Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon
täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli
toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa
iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi
itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai
oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen
alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin,
peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka
vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa,
kylässä, koko Elsassissa.
Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna
onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä,
karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää
onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.
— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli
asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä
ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin
läheisyys?
— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin
synkännäköisenä!
— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa,
missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen,
josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin
selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa
on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden.
Kuuletteko, isä?
Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa
kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:
— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?
Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut
pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan
kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.
Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut
mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan
toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli,
että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta
muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa.
Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla
hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista,
kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli
oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri
ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään
muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean
Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä,
liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo
sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut
vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.
Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana
ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile
Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen
koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa
Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki
hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen
nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja
kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania
odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.
Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta
puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja
saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan
Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada
hänelle tietoa kohtaamisesta?
Jean mietti sitä koko illan.
Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa
kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla
ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi,
päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli
selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta
ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe
Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta
omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille
Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia
viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä
Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän
asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui
yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen.
Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan
arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota.
Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean
alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi
kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että
Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa
Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.
Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat
muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän
kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka
ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.
— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä
varten!
Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä
etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen
Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen
kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla
kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden
huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle
siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot.
Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt
miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen
lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta
puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin
kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset
oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa.
Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli
pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei
paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko
suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut
kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan
tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä
pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin
arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.
Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.
Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia!
Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä
lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä
hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine
terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen
ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain
elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen
vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen,
kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet
kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja,
puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee
päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki
hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän
sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten
latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan
unelman valtaan.
Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala
kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat
vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken
tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva
tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän
maalohkareen jyminän.
Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan
toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä,
vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä
tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.
— Mitä, sanoi hän, tekö!
Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat,
aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.
— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi
tulin teitä odottamaan... Pyytäisin teiltä suosionosotusta...
— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!...
Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat
molemmat.
— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut
jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä
Pyhän-Odilian vuorelle... Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa...
Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne...
— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?
Jean vastasi:
— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain
teidän...
Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti
lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein
arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat
liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana,
että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat
molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää
olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia
molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen
arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua
kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä
ja vaatii vastalahjaa.
Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia
kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.
— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen
soittoa?
Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa
katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen
kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.
Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi
hetkeksi. Odile kääntyi pois.
— Minä tulen, hän sanoi.
Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä
lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän
oli sanottu, mikä sanottava oli.
Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman
kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen
pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty
ja elämä alkaa versoa.
Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja
voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti
hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti
suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla
puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin.
Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret,
lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa,
ennenkuin vaipuivat.
* * * * *
Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:
— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina
kuulemaan kellojen soittoa... En ole ennen ollut siellä tähän
vuodenaikaan... Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi
minua sellainen matka.
Ei ollut mitään esteitä.
Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille
näki vain sadan metrin päähän talosta.
— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän
näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.
— Lähden kyllä.
— Et näe mitään.
— Kuulen sen sijaan.
— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?
— On.
— No, ota minut mukaasi!
Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän
istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden
suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja
syleillä häntä.
— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?
— Niin, eräänlaisen...
Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa
hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:
— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin
tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua
houkuttele... Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun
tulee rukoilla... Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä
pyhiinvaellusretkelle...
Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat
kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän
jatkoi:
— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset
voidaksesi elää täällä... Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä
julmaksi kodissa... Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä
ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa
huoliasi... Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi
itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin
puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot
asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus...
— Lämminsydämisen ystävän!
He syleilivät.
— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan
ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja
tuli metsään.
Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat
viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle
rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan
ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän
kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää,
ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko
hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston
silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta,
Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli
vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui
koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista,
joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka
ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt
saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt
tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti
rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän
kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi
tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen,
oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän
kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni
hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä,
samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli
lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset
kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian
seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat,
koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen
nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli
Vogeesien rinteiden levitetty verkko.
Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin
ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä
vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa
ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan,
mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka
kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa
kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta
ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin
omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s.
»pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi
kukkulaa.
Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli,
Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren,
joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla;
ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita
pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten
lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka
oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös
joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi
kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on
maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa,
hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin
suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä
rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla
vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko
voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta
hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili,
että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni.
Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän
yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä
samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut
tapana polvistua.
Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen,
jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille.
Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien
pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi
luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee
Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän
asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa
juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä
nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä
toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua
enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä
syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä
valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut.
Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys
tuntui lakkaamatta vaihtelevan.
Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne,
joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää
kaukana kukkulasta.
Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin
toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen
saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua,
ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita.
Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli
saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui
luostariin päin.
Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine
röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen
pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista,
yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.
— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.
Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja
heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut
jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli
vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli
tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja
jota etupuolella koristi punainen rusetti.
Kului taas pari minuuttia.
Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli
näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli
kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden
joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa
Elsassin murteella:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!
— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.
Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi
vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka
istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen,
joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!
Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!
Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee
edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.
Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin
tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on
voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen
joukossa...» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave
Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme...»
Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin
kiipeäväin naisten tuloa.
He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä,
harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka
hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili,
kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa
viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä,
hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen
sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten,
joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin
näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja
keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa
kohden:
— Odotan teitä tuolla ylhäällä!
Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat
ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa
helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.
Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä.
Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen
poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He
astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo
oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle
muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien
huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.
Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian
arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin
pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen
lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua
pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis
näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja
Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän
helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten
astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin
palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta
rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse
kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.
Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti
metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain
muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia.
Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta
päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle
ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin
taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä
varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa,
kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa
tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla
katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:
— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt...
— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!
Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen
vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan,
niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen
aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain
kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin
kuin Jean.
Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät
polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt
ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset,
syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan
lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.
— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte
elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani... Olkaa sitä
ainaisesti...
Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:
— Oletteko ajatellut?...
— Kaikkea!
— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?
— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte
epäsopuiseen kotiin?
— En sitä.
— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo
ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne
vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?
— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.
— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean
tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän
niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan...
Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.
— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi
kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne
ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen
ennakkoluulonsa.
Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:
— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette,
tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta,
pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin
vaikean aseman...
— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia
pyyteitä...
— Ehkä!
— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän
isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka
päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa
hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän
ainakin siirtämään niiden toimeenpanon... Älkää sitäkään siis pelätkö!
Me voitamme!
— Me voitamme! toisti tyttö.
— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä
olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan...
Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä
naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi,
samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain
kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman
kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan
teitä, Odile!
Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin,
jota levisi metsän aukosta heidän edessään:
— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!
Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.
— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen
silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset
esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole
muu erottamassa kuin se...
— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.
— Mutta se myrkyttääkin kaiken!
Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota
ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan,
herättää!
— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät
ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä
vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan
joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään
entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta
eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on
varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme
vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!
— Niin, Odile, lemmittyni.
He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.
He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun
pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien
tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo
alkaneesta vallotusretkestä.
— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni
hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja
rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.
— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä
kohtaan... Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä...
Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa
hetkeä...
— Suloinen hetki, kun saan teidät!
Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.
— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää
suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte... Minulla ei ole siihen
oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile... Ja
sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle
jotain pyhää... Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä
kanssani?
Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:
— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon
ääni?
Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.
— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.
— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan... Ja, joll'ei minua
näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha
Rose, kertoisi siitä...
Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä
he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.
— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.
Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön
odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa
uneksijan mielessä.
Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki,
seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa
teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat
Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on
kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman
suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän
yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä.
Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan
tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla
Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli
vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat
kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta
heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun
läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä:
oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten
nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa.
Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät
siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin
olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.
Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa
seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset
Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine,
käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet
Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen
talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan
vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa
veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen,
kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki
he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä
asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén
lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin
solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo
vielä vahvisti.
— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.
Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin
ja vastasi:
— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.
— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.
Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin
murteella ja kysyi:
— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?
Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he
tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile
tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen.
Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin
suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä
kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.
Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki
syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui,
kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja
vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut.
»Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut
maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat
Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja
etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja;
kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten
yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin
kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat
olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään
lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja
kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian
huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta
kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus
kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.
— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.
— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.
Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta
kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät,
miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen,
avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät.
Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös
rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan
usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja,
viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät,
vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat
penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja
kultahohteisena.
Joku katselijoista huudahti:
— Kuinka kaunista!
Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman
laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla
jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina
viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa.
Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan
kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen
oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä
leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän
pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua
pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä
niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät.
Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän
taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi
katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha
elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja
sanoi:
— Minä kuulen katedraalin kellot!
Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua
tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin
kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.
— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!
— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.
— Ja minä Heilingsteinin.
Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:
— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön
kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa... hiljaa... nyt!
Vanha elsassilainen toisti totisena:
— Minä kuulen katedraalin kellot.
Mutta hän lisäsi:
— Katsokaahan ylös vielä kerran!
Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle,
aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät.
Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt
poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja,
joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset
olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa.
Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä
seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi
maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni
vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.
— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha
elsassilainen. Olin silloinkin täällä...
Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää
mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin,
joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.
— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta
alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke
koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme
itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen,
uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa.
Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät
samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He
heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.
Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.
— Alas saksalaiset! murisi toinen.
Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.
Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.
Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä
muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin
sammuvia valoja. Tuli yö.
Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja
että kaikki olivat vaiti.
— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin
kellot vielä soivat ylösnousemusta!
— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein,
sinä olet tämän maan lapsia!
Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä
äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui
hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna
yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:
— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun
isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen;
vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän
tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa,
vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin
kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on
paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja
kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon
pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki
elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta
olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin
säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet
arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar,
joka voi sekin vielä palata takaisin...
— Amen!
— ... niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi
mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman
halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni.
Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät
tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi
oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien
harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi
tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon
helmaan.
Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat
lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.
Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan
lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:
— Kihlatutko?
— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!
— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea
antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä
ranskalaisen Elsassin.
Hän poistui.
— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!
Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi
penkereen muurin luo.
Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä
metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne
pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet
niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi
viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.