Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on
jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa
matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa
temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine
hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana:
»Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka
ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan
ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on
historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset
tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa
suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet
Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat
he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään,
kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä
oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis
lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti
kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten
läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä
Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset
välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois
kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän
talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi
siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti
Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan
liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa
kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein
edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä
siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.
Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien
satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo
kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen
ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos
kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:
— Anteeksi, herra... Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla... Eräs
ystävistänne kysyy teitä.
— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.
— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.
Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä,
alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.
Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei
ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen
vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme
kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in
viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia
ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi,
päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni
— ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla
maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli
ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin,
joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon
entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina.
Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi
salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja
tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen
kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan
kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni
ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan
tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli
hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa
nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän
oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.
Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen,
kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta
lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow
silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä.
Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että
baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien
kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita
upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.
Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen
tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian
silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman
pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine
silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen
ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan
vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja
niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja
jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei
ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä
puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.»
Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine
kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä
varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen,
teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä
sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon
kohteliaisuuteensa saakka.
Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle
naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet,
lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä
silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:
— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé,
tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.
— Tietysti, herra... Se on älykäs elsassilainen... hyvin tunnettu...
Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine
profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä
silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja
alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin
tunnettu... mitä valistuneimpia henkilöitä... minulla oli onni nähdä
hänet... lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle...»
Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus
nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän,
siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden
ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni
menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin
palkitaan?... Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät
hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä
kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen...»
Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta
asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän
ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.
— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla,
jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät
usein oleile täällä... Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita...
Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet
sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin
kuuma... Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä
hakemaan...
— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua
päälliköittenne seurasta.
— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne... Emmehän niin pitkiin
aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin
olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle:
»Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»
Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.
Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi
ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien
vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee
hän minusta? Voinko häneen luottaa?
— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin
palannut kotiin?
— Niin, tulin helmikuun lopulla.
— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte
vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?
— He ovat oikeassa.
— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime
talvena? Esitytin itseni hänelle...
— Anteeksi, olen niin vasta tullut...
Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean
huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin:
kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He
lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen»
tapaan korkatussa pullossa.
— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään.
Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.
— Tunnetteko Alsheimin?
— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana...
Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän
saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle
lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut
uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä... Oliko mahdollista
luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja
epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen
ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn,
aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus.
Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia,
entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti
ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta
rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti
niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan
taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä
liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi... Mutta Jeanille oli sentään
vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin
Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella
pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi
hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta
sävyä vastatessaan:
— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.
Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti
olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta
Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä
vihamielisyyttä...
Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon
kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja
kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut
luotaan.
— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.
Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin
lasin sekä omansa, lausui:
— Kotiin palaamisenne muistoksi!
Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.
— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni,
ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota
korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin
suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen
luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa
eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään
vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia... Mutta
mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen,
vai mitä?
— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.
— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä
Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa.
Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista
pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja
taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin
lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.
Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean
lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan,
joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow
virkahti:
— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?
— Yliopistolle päin.
— Sinnehän minäkin.
Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset
ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé
koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi
hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori
luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän
lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen,
ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä
kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan
tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus
ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat
päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen
itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien
tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki,
mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi
julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi.
Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti
hänelle luvan poistua.
Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:
— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?
— Olivat kyllä.
— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet
kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan...
— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä
päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä
saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta... Ja se loukkaa minua, Farnow!
Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:
— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun
osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille
kohteliaisuutta!
— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.
Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos
hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta
nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi
ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli
vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.
— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?
Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha
kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin
olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:
— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista...
Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla,
kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen,
tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin
paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli
paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla
ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena
kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen
matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.
Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä
olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se
oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu,
peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka
hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti
ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha
heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin
pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta.
Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon
huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka
kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.
— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät
raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole
voineet säikyttää!
— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla
on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat
siivet.
— Todellakin, nauroi upseeri.
Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti
nauramasta.
Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen
kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli
juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa
käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin
toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän
toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli
syrjään.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän
aikaan päivästä!
— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin
humalassa.
Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän
miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä
upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä
ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut
kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä,
vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin
sadatuksen.
Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä
kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä
loukatuksi Saksan puolesta.
— Seis! huusi hän. Pysy suorana!
Sotamies katseli häntä ällistyneenä, yritteli ja onnistuikin seisomaan
liikkumatonna, milt'ei suorana.
— Nimesi?
Sotamies sanoi nimensä.
— Kasarmissa saat rangaistuksesi, nauta! Ja parempaa odotellessasi, ota
tämä, koska olet tällä tavoin häväissyt sotilaspukua!
Hän ojensi käsivartensa pitkin pituuttaan suoraksi ja löi
hansikoidulla, teräksenkovalla kädellään miestä korvalle. Veri
purskahti tämän suupielestä; olkapäät retkahtivat taaksepäin;
käsivarret koukistuivat, kuin olisi hän aikonut nyrkkisille.
Sotamiehellä oli kova halu kostaa. Jean näki, miten taaksepäin
horjahtaneen juopuneen silmät hurjasti pyörivät vihasta ja tuskasta.
Mutta sitten sai sekava, kauhistava muisto upseerin mahtavuudesta
katseen painumaan alas katukivitykseen.
— Ja mene tiehesi nyt! huusi Farnow. Äläkä kompastu!
Hän seisoi auringonpaisteessa keskellä satamakatua, suoraksi
ojentuneena, saappaat kurassa ja päätään pidempänä uhriaan; silmät
leimusivat, ja luomien alla sekä suupielissä värähteli viha.
Tuollaisena olivat varmaan hänet nähneet ne, jotka olivat nimittäneet
häntä »Kalma-Farnowiksi.»
Töllistelijäin piiri, joka oli kerääntynyt katsomaan kohtausta,
hajaantui luutnantin käskystä ja päästi sotamiehen kulkemaan, joka
koetti olla vetämättä liian lujasti suitsista. Sitten kun vielä
muutamia jäi ryhmissä seisomaan, joko äänettöminä tai tuskin kuuluvasti
mietteitään mutisten, silmäili Farnow heitä kutakin erikseen, käännähti
koroillaan ja laski käsivartensa ristiin. Pankin pikku konttoristi
hiipi ensimmäisenä pois, silmälasejaan korjaillen; sitten lähti
maitotyttö läkkikannu kupeilla, ollen ainoa, joka kohautti olkapäätään
ja karsaasti katsahti Farnowiin; häntä seurasi viereisestä puodista
juossut teurastaja; sitten kaksi soutajaa, jotka koettivat näyttää
väliäpitämättömiltä, vaikka veri oli karahtanut molemmille poskipäihin;
ja lopuksi katupojat, joita äsken oli itkettänyt, mutta jotka nyt
töykkivät toisiaan kyynäspäähän ja nauraen luikkivat tiehensä. Silloin
meni upseeri matkatoverinsa luo, joka oli jäänyt vasemmalle, kanavan
reunalle.
— Te menitte minusta liian pitkälle, sanoi Oberlé. Äskeinen tekonne
on kielletty keisarin nimenomaisissa säädöksissä. Te panette itsenne
rettelöille alttiiksi...
— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä
säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin
hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.
Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää
mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia.
Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka
nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui
hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:
— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän
täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet
monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette
matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me
saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat
eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.
Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:
— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi
olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että
vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus,
armeijani kunnia... Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä
puolustuksekseni... Se olisi ystävän pettämistä... Kas niin, jääkää
hyvästi!
Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden
ylhäinen väliäpitämättömyys.
— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.