Niinkuin tuskin koskaan meidän luulojemme mukaisesti käy, niin ei
myöskään herra von Kassewitz tullut Alsheimiin Farnowin ilmottamana
päivänä. Kesäkuun lopulla, jolloin tuo ylhäinen virkamies
terveysmatkaltaan palattuaan valmistautui lähtemään Luciennen kättä
anomaan, sai hän kirjeellisen pyynnön siirtää käyntinsä. Philippe
Oberlén tila oli äkkiä huonontunut.
Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli
tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa
tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi,
joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut
kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen
saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt
itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei
katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle;
ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli
hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön
ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle
kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää
jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä
Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta
vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä
kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä
jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»
Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja
itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén
koko perheen levottomaksi.
Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon
puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka
vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko
voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti
se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha
taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi
epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki
lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä
erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli
heidän huulillaan!
Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka
aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen
jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin
salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut
veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena
ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen
lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa,
pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon,
heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin
juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien,
kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä
tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen
askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich
herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut
hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada
Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin
kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä
varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on
vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne
on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu
kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja
puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian.
Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään
Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen,
vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en
luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee
herättämään.»
Ulrich herra oli luvannut.
Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume.
Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli
varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan.
Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi.
Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen
asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.
Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi
ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat
salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija
vaimolleen:
— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von
Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu
näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä
olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä
käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen
leimaa. Oletko samaa mieltä?»
— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?
— En.
— No, sitten ilmotan asiasta.
Samana iltana kirjotti Jean Heidenbruchiin, jonne hän ei voinut lähteä:
»Eno, vieraan tulo on nyt varma. Isä ei salaa sitä, ei edes
palvelijoilta. Hän tahtoo nähtävästi, että huhu sisareni naimisliitosta
leviäisi. Jos siis näinä päivinä kuulette jonkun alsheimilaisen
lausuvan ilmi suruansa tai suuttumustaan meidän tähtemme, niin silloin,
rakas eno, menkää kuulustamaan, tokko unelmallani vielä on elämisen
oikeutta. Sanokaa, että Philippe Oberlén pojanpoika rakastaa Odilea».