
veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän
molempain elämänonnea!
Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset
paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:
— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun
täytyy antaa hänet ilmi.
— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän
liikkeen. Kiellän sen!
— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.
— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!
— Saattepahan kuulla... Herman!
Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja
Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.
— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä
määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?
Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:
»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä
on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa
kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»
— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!
Ja kääntyen jälleen hän lausui:
— Hyvästi, Lucienne!
Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:
— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!
Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä
rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:
— En tahdo sitä, kuuletko?
Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi
rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei
enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta
Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.
Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan
ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.