Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki
kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja
kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin,
joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen;
hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän
näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu,
ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli
kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt,
punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät
olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet,
vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli
rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa,
kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän
oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt.
Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen
kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra
Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen
vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar,
joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa
ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain
silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota
tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan
vierustovereilleen.
Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan
erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut
jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin
paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan;
ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli
seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra
salaneuvoksen mielestä.
Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut,
surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja
tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa:
kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia,
kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka
vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten
vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén
molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä
pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple,
luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies,
oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja
soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan,
joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä
mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan
professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa
ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet
paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies
tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä
teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti
ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista,
Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von
Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa
ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä
sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli
Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl
Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys
ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman
kylmäverisen rohkea.
Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos
Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä.
Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten
yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä»
ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle
mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista
ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain
näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt
korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.
Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo.
Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi
heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä
kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana
virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä,
joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille
ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten
heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.
Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen
joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen,
joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä
erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat
kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien
suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin
kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine
ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu
lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja
tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista
taidetta.
Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten
juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle,
joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa,
suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli
huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi:
— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?
— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva
Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?
— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas,
sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.
Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi
yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt
kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat
yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin
Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina
samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu
palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat,
kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä
mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta
sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan
vierustoverilleen, rouva Brausigille:
— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että
ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.
— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen
salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.
— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä
kansoja.
— Onko se teistä jotain eriskummallista?
— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen
varaa.
— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von
Fincken.
Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan
kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi
taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli
muodostunut.
Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui
pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:
— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!
— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että
saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta
tuumasta.
— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka
opetatte estetiikkaa?
Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla
puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka
pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:
— Mistä on puhe, hyvä rouva?
— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys
kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne
tarvitsevat korjausta.
— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.
— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä
Berliinissä tehdään huonoa työtä?
Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.
— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva
Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata
niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.
— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää,
tokko ne ikinä palaisivat takaisin!
— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh,
hyvä rouva!
— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva,
jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla
lie oikeus puolustaa itseämme!
Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu
raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa
kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi
asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa
väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von
Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva
Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin
älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille
»kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota
hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut
voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä,
sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.
Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja
oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi
paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa,
joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille
ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän
se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian
kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina.
Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan
palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin,
tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään
hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin
päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen
vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:
— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat
harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta
vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan
saksalaistuttamista.
Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli
yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:
— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.
— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.
Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu,
sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea
lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli
synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken
oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli
häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen
vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili
ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan?
Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»
Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet
vastustajakseen ja lausui:
— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on
kömpelö ja kehno teko.
Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli,
niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä
käännellen.
Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.
— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka
seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!
Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:
— Niin juuri!
— Te uskallatte, herra!
— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä
ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas
herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme
isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.
Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!
Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys,
joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi
puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:
— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä
on siveellistä tarmoa!
Pikku rouva Knäpple kertasi:
— Siveellistä tarmoa, niin juuri!
Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja
sikin sokin:
— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja
näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä
voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?
Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka
reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat
rypyssä ja pystyssä päin.
— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa
olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta
koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä
pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!
Syntyi oikeaa huutoa: Oh! Ah! Sanokaapa joku esimerkki!
— Yhtenä todisteena on vimmanne Ranskaa vastaan. Te olette sen
voittaneet, mutta ette ole lakanneet sitä kadehtimasta!
— Oletteko lukenut kauppatilastoa, nuori mies? kysyi herra Rosenblattin
varma ääni.
— Kuudennen luokan kauppalaivasto! sihisi toinen yksityisdosenteista.
— Verratkaapa molempia armeijoja! sanoi toinen.
Professori Knäpple asetti silmälasit tanakammasti nenälleen ja antoi
selvään ja pontevasti seuraavan lausunnon:
— Sananne, rakas Oberlé, ovat totta menneisyyteen nähden. Vieläpä
nykyhetkelläkin; luulen voivani lisätä, että jos Ranska olisi meidän,
kasvaisi siitä nopeasti mahtava maa: me osaisimme sille arvoa hankkia...
— Pyydän, lisäsi Fincken hävyttömästi, älkää väitelkö mielipiteestä,
joka ei pidä paikkaansa!
Minä puolestani pyydän, sanoi Jean, ettette väittelisi todistelujen
avulla, jotka eivät vie mihinkään johtopäätökseen eivätkä koske asian
ytimeen. Valistuneen ihmisen ei sovi arvostella eri maita vain kaupan,
laivaston tai armeijan mukaan.
— Minkä mukaan sitten, hyvä herra?
— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia
ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet
minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä
menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän
ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä,
oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta.
Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin
niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat
maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se
ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän
saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai
hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän,
että se on kehno teko...
— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on
palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa
ei niin tekisi?
— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta
se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!
Vapaaherra kohautti olkapäitään:
— Palatkaa sitten sinne takaisin!
Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät
leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:
— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen
sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin
näkökannalta.
Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.
— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte
alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille
saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.
— Paljo kiitoksia! huusi joku.
— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja
olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani
herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä
enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät...
— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.
— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra
salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen
oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät
muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.
Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.
— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!
Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:
— Hyvä!
Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von
Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun
tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti
ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui
nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan
pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.
Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa
helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:
— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi
sen suoremmin olla meitä vastaan.
Jean oli liian kiihtynyt vastatakseen kohteliaasti. Hänen katseensa
siirtyi Finckenistä Rosenblattiin, hänestä Knäppleen ja tästä taas
yksityisdosenttiin, joka hyöri Luciennen ympärillä; sitten kumartui hän
hieman rouva Rosenblattin puoleen:
— Vain naisten kautta voi saksalainen kansallisuus saavuttaa sen
hienostumisen määrän, mikä siltä vielä puuttuu, rouva hyvä. Sillä on
takeita siitä...
— Kiitos kaunis! vastasi kolme herraa.
Rouva Knäpple, raivostuneena rouva Rosenblattille osotetusta
kohteliaisuudesta, huusi:
— Mikä suunnitelma teillä sitten on, hyvä herra, pudistaaksenne
saksalais-ikeen niskoiltanne.
— Ei minulla mitään sellaista ole.
— No, mitä sitten haluatte?
En mitään, hyvä rouva. Minä kärsin.
Silloin puuttui puheeseen toinen elsassilaisista taiteilijoista,
keltapartainen maalaaja, joka ulkomuodoltaan oli kuin joku Giotton
oppilas ja koko pöytäseura kurkottautui hänen puoleensa:
— Minä en ole kuin herra Oberlé, joka ei mitään pyydä. Hän on vasta
tullut maahan pitkän poissa-olon jälkeen. Jos hän asuisi täällä jonkun
aikaa, tulisi hän toisiin johtopäätöksiin. Me muut, Elsassin nuori
polvi, me, jotka elämme yhteydessä kolmensadantuhannen saksalaisen
kanssa, olemme nähneet, että on ero olemassa ranskalaisen ja
saksalaisen sivistyksen välillä. Omamme on meille mieluisampi; eikö
tuo liene sallittua? Korvaukseksi uskollisuudestamme Saksaa kohtaan,
korvaukseksi maksamistamme veroista ja sotapalveluksen suorittamisesta
aiomme pysyä elsassilaisina. Ja sitähän ette halua ymmärtää. Me
pyydämme, ett'ei meitä pidettäisi poikkeuslakien alaisina, tällaisessa
piiritystilassa, jota jo on kestänyt kolmekymmentä vuotta; me pyydämme,
ett'ei meitä kohdeltaisi ja hallittaisi kuin jotain »valtakunnan
maata», kuten Kamerunia, Togo-landia, Uutta Guineaa, Bismarkin
saaristoa tai Providencen saaria, vaan niinkuin Saksan keisarikunnan
eurooppalaista maakuntaa. Me emme tyydy, ennenkuin saamme olla täällä
meillä Elsassissa elsassilaisia, kuten baijerilaiset Baijerissa ovat
baijerilaisia, niin kauan kuin vielä olemme voitetuita, jotka ovat
herransa hyväntahtoisuudesta riippuvia. Siinä minun vaatimukseni!
Hän esitti asiansa selvästi, ilmeisellä tyyneydellä, ja hänen
kullankarvainen suippopartansa pisti ulospäin kuin nuolenkärki. Mielet
vapautuivat hänen hyvin harkitun puheensa tuottamasta jännityksestä ja
saatettiin odottaa kiivaita vastauksia, kun salaneuvoksetar Brausig
nousi.
Vieraat seurasivat esimerkkiä ja palasivat siniseen salonkiin.
— Sinä olit kauhea! Mitä ajattelit? sanoi Lucienne puoliääneen,
kulkiessaan Jeanin rinnalla.
— Sanasi olivat ehkä varomattomat, lisäsi hetkistä myöhemmin rouva
Oberlé, mutta Elsassia puolustit hyvin, ja minä yhdyn sinuun.
Salaneuvos kumartui jo joka suunnalle ja kuiskasi Finckenin, Farnowin,
herra Rosenblattin, professori Knäpplen, molempain yksityisdosenttien,
Jeanin ja elsassilaisten taiteilijain korvaan seuraavan lauseen:
»Tehkää hyvin ja tulkaa kanssani tupakkahuoneeseen!»
Tupakkahuone oli toinen salonki, jota lasiseinä erotti ensimmäisestä.
Pian olivat herra Brausigin vieraat siellä koolla. Tuotiin sikaareja
ja olutta. Savukiehkurat nousivat ilmaan ja hälvenivät kattoon. Toiset
vieraista kerääntyivät herra Rosenblattin ympärille; toisena keskuksena
oli professori von Fincken. Kovat äänet tuntuivat kiisteleviltä ja
kuitenkin siellä ainoastaan selviteltiin vaivalloisesti yksinkertaisia
asioita.
Vain kahdella herralla oli vakava puheenaihe, eivätkä he pitäneet
suurta melua. Ne olivat Jean Oberlé ja Farnow. Tuskin oli jälkimäinen
sytyttänyt sikaarinsa, kun hän koskettaen Jeanin käsivartta, lausui:
— Haluaisin puhella kanssanne, ja yksityisesti.
Ja ollakseen vapaammat asettuivat nuoret miehet suunnattoman suuren
uunin luo, vastapäätä salongin oviaukkoa, sillä välin kuin muut
tupakoitsijat, herra Rosenblattin ja herra von Finckenin ympärille
ryhmistyneinä, istuivat ikkunasyvennyksessä.
— Olitte kiihkeä tänä iltana, rakas ystävä, sanoi Farnow ylpeällä
kohteliaisuudella, jota usein tuli hänessä ilmi; monta kertaa olin
kiusauksessa vastata teille, mutta pidin parempana odottaa. Te hieman
kohdistitte puheenne minuun?
— Paljonkin teihin. Tahdoin sanoa suoraan teille, mikä olen, ja
ilmottaa sen teille todistajain läsnäollessa, jotta siinä tapauksessa,
että te pysytte aikeissanne, olisi varmaa, ett'en minä ainakaan ole
niihin suostunut enkä teitä avustanut, ja ett'ei minulla ole mitään
tekemistä ajattelemanne avioliiton kanssa. En voi asettua isäni tahtoa
vastaan, mutta en tahdo, että voitaisiin sekottaa toisiinsa isäni
mielipiteitä ja omiani.
— Ymmärsin jotain siihen suuntaan... Tiedätte varmaan, että olen nähnyt
sisarenne seuroissa ja rakastan häntä?
— Tiedän sen.
— Eikö teillä ole muuta vastausta antaa?
Veri kohosi saksalaisen poskiin.
— Selvittäkää kantanne nopeasti, hän sanoi. Olen hienosta
aatelisperheestä, myönnättekö sen?
— Myönnän.
— Tunnustatteko, että naiselle on saksalaisen upseerin kosinta
kunniaksi?
— Kaikille muille paitsi elsassittarelle. Mutta me elsassilaiset emme
ole kuten muut, joskaan te ette tuota tunnetta käsitä. Kunnioitan teitä
suuresti, Farnow. Mutta avioliittonne sisareni kanssa olisi julma isku
kolmelle meidän kodissa. Minulle ensi sijassa.
— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?
Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin
vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä
nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän
mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä,
jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka
eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.
Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä
kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka
oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin
ja veljensä kasvoja.
— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme
Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.
—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja
jättää Strassburgin.
— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini,
joka ei ole myöntyvä.
Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.
— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja
joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.
— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.
Ääni kävi mahtipontisemmaksi:
— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä.
Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva
sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä,
lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä
sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti
Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on
suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!
— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut...
— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin
— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!
— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!
— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä,
koska hän on sievä?
— Niin.
— Ja älykäs?
— Niin.
— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä
voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla
on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita
lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse,
kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät
tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin
näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä,
joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne
Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö
totta?
— Ehkä, sanoi Farnow virnistellen.
— Toimikaa siis! Murtakaa, tai oikeammin murtakaa loppuun asti kolme
meistä!
He kiihottuivat; kumpikin koetti pitää puoliaan.
Upseeri nousi, heitti pois sikaarinsa ja sanoi ylhäisesti:
— Me olemme sivistyksen saaneita raakalaisia, sehän on jo
kuultu, vähemmän täynnä ennakkoluuloja ja vähemmän kohtuullisia
vaatimuksissamme kuin te. Siksi me voitammekin maailman, rakas ystävä!
Sillä välin, Oberlé, menen istumaan arvoisan äitinne viereen puhumaan
hänen kanssaan niin herttaisesti, kuin vihamiehiä ollen on mahdollista.
Seuraatteko minua?
Jean viittasi kieltävästi.
Jättäen Oberlén siihen, kulki Farnow tupakkahuoneen läpi.
Lucienne odotti häntä levottomana salongissa. Hän näki hänen astuvan
rouva Oberléta kohden ja pakotetusti hymyillen nostavan istuimen sen
nojatuolin viereen, jolla hento, surupukuinen elsassitar istui.
Samalla huuteli salaneuvos Brausig:
— Oberlé! Te olette polttanut sikaaria juomatta lasillistakaan
olutta! Sehän on ilmi vääryys! Tulkaa toki! Herra professori Knäpple
juuri kertoo meille hallituksen toimista Saksan itäisten maakuntain
venäläistyttämisen estämiseksi.
* * * * *
Myöhään yöllä toivat landoo-vaunut Alsheimia kohden kolmea matkustajaa,
jotka oli noudettu Molsheimin asemalta. Tietä oli vielä pitkältä. Pian
nukahti Lucienne vaunujen kolkkaan.
Äiti, joka siihen asti oli ollut milt'ei vaiti, kumartui silloin
poikansa puoleen, ja osottaen tuota kaunista olentoa, joka levollisena
lepäsi unen helmoissa, hän kysyi:
— Tiesitkö sinä?
— Tiesin.
— Minä aavistin... Ei minulle tarvitse paljoa sanoa. Näin tytön
katselevan häntä... Oi, Jean, koetus, josta toivoin säästyväni!...
Sen pelostahan olen niin paljon, paljon sietänyt!... Sinä enää olet
minulla, Jean... Mutta sinä jäätkin minulle!
Ja hän sulki poikansa lujasti syliinsä.