Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien
perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan.
Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen
ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden
muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta
vuosisadalta, kuudenneltatoista.
Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:
— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!
Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä
harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen
vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea
fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli
uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan
lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta
1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä.
Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua
vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan
kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.
Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta
puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin
varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut
päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat
koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut
siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he
olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja
haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet,
olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.
Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi
leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia,
kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi
varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin
valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden
väliltä näkyi sininen tasanko.
Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että
hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö
saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja
äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta
toisella jo vähemmän, hän virkkoi:
— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin
menettelynne miltei sankarillinen.
Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.
— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa,
etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään
kieltämään oman itseni.
Hän ei ajatellut olla julma.
— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.
— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen
käsitätte.
Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan
ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.
— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.
Ja hetken epäröityään hän jatkoi:
— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät
suostumaan tänne tulemaan... tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö
totta?
Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine
tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen
äitinsä. Tämä ei epäröinyt.
— Niin on, sanoi hän.
— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?
— Kyllä, kohta.
— Herra von Farnowin läsnäollessako?
— Niin.
Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.
— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista,
että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?
Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.
— Oi Lucienne!
— Ei... En sitä luullutkaan... Onko asia tärkeä?
— On.
— Ja koskee minua?
— Ei, ei sinua.
Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän
pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin,
jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita.
Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von
Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten
itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen
poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle
tytölle.
Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus,
kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:
— Kiitän teitä, rouva.
Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää
iloa hänen sinisissä silmissään.
Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.
Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan
katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän
pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean
päällikön edessä.
— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.
Farnow kumarsi uudelleen.
— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne,
uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette,
puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään
kiitollisuuden velassa... mutta myös, etten kanna teitä kohtaan
epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo
sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille
huolen, joka minua kalvaa...
Hän epäröi hetkisen ja sanoi:
— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme...
— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua
luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin...
Hän naurahti.
... tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten
sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on
vain enoni.
— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa
surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin
puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo
sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén
näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni
poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli
päättänyt totella ja jättää Elsassin!
— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!
Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti
vaaleaa päätään.
— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta.
Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa
ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka
lähtisi pois!... Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille
tämänkaltaisesta huolesta?...
Farnow teki kieltävän liikkeen.
— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa
keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä?
Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat
liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu
johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä...
Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin...
Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa...
— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?
— Ah, monella... Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte
säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle
suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle.
Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä
vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos
hän uudelleen joutuisi kiusaukseen...
Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.
— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan
minä pitääkseni hänestä huolen.
Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä
kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:
— Niin, se on kovin paha juttu... se ei saa tapahtua.
Lucienne kuuli.
— Sen pahempi, sanoi hän. Annan ilmi veljeni salaisuuden. Mutta hän
suo minulle anteeksi, kun saa tietää, että äitiä tyynnyttääkseni petin
hänen luottamuksensa... Olkaa rauhassa, äiti. Jean ei jätä Elsassia.
— Kuinka ei?
— Hänelläkin on rakkautensa.
— Missä?
— Alsheimissa.
— Ja ken?
— Odile Bastian.
— Onko se totta? rouva Oberlé kysyi liikutettuna.
— Niin totta kuin tässä seisomme. Hän kertoi minulle kaikki.
Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.
— Jumalan kiitos!... Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun
itkeä. Kaipaan sitä todella.
Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin
oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.
Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että
seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen
esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.
Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi
otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut
raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta
väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli
vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen
hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa,
kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa
ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon
toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei
Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa
minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä
meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan... Kenties
meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta... Olen saava
hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme
tuohon saksalaiseen...»
Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne
kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi
kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan
kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin,
viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen,
mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen
esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.
Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi
arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea
itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin
hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja
täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.
Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä
tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs
ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma.
Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia
ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on
heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen
sivistys ja ranskalainen alkuperä... Kun olemme naimisissa, esitän
teidät Berliinin seurapiireissä... Miten olettekin saattanut kasvaa
Alsheimissa!...»
* * * * *
Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut
häntä miellyttivät.
Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa,
tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra
sisarenpoikansa Jeanin luo.
Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin.
Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin
isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä
sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut
sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat
jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa
Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.
— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja
tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke,
mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele,
että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun
itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa
tietää...
Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:
— Ei, eno.
— Mitä, eikö?
He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime
talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti
puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä
valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla
kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja
miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä
välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä
liikkumaton.
— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen,
jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.
— Missä sitten?
— Ranskassa.
— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?
— Ei mikään voi olla sen todempaa.
— Ja sinä lähdet heti?
— En, sotaväkeen astuttuani.
Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:
— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu
olet!
Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän
teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten
jonkun talonväestä kuulevan.
— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen
juolahtaa moista kuullessa. Miksi?
— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies
vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta
lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada
minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.
Ulrich herra kohautti olkapäitään:
— Niin, kysymys ajasta on tärkeä syrjäseikka, mutta ei muuta. Paljoa
vakavampi on päätöksen tekeminen. Siksikö sinä aiot lähteä, että
iso-isäsi huusi: »Mene! Mene!»
— En, hän vain ajatteli samoin kuin minä; siinä kaikki.
— Ystäväni Bastianin kieltoko vaikutti päätöksesi?
— Ei sekään. Jos hän olisi suostunut, olisi minun täytynyt tehdä
hänelle sama tunnustus, minkä nyt tänä iltana teille: en aio elää
Saksassa enkä Elsassissa.
— No, sisaresi naiminen kai sitten?
— Niin, se yksin; tuo isku olisi riittänyt karkottamaan minut. Mitä
olisi elämäni nyt Alsheimissa? Oletteko sitä ajatellut?
— Huomaa, Jean: sinä jätät tehtäväsi elsassilaisena!
— En, sillä en voi mitään Elsassin hyväksi. En voisi enää saavuttaa
elsassilaisten luottamusta, kun isäni on saksalaisiin yhtynyt ja
sisareni naimisessa preussilaisen kanssa.
— Sinusta tullaan sanomaan, että olet karannut!
— Tulkootpa sitä minulle sanomaan, kun olen ranskalaisessa rykmentissä!
— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?
— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen
sen tehnyt itselleni... Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että
uhraisin elämäni, kuten hän itse... Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni,
kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään
on painanut... Niin, hän antaa anteeksi... Ja sitten...
Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.
— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua
puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.
— Lapsi! sanoi Ulrich herra.
Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei
hymyili.
— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen
vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on
toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka
ääni vielä sinussa puhuu!...
Hän vaikeni hetkiseksi.
— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja
pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua...
Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan
kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot
ryhtyä?
— Ainahan voi leipänsä ansaita.
— Älä luota siihen liiaksi. Älä luule, että ranskalaiset ottavat sinut
avosylin vastaan siksi, että olet elsassilainen... Ehkä he ovat olleet
unohtavaisempia kuin me... Joka tapauksessa he ovat kuin se, jolla
on hyvin vanhoja korkoja suoritettavana: niitä vain vitkastellen ja
pahantuulisina maksetaan. Älä luule, että sinua siellä autetaan enemmän
kuin muita.
Sisarenpoika keskeytti:
— Olen tehnyt päätökseni, tuli mitä tuli. Älkää enää puhuko minulle
siitä, eikö niin?
Silloin vaikeni Ulrich eno, joka silitteli harmaata suippopartaansa,
ikäänkuin olisi siitä tahtonut kiskoa irti sanat, jotka niin
vastahakoisesti puhuivat rakasta Ranskaa vastaan. Hän katsoi kauan
Jeaniin; rikostoveruuden hymy levisi leviämistään hänen kasvoilleen.
Lopuksi virkkoi hän:
— Nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni, onnistumatta, olen oikeutettu
tunnustamaan sinulle, Jean, että itse olen joskus ajatellut tuota
samaa... Mitä sanoisit, jos seuraisin sinua Ranskaan?
— Tekö?
— En nyt heti. Minua ei täällä ole muu kiinnittänyt elämään kuin halu
nähdä sinun varttuvan ja kulkevan vanhoja uria... Kaikki tuo särkyy...
Tiedätkö, se olisi mitä parhain keino rohkaista sinua vähemmän lämmintä
vastaanottoa kestämään.
Äskeiset vakavat päätökset pitivät liian suuresti Jeanin mieltä
vireillä, jotta hänellä olisi ollut aikaa puhella tulevaisuuden
suunnitteluista.
— Kuulkaapa, Ulrich eno, tarvitsen teitä muutaman päivän perästä...
Siksi juuri olen kertonut teille päätöksestäni, jotta auttaisitte minua.
Hän nousi, meni kirjakaapilleen, joka seisoi oven luona, otti
esikuntakartan ja sitä auki kieritellen palasi sohvan luo.
— Istukaa viereeni, eno, niin tutkimme maantiedettä.
Hän levitti polvilleen kartan Ala-Elsassin rajasta.
— Olen ajatellut mennä tuosta, hän sanoi. Pitäisi vähän tutkia seutua.
Ulrich eno nyykäytti hyväksyvästi päätään, huvitettuna, aivan
kuin olisi ollut kysymys metsästysretken tai lähestyvän taistelun
suunnitelmasta.
— Grand-Fontaine Minières'issä on sopiva paikka. Näyttää siltä kuin
olisi raja todellakin sillä kohtaa lähinnä Strassburgia. Kuka sinua
neuvoi?
— François, toinen Ramspacherin talon pojista.
— Siihen voit luottaa. Lähdetkö junalla?
— Lähden.
— Minne asti?
— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?
— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun
sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.
— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.
— Me heittäydymme, tarkotat kai!
— Te tulette siis?
Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.
— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu
minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan
aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä
kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat
minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu,
säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.
— Tietysti.
Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi
jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä
maan.
— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!
— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku-
sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.
Ulrich herra syleili häntä.
— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?
— Herra Bastianille.
Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä
huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:
— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin,
enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi,
Jean!
* * * * *
Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa.
Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun
käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat,
ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat
saksalaisia, kuten hän itsekin:
— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun
näköinen.
He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.
Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja
Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti
Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten
puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä
hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin
kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:
— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti,
sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella
sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on
parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei
jaksa enää... Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla
salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat
Odilea. Annatko anteeksi?
Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä
ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:
— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!
Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä
biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään
poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian
kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso
hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen,
hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin
omainen:
— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä
syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni
kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta,
luulin sinun jättävän meidät!
Jean hypähti pystyyn.
— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!... Olen saanut varmuutta...
Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön
miniäkseni... Se teki minulle niin hyvää!... Ymmärrän kyllä,
että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä
ilmaissut... Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?...
Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani
olen täysin päässyt... Rakastan sinua niin paljon!...
Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta
hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi
ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli
menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa,
rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole
mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»
Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan
iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää
yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin
taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi
katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.
Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei
sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat
hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää
muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän
ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he
ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton
tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta... Minä
lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä... Mutta enkö voisi
tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on
sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi
hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin
hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen
ainakin säälin arvoinen.»
Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian
heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä
palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä
kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile
valvoi. Ja hän läksi pois.