Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään
hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa,
olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet
pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on
runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea
pitää vaaria.
Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa.
Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin
keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin
suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat
levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja
Woluzachin ensi hinnoista.
Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo
muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:
— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato;
meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista
satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat
siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on
kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä
frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.
Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon
päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von
Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.
Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat
naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne
humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä
metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä
köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai
ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan
saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn
peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja.
Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on
humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli
jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja
puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä,
hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa.
Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat
rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä
arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in,
sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka,
astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten
viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi
heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta,
haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin
tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei
uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla
Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen
esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka,
ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti
ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon
pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle,
ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen
levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja
seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä:
pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan
menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä,
josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan
tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat
pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta,
oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä
tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on
mustikkain ja vadelmain poimijoilla.
He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi
kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen
viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli
alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen
kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta
raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja
kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta,
pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat
köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin
kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet
poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä
Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä
päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen
salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä
tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut
ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean,
viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja
apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.
Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus,
jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä
vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun
herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret
tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä,
hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?»
niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit,
syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:
— Minäpä tiedän kauniin laulun!
Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa
sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin
humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.
Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien
korvat sitä kuulla?
— Ei juuri.
— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje,
koska heillä ei siellä ole mitä juoda.
Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina,
nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette
alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden
tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan
runoilevat salassa.
Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:
»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, —
vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»
— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.
Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.
»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa
kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.
»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole
huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää
voi.»
Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi
liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu
ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja
Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan.
Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää:
jatkoa ei ollut.
— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No,
ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen
Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen
yötä.
Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä
marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita
kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen.
Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison
metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka
muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.
Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se
oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja
syntyi kuiskailuja:
— Se on hän! Hän ei pelkää...
Ääni vastasi samalla karkealla murteella:
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, —
on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, —
mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota
kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»
Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja
poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta
sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut
Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä
enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.
Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän
laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan.
Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui
sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa
kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä
Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut
erehtynyt.
— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän
huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin
vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.
Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin
kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa
mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset
pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät
uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja
annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen,
ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla
pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi
Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla,
hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään
huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.
— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran
kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!
Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja
katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja
pensaita.
— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen
kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa.
Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi
uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava
eräästä asiasta, joka on sydämelläni.
Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat,
ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas.
Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän
odotti.
— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se,
joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni... Xavier,
sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean
rakastaa tytärtäsi Odilea?
— Olen.
— No?
Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä
toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi
lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.
— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen
liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.
— Sitä odotin... Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat
toisiaan...
— Ehkä... Minä en voi!
— Sinulla lie sitten painava syy?
— Niin on.
— Mikä?
Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.
— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti
vieraaksi!
— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle
puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.
— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää
palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee
pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.
— Tiedän sen.
— Ja sentään tahtoisit...
— Niin.
— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi
appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja
preussiläisen upseerin langokseen?
Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:
— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä
löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?
— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy... Hän on raukka...
Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Eipähän, hän on luja.
— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.
— Se oli omani.
— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian
paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja
raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat,
mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia
minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset,
kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa
minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha
sydämessä, ymmärrätkö, koskematon...
Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin,
vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.
— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä
vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän
kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!
— Annas kuulla!
— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?
— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!
— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.
— Ei kuten me, sen takaan.
— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat
opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa
Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä
meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on
kulunut!
— Niin tosiaan!
— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on
vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja
että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.
— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!
— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle
jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin... Upseeri ei koskaan
tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa... Pian olisi
hänestä vain nimi jäljellä ...
Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä,
joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:
— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä
minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä
elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä
suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto,
joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan...
Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään
kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään
tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli
kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin
työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen
pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi
käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua
työtään.
Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla.
Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin
kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti
kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa,
hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat
surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka
seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat
lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä
kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä.
Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään.
Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon
palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun
käänteestä hän katseli Oberlén taloa.
Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman
hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten
tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli
miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan
alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin.
»Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu
koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan
tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen
velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé
vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä
on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston
toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut
erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos,
luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa
keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana
koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin
muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja
vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan
samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen
ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän
loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä
iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui
vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu
Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä
sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa
kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni,
tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten
iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka
kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat
niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi
seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen
yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.
Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin.
Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse
mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota
vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen
palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka
tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti
saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen
tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan
tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan,
Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä
soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.
Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli
lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin
myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan
mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut
olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia
hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan
pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui
se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe,
johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu
kymmenissä eri muodoissa palasi.
Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka
aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen
kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai
jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita,
he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret.
He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin
asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia
päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan
köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa.
Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään
Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia
taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen.
Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä
arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla,
oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä,
ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista
naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella
puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt
pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin
sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä
puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin
työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja
hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä
puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi
pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä
mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen
edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän
tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat
vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi
päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä
sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja.
Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja
tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ
aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka
kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi;
mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin
käynti ja Luciennen luultava avioliitto.
Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:
— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti
tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan,
kun hän ajaa ohi!
— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher,
viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.
Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko
Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se
oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut
vastasivat nauraen:
— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!
Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:
— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän
muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!
— Aivan niin!
Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat
yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä
kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan
puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten
kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat
alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt
heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi.
He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen
luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin
paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen
nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi,
että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja
kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta
keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus
Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli
hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin
katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu
heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa
vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla
kotona herra von Kassewitzin tullessa.
Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:
— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me
tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!
— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi
arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat
lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat,
ranskaa puhumasta.
— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.
— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet
erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!
— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli
Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat.
He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin,
painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua
saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»
— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.
— Mitä sitten?
— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista
puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut
siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa
vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista
oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja
uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon
kirjotuksen... Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.
— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen
heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi:
»Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»
Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle,
joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:
— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö
totta, rouva Ramspacher?
— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä,
sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!
— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.
François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:
— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian
tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.
Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka
kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja
työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä
köynnöksiä riipien.
— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.
— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä
sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli
hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!
François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan
lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja
kumartui sitten Jeanin puoleen:
— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa.
Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in
välillä... Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se
ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä.
He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.
Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:
— Miksi puhuttelette minua?...
Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan
hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle
ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää,
tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.
Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.
Sointuva ääni huusi:
— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!
Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.
Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista
porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella
ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului
pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat:
»Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»
Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni
houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret
liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten
kapsetta. Hän komensi:
— Sulje ajoportti, Franzele!
Ja mutisten lisäsi hän:
— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!
Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää
vielä ulkona:
— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä
nähneensä... Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään...
Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti... He ovat kaikki tuolla
»Haikaran» luona...
— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.
Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen.
Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen
Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen
takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen
raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä,
etteivät mitään kuulleet.
Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät
kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas
kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän
herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.
Jean ei ollut siellä.
Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui
juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset
tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.
Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin
luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen
tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota
hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit.
Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät
kiertäen nurmikkoa.
Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen
henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra
Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen
ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki
valtiopäiväpalatsin...
— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä,
onko poikamme viimeinkin tullut?
Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven
luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:
— Hän tulee, sillä hän on luvannut.
— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz
tulee... Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen
tietoa meille, kuten olen käskenyt?
— Niin luulen minäkin.
Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka
häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé
huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten
eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.
Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja
helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.
Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.
Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja
hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén,
joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von
Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.
Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen
takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista
ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta
ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa
kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa,
suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä,
elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat
siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan
silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli
tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu
takaraivosta korviin päin.
Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:
— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian... Että todellakin
näitte sen vaivan...
Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä.
Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat
askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli
kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän
tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.
— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei
ollut ennen esitetty talon rouvalle.
Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von
Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten
päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea,
teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.
— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi
hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta
minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on
suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé...
Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon
ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli
asettunut hänen viereensä ja kysyi:
— Eikö poikanne ole kotona?
Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.
Hän saattoi vastata:
— Tuossa hän on, herra prefekti.
Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se
sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät
hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi
hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti,
kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:
— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en
myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän
tullessanne.
— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa
arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä
kuin omallamme.
Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.
— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt
mieltymystäni. Se on hyvin sievä... Ympäristönne väestö lienee
vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani
kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?
— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.
— Kuka on kylänvanhin?
— Herra Bastian.
— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan
vanhoillinen.
Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti
jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.
— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.
— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.
— Ainakin hyvin kunnioitettavia.
— Ymmärrän, mitä tarkotatte...
Prefekti teki karttavan liikkeen.
— Jos vaan kulkee suoraa tietään...
Isä pelasti aseman.
— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti;
mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa
liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita,
ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden
oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä
nähdä?
— Kyllä, kernaasti.
Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi.
Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista,
vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa
metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä
metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan
alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva
Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli
mielissään tulostansa.
Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa
tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.
Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin
punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan
käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen,
iso-isä Philippe Oberlé.
Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan.
Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään
keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä
ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara
liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta
nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään
kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan
henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen
jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt
kuulumattomia sanoja.
Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän
kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:
— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en
luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.
Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien
alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.
Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista,
hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta
kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von
Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:
— Herra!
Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat,
harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini,
herra!»
Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse
painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.
— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne
häväisemään vieraitani!... Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt,
vanhuuttaan hiukan höperö...
— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz,
menisimme paljon pidemmälle... Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte,
että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla,
ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista
hallitusta...
— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä
rukoilen... Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara...
Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka
hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti
jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet
pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta
samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet
veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva
Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.
Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:
— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää
huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä,
iso-isä!
Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne
Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi
ainoastaan:
— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu...
Ymmärrän aseman, ymmärrän.
Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään
pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz
käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.
— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin
tieltä.
Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta
kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen
kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti
itkuun.
Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut
vieraan luotaan. Hän lähestyi:
— Iso-isä, mitä olette tehnyt!
Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi
sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta
hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä
päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan
häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja
kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa
omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:
— Mene! Mene! Mene! Mene!
Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki
vanhus horjahti, kaatuen lattialle.
Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota
ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta
hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka
tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä
sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei
enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran,
kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten
tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi
matkaansa heitä kohden.
Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor
ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen:
»Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja
puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään
tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä
polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti
ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat
vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan
nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä.
Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen
väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.
— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor;
aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa
hän hiukan silmiään... Kädet ovat kylmät.
Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:
— Eläköön herra prefekti!
Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia
sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän
muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan
huoneeseensa.
Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti,
kysyi:
— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee... Ah, isä!
Hän muutti ääntään ja sanoi:
— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus... Mutta
kuka täällä sitten huusi?
— Hän!
— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!
Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja
kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.
— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä
iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.
Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että
Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta
portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen
kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi
tehtailija:
— Mitä hän sitten huusi?
— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää,
tiedäthän...
— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi... Hän ei siis
sanonut muuta?
— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään
maassa; Jean seisoi vieressä.
— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä.
Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi
liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä
tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei
hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli
hävytön, ja sinä...
— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!
— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa,
sinut voitan... Minä sinut voitan, sen takaan!
— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä
ajattelet?
— Juuri sitä.
— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!
— Sen saamme nähdä.
Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli,
toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä.
»Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile... Hänellä
on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina
järkevät... Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»
Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.
— Mitä kuuluu?
— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.
— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen
häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?
— Mitä, minäkö?
Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän
näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan
silmiin:
— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?
— Ymmärsin.
Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun
ponnistus.
— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille.
Hän tarkotti herra von Kassewitzia... Etkö luule?
Jean pudisti päätään.
— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa...
— Anteeksi, hän tarkotti minua.
— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!
— Niin olemmekin.
— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!
— Ei.
— Siis?
— Hän käski minun jättää kotini.
— Jean!
— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!
Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén
silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.
— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä... Vakuutan, että olet
väärin ymmärtänyt... Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet
koskaan tee sitä!
Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.
— Jean, sääli minua ja vastaa!... Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä
olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita... Enkä
mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!
Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät,
jotka katsoivat häneen hellyydellä.
— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.
— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!
— Säälin teitä, kunnioitan teitä.
— Älä lähde!
Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.
— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin...
Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle
muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan
hymyillä, hän sanoi:
— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun
ensimmäisenä... Lupaan sen teille... Oletteko tyytyväinen?
Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa,
suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.
* * * * *
Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan
kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista
ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta
toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja
nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta
hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin
hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa.
Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään
tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota
suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä
kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä,
kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja
ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan
kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina
naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme
santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja
nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai
huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta
porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä,
hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly
varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa
keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.
Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja
väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta
tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa
mikä lähempää, mikä kauempaa.
Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin,
mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja
lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta
estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra
von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli
muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan,
jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa
mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli
poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain
keskustelua:
— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan
edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt
kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani
paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen
avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä
kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri
kirjottanut siihen suuntaan.
Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin
poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:
— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten
kihlattujen sopii...
— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat...
— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun
tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa...
Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä
keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai
sinä, — ja hän osotti vaimoaan.
— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en
ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.
— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi
toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa
Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa
kihlatut olisivat saaneet yhtyä.
— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!
— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?
Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:
— Suostun.
Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.
— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan.
On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä
olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?
Monique rouva vastasi:
— Kotitalossani Obernaissa.
Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa
Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja
suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:
— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?
— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä
päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on
tullut.
Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan,
lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia
oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin
katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä,
uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta
usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin
Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään
uhrauksensa.