Jean palasi hyvissä ajoin Strassburgin asemalle ja läksi junalla
Obernaihin, minne hän oli jättänyt polkupyöränsä. Matkalla Obernaista
Alsheimiin näki hän lähellä Bernhardsweileriä, Dachsin läpi kulkevalla
niityllä toisenkin haikaran, joka seisoi liikkumattomana yhdellä
jalalla.
Siitä hän ensimmäiseksi kertoi Luciennelle tavatessaan hänet puistossa
puiden varjossa. Tyttö istui lukemassa ja oli puettu harmaaseen
villaleninkiin, jonka liivissä oli gipyyri-ompeluksia. Hymyilevinä
kohosivat hänen älykkäät silmänsä kirjan lehdeltä, jota ne juuri
lukivat, kun hän kuuli pyörän ratinan hiekalla. Jean hypähti maahan,
Lucienne syleili häntä ja sanoi:
— Kuinka olen kaivannut sinua, rakkahani! Mitä hullua sinä aina
matkoilla olet?
— Havaintoja tekemässä, sisko kulta. Ensiksikin näin kaksi
haikaraa, jotka olivat saapuneet pyhänä päivänä, huhtikuun
kaksikymmentäkolmantena, täsmällisinä kuin notaariot.
Nyrpistyvät huulet ilmaisivat, kuinka vähän tyttö välitti uutisesta.
— Entä sitten?
— Vietin kolme tuntia metsänhoitotoimistossa, jossa sain tietää...
— Siitä voit puhua isälle, keskeytti Lucienne. Näen niin paljon
puita täällä, sekä kasvavia että kaadettuja, ett'en lainkaan halua
ehdoin tahdoin täyttää niillä ajatustani. Kerro siis jotain uutta
Strassburgista, jostain puvusta, tai keskustelusta jonkun kanssa, joka
liikkuu maailmassa!
— Totta tosiaan, sanoi nuori mies nauraen, tapasinhan erään.
— Huvittava tuttavuusko?
— Kyllä, eräs entinen tuttavani Münchenin ajoilta, eräs
husaariluutnantti.
— Herra von Farnow?
— Hän juuri, yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin luutnantti,
Wilhelm von Farnow. Mikä sinun on?
He olivat käytävän puolivälissä, tiheän pensaikon suojassa. Lucienne,
urheana ja yllyttävänä, kuten aina, laski käsivartensa ristiin ja
pakottaen äänensä tyyneksi, sanoi:
— Hän rakastaa minua.
— Hänkö?
— Ja minä rakastan häntä.
— Mahdotonta!
— Ja miksi niin?
— Mutta, Lucienne, hänhän on saksalainen, preussilainen, upseeri!
Syntyi hiljaisuus; isku oli sattunut. Jean kävi aivan kalpeaksi. Hän
jatkoi:
— Sinä tiedät kai myös, että hän on protestantti?
Tyttö heitti kirjansa penkille, nosti päänsä pystyyn, ja vavisten
ristiriitaisten tunteitten vallassa, lausui:
— Luuletko, ett'en ole ajatellut? Tiedän, mitä kaikkea voidaan
sanoa. Tiedän, että elsassilaiset, ympäristömme suvaitsemattomat,
ahdasmieliset elsassilaiset, eivät häikäile. Tullaan huutamaan, tullaan
soimaamaan minua, säälittelemään; minua koetetaan järkähyttää, ja sinä
teet alun, sinä, eikö totta? Mutta sanon sinulle edeltäpäin, että
kaikki todistelut ovat turhia, kaikki... Rakastan häntä. Siinä ei voi
mitään tehdä, se on kerran niin. Yhtä vain haluan: saada tietää, oletko
puolellani vaiko minua vastaan. Sillä minä, rakas ystävä, en muuta
päätöstäni.
— Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Jean peittäen kasvonsa.
— En luullut, että se voisi tuottaa sinulle sellaista tuskaa. En käsitä
tätä. Otatko osaa heidän järjettömään vihaansa? Vastaa? Minäkin voitan
liikutukseni puhuakseni sinulle! Sano toki! Puhu toki! Sinä olet
kalpeampi kuin minä, ja kuitenkin koskee asia vain minua.
Hän tarttui Jeanin käsiin ja veti ne pois kasvoilta. Ja Jean katsahti
häneen hetkisen vieraasti, niinkuin se, jonka ajatus ei vielä ole
ennättänyt katseeseen yhtyä.
Sitten hän virkkoi:
— Sinä erehdyt: asia koskee meitä molempia, Lucienne!
— Kuinka niin?
— Me olemme vastakkain, sillä minullakin on sinulle jotain
kerrottavana: rakastan Odile Bastiania!
Luciennea kauhistutti se, mitä hän Odile-nimen takana näki, ja samalla
tuli hän liikutetuksi, sillä Jeanin ilmituoma syy oli rakkaus, ja sen
Jean uskoi hänelle. Koko hänen kiihkeytensä katosi äkkiä. Lucienne
nojasi päätään veljen olkaa vasten. Hänen vaaleat, punavivahteiset
hiuskutrinsa levisivät ja pörröttyivät Jeanin kaulalla. Hän kuiskasi:
— Jean-parka... sallimus vainoo meitä... Odile Bastian ja tuo
toinen!... Kaksi rakkautta, jotka eivät sovi toistensa rinnalla... Voi,
veli-raukkani, perhedraama jatkuu meissä!...
Hän oikaisihe luullen kuulleensa askelia, ja tarttuen veljensä
käsivarteen, hän jatkoi hermostuneesti:
— Emme voi puhella täällä... Mutta täytyyhän meidän kuitenkin kertoa
toisillemme enemmän kuin vaan nimet... Jos nyt isä meidät yllättäisi,
tai äiti, joka istuu salissa ommellen jotain ijänikuista korutyötä!...
Voi, rakas ystävä, kun ajattelen, että muutaman askelen päässä hänestä
me uskomme toisillemme näin suuria salaisuuksia, ja ett'ei hän mitään
aavista! Mutta me ensi sijassa, eikö totta, me!
Hän ajatteli hetkisen palata kotiin ja mennä Jeanin kanssa omaan
huoneeseensa. Mutta sitten hän valitsi paremman suojapaikan:
— Tule, mennään ulos kedoille; siellä ei kukaan meitä häiritse.
Käsi kädessä, askeliaan kiirehtien sekä puhuen matalalla äänellä
ja lyhyin lausein, he menivät ristikkoportista ja kävelivät hiukan
eteenpäin aitauksesta; tieltä, joka kulki läheisiä viljelysmaita
ylempänä, he laskeutuivat oikeanpuoleista rinnettä alas, polkua
myöten, joka harmaana juovana näkyi milt'ei loppumattomiin orastavain
ruispeltojen keskellä. Kumpikin oli jo palannut omaan itseensä,
kun ensimmäinen hämmästys, alakuloisuus ja todellinen tuska toisen
kärsimyksistä oli ohi.
— Ehkä me turhaan huolehdimme, sanoi Lucienne polulle tullessa. Onko
varma, että suunnitelmamme ovat yhteensovittamattomat?
— On: Odile Bastianin äiti ei salli tyttärestään tulla upseerin kälyä.
— Mistä tiedät, ett'ei tuo samainen upseeri mieluummin naisi vähemmän
vanhoillisesta perheestä kuin meidän, sanoi Lucienne loukattuna. Sinun
aikeesi voi myös vahingoittaa minun asiaani.
— Anteeksi, tunnen Farnowin: ei mikään häntä pidätä.
— Se on totta, sen uskon, sanoi nuori tyttö, joka ylpeydestä punastuen
kohotti kasvonsa.
— Hän on niitä, jotka eivät koskaan ole väärässä.
— Niin onkin.
— Sinäkin olet hänen kunnianhimonsa esine.
— Luulenpa voivani sillä kehua.
— Voit siis olla aivan rauhassa: hän ei ole epäröivä... Epäilykset
tulevat Bastianien puolelta, jotka ovat arkoja kunniastaan...
— Ah, jospa hän kuulisi, sanoi Lucienne, heittäen irti veljensä
käsivarren, hän vaatisi sinut kaksintaisteluun!
— Mikä merkitys sillä olisi?
— Se, että hän on tuntenut itsensä loukatuksi, kuten minäkin, Jean.
Sillä herra von Farnow on kunnian mies.
— On, omalla tavallaan, vaan ei meidän tavallamme.
— Hän on urhea, jalo!
—- Sotilaallinen pikemmin, rakkahani, se on heidän jaloutensa. Heillä
ei ole ollut aikaa hankkia sittemmin muunlaista... Vähäpätöinen asia,
muutoin. En ole väittelytuulella... Kärsimyksen! ovat liian suuret...
Tahdon vain sanoa, että kosintani hyljätään, — aavistan sen, olen
varma siitä, — ja että herra von Farnow ei voi ymmärtää miksi, ja että
joskin hän sen käsittäisi, hän ei sittenkään peräytyisi eikä ajattelisi
uhrautua... Tällä en parjaa häntä; minä vain näen hänen lävitseen.
He kulkivat päivän helteisessä paisteessa, siitä nauttimatta, nuorten
viljapeltojen välillä, joiden pitkät sarat turhaan hymyilivät heidän
ympärillään. Raatajat tasangolla kadehtivat heitä nähdessään heidän
noin kävelevän vierekkäin. Lucienne ei voinut kieltää, että Jeanin
aavistuksessa oli järkeä. Niin, niin sen täytyi olla, mikäli hän itse
tunsi herra von Farnowia ja Bastianeja. Jokaisessa muussa tapauksessa
hän olisi surkutellut veljeään, mutta nyt voitti oma etu säälin. Hän
tunsi jonkunlaista iloa, kun kuuli Jeanin kertovan pelkojaan. Hän sai
kuin rohkeutta heittää jalomielisyyden ajatukset, koska hän tunsi, että
Jean oli levoton. Ja voimatta häntä surkutella, lähestyi hän häntä
kumminkin ja kertoi omasta itsestänsä.
— Jos olisimme eläneet kauemmin yhdessä, Jean, olisit tuntenut
ajatukseni avioliitosta ja nyt olisin vähemmän hämmästyttänyt sinua...
Olen tehnyt lupauksen mennä vain rikkaalle. En tahdo huolehtia
huomispäivästä, tahdon tuntea itseni turvalliseksi ja hallita...
— Ehto on täytetty, sanoi Jean katkerasti. Farnow omistaa laajat
tilukset Silesiassa. Mutta hän on samalla luutnantti yhdeksännessä
reiniläisessä husaarirykmentissä!
— Entä sitten?
— Upseeri armeijassa, jota vastaan isäsi on taistellut, enosi on
taistellut, ja vieläpä kaikki sukulaisesi, kaikki, jotka olivat kyllin
vanhoja aseita kantamaan.
— Niin kyllä... Ja minäkään, ystäväni, en olisi parempaa halunnut kuin
tulla elsassilaisen puolisoksi. Ehkäpä olen sitä salaa toivonut...
Mutta en ole saanut, mitä halusin. Melkein kaikki, joilla oli nimi,
omaisuutta ja vaikuttava asema, valitsivat Ranskan... se on: jättivät
Elsassin sodan päätyttyä. Sitä nimitettiin isänmaallisuudeksi... Sanat
kelpaavat tosiaankin kaikkiin tarkotuksiin. Keitä on jäänyt? Helposti
voit laskea ne elsassilaiset nuoret miehet, jotka ovat rikkaista
perheistä ja olisivat voineet ajatella naida Lucienne Oberlén...
Kiihtyen jatkoi hän:
— Mutta he eivät ole minua halunneet; he eivät minua halua vastakaan,
rakkahani! Sitä et ehkä ole ymmärtänyt? He ovat poiskarkottuneet
sukulaisineen päivineen, koska isä liittyi saksalaisiin. Perheemme
he julistivat pannaan. Johdonmukaisesti olen minä sellainen, jota ei
naida. Heidän suvaitsemattomuutensa, heidän ahdas elämänkäsityksensä on
tuomioni lausunut. He nimittävät minua: »kaunis Lucienne Oberlé»; mutta
ei yksikään niistä, jotka mielihyvällä minua katselevat ja kunnioitusta
teeskennellen minua tervehtivät, uskaltaisi uhmata seurapiiriään ja
ottaa minua puolisokseen. Minulla ei siis ole valitsemisen varaa, etkä
sinä voi minua soimata. Asianlaita on sellainen, että jos tahdon tai
en, ei kukaan elsassilainen pyydä minua... Eihän se ole minun syyni...
Tiesin, mitä tein, usko pois, kun otin herra von Farnowin.
— Otin?
— No, siinä merkityksessä kyllä, kuin olen sitoutunut. Viime syksynä,
mutta varsinkin neljänä viime kuukautena on herra von Farnow
lukemattomia kertoja osottanut minulle huomaavaisuutta...
— Hänkö oli ratsain tuolla tiellä kotiintuloni iltana?
— Niin.
— Hänkö viimeksi kävi erään toisen upseerin kanssa sahalla?
— Hän; mutta etenkin olen nähnyt hänet seuroissa Strassburgissa, kun
isäni vei minut päivällisiin ja tanssiaisiin... Kuten tiedät, niin ei
äiti heikonlaisen terveytensä tähden, mutta varsinkin koska hän inhoaa
kaikkea saksalaista, tahtonut seurata minua... Herra von Farnow ei
koskaan pysynyt poissa... Tapasin hänet lakkaamatta... Hän voi vapaasti
puhella kanssani... Lopuksi, kun hän tuli tänne, oli hän suoraan
kysynyt isältäni, oikeuttaisinko minä hänet ensi askeleesen. Ja samana
aamuna aamiaisen jälkeen annoin vastata myöntävästi puolestani...
— Isä siis suostui?
— Niin.
— Entä muut?
— Eivät tiedä mitään. Ja siitä syntyy kauhea mellakka, arvaathan sen.
Äiti! Iso-isä! Ulrich eno! Toivoin sinua luokseni, Jean, auttamaan
minua esteitä voittamaan ja parantamaan haavoja, joita tulen iskemään.
Ensiksikin täytyy herra von Farnowin tulla esitellyksi äidille, joka ei
häntä tunne... Alsheimissa se ei vielä käy laatuun... Olemme ajatelleet
yhtyä eräässä kolmikerroksisessa talossa Strassburgissa... Mutta jos
sinä olet minulle yksi vihollinen lisää, niin mitä hyödyttää puhua
aikeistani?...
He pysähtyivät. Jean mietti hetkisen, katsellen tasankoa, missä ohra-
ja ruispeltosarat, välillään nurmipientareet, levisivät kuin lavea
virta. Sitten kohdistui hänen katseensa ja ajatuksensa Lucienneen,
joka nostetuin päin, rukoilevana, levottomana, kiihkeänä odotti hänen
sanojaan:
— Sinä et voi tietää, miten äärettömästi kärsin. Sinä olet särkenyt
kaiken iloni!
— Ystävä-parka, enhän tietänyt rakkaudestasi!
— Ja minä tunnen, ett'ei minulla ole rohkeutta musertaa sinun
rakkauttasi.
Lucienne kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Kuinka jalo olet, rakas Jean! Kuinka olet hyvä!
Jean työnsi hänet luotaan ja sanoi surullisesti:
— En siinä määrässä kuin luulet, Lucienne, sillä se osottaisi suurta
heikkoutta. Ei, minä en hyväksy sinua. Minä en luota onneesi...
— Mutta sinä ainakin sallit minun vapaasti toimia? Et pane vastaan?
Puolustat minua äidin silmissä?
— Kyllä, koska jo olet sidottu ja sinulla jo on isän suostumus; ja
äitisi vastustus voisi tuottaa mitä suurinta onnettomuutta...
— Olet oikeassa, Jean, mitä suurinta onnettomuutta, sillä isä on
sanonut...
— Niin, minä arvaan, hän on sanonut murtavansa kaiken vastarinnan
ja ennemmin eroavansa äidistä kuin alistuvansa... Kaikki tuo on
mahdollista... Hän sen tekisi... En ryhdy siksi hänen kanssaan
taisteluun... Mutta Farnowin suhteen säilytän vapauteni...
— Mitä tarkoitat? kysyi Lucienne vilkkaasti.
— Minä tahdon, vastasi Jean varmalla äänellä, josta Lucienne
ymmärsi, että veljen päätös oli järkähtämätön, minä tahdon, että hän
tietää aivan tarkoin, mitä ajattelen. Kyllä löydän jonkun keinon
selvittääkseni asiani hänen kanssaan. Jos hän vielä sittenkin tahtoo
naida sinut, ei hän ainakaan enää erehdy tunteitten ja mielipiteitten
suhteen, jotka meitä erottavat.
— Olkoon niin, vastasi Lucienne, joka äkkiä kävi rauhalliseksi ja
hymyili, varmana siitä, että herra von Farnow kestäisi koetuksen.
Hän kääntyi Alsheimiin päin. Voitonhuuto kohosi hänen huulilleen. Mutta
hän pidätti sen. Jonkun aikaa seisoi hän vaiti, hengittäen nopeasti,
kiihkeästi ja etsien katseellaan ja ajatuksellaan jotain, mitä voisi
sanoa, jottei puhuisi muita loukkaavasta onnestaan.
Sitten hän pudisti päätään:
— Koti-raukka! Nyt kun sieltä on lähdettävä, alkaa se käydä minulle
rakkaaksi. Olen vakuutettu, että myöhemmin, kun sotilaselämä on vienyt
minut kauas, kauas Elsassista, olen uneksiva Alsheimista, näkevä sen
mielikuvituksessani juuri tuollaisena kuin nyt.
Puutarhojen vyössä yhtyivät kylän punertavat katot.
Ja kylä ja puut olivat kuin saari huhtikuisten ruispeltojen ja
apilasniittyjen keskessä. Pikkulintusia, auringon kultaamia, lenteli
Alsheimin yllä. Oberlén talokin näytti täältä katsoen sulavan yhteen
muiden kanssa. Kaikki oli niin suloista, että olisi voinut uskoa
elämänkin suloiseksi.
Lucienne heittäytyi noiden kauneusvaikutelmain valtaan, jotka olivat
hänessä vain syntyneet kuin rakkauden-ajatuksen jatkoksi. Hänen
korvissaan soivat omat sanansa: »Minä olen uneksiva Alsheimista
juuri tuollaisena!» Silloin Bastianin metsikkö, joka aaltomaisine
harjanteineen kohosi kuin pieni sinertävä pilvenhattara viimeisten
puutarhain takaa, johti hänen mieleensä Jeanin surun. Vasta nyt huomasi
hän, ett'ei tämä ollut mitään vastannut. Hän heltyi, ei tosin siihen
määrään, että olisi ajatellut luopua omasta onnestaan Jeanin hyväksi,
mutta kuitenkin valtasi hänet elävästi puolikiihkeä suru ristiriidasta
heidän molempain rakkauden välillä. Hän olisi tahtonut lievittää
murhetta, jota hän tuotti, tuudittaa sitä sanoillaan, uuvuttaa uneen,
ett'ei enää tuntisi sitä niin läheiseksi ja eläväksi.
— Rakas Jean, rakas Jean veikko, hän sanoi, sen, minkä minun tähteni
teet, palkitsen auttamalla sinua parhaani mukaan. Kukapa tietää, emmekö
yhteisvoimin voine selvittää pulmaa?
— Ei, se on sinun voimaisi yläpuolella, ja omaini myös...
— Mutta rakastaahan Odile sinua? Eikö niin, hän rakastaa sinua? Silloin
olette voimakkaat...
Jean viittasi väsyneesti:
— Älä viitsi, Lucienne, palataan kotiin.
— Kuule, kerro minulle ainakin, kuinka olet häntä rakastanut...
Ansaitsen tietää sen... Mehän sovimme, että sanoisimme toisillemme
muutakin kuin nimet... Olen ainoa, jolle voit huoletta avata sydämesi.
Hän tekeytyi nöyräksi. Salainen onnensa nöyryyttikin häntä todella.
Hän uudisti pyyntönsä. Hän rupesi helläksi, hän löysi oikeat sanat
kuvatakseen Odilen ylpeää kauneutta, ja Jean puhui. Hän teki sen
tarpeesta uskoa jollekulle muinaisen toiveensa, joka vieläkin taisteli
elääkseen. Hän kertoi pääsiäis-aatosta Pyhällä Odilialla, ja kuinka hän
kiristorstaina oli tavannut tuon nuoren tytön kirsikkapuukäytävässä.
Sitten auttaen toinen toistaan muistamaan, määräämään päiviä, löytämään
sanoja, he siirtyivät menneisyyteen, kaukaisiin aikoihin, jolloin
epäsopu vanhempain välillä vasta oli alullaan, jolloin lapset eivät
siitä tietäneet, sitä havainneet, jolloin lupa-ajoilla tavattaessa
Lucienne, Odile ja Jean saattoivat uskoa, että molemmat perheet,
jotka olivat niin likeisessä ystävyydessä, eläisivät aina edelleenkin
Alsheimin kunnioitettuina ja rakastettuina hallitsijoina. Lucienne
ei huomannut, ett'ei hän kutsumalla esiin kuvia tuolta onnen ajalta
voinut lohduttaa veljen mieltä. Hetkiseksi saattoi tämä siihen mieltyä
toivossa paeta nykyisyyttä, mutta pian tulivat vertailut, ja kapina
sydämessä riehui vaan entistä kiivaampana, yllyttäen hänen koko
sielunsa isää, siskoa ja tuota väärää sääliä vastaan, jonka takana
piili Luciennen kykenemättömyys uhrauksiin. Pian ei nuori mies enää
lainkaan vastannut sisarensa puheisiin. Alsheim tuli lähemmäksi ja
heitti nyt pitkän varjon, joka siellä täällä oli särkeentynyt. Puiden
vielä harvain latvain välillä kohosi suojelevasti Oberlén talon katto.
Kun puiston portti, joka suljettiin joka päivä työmiesten lähdettyä,
aukeni molemmille kävelijöille, väistyi Jean Luciennen tieltä, ja
antaen hänen mennä, sanoi matalalla, ivallisella äänellä:
— No, vapaaherratar von Farnow, astukaa entisen vastustaja-edustajan
Philippe Oberlén luo!
Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla,
jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas,
mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen
ja huoleton, lausui:
— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan
tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi
rakastavaa nojaten toinen toiseenne...
Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin
Lucienne hymyili.
— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi.
Ehkäpä tärkeitä asioita?
Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä
suru kiusasi, vastasi nopeasti:
— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.
Isä tarttui poikansa käteen.
— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.
Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin
onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta
mutkikasta ajotietä.
Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän
tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli
itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.
— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen
linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä,
valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme
kutsutut Brausigille...
— Ah, onko kutsumus jo tullut?
— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian
suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow
äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään
vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata
katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin
arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta.
Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi... Tämä rakas pienokainen!
Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!... Ei sanaakaan isälleni,
eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa
koskekaan häntä kuin toisessa sijassa...
Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan
nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa
istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä
hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt.
Ompelus makasi maassa.
Jean ajatteli:
»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei
mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia
vaurioita!... Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki
tietää.»
* * * * *
Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:
— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä,
rakkahani?
— Menen, äiti.
— No, sitten minäkin.