Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen
ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä,
vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä
vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade
oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja
kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen
hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän
saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä
laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa,
joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien
kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti
työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas
laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää
varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa,
joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä
tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä
tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka
uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet
paljastaa.
Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet.
Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään
pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit
olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä
pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat
siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat.
Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli
polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on
ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen
päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä
villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea
alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.
— Mies hoi! sanoi Jean.
Mies, joka oli kahden suunnattoman suuren kuusenrungon välillä ja itse
näytti ruskealta varjolta, käänsi päätään.
— Mikä on lyhyin tie Schluchtin vuorensolalle?
— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää
jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa
metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja
sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan
haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte
alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä
Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään,
tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat
heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin
moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät
ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa
alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta
ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta
Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut
joka ilta rukoilivat!
Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista
rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen.
Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi
nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja
ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen
vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä
lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.
— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.
Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän
tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies,
jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset,
kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea
vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:
— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.
— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman...
— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?
— Olen.
— Ette liene ainakaan preussiläinen?
— En, olen elsassilainen.
Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:
— Se on jo parempaa, se!
Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut
kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista
tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle
mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi
nauraen:
— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden,
jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!
Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa,
mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta
myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.
— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee
mailleen.
He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan
kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan
päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä
päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen
työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat
paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen.
Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät
pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin
järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja
väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi.
Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus
valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.
— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.
Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen
ympäristönsä puolesta ja vastasi:
— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta...
Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan
vastaista seutua.
Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli
maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin
ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta
ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä,
kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se,
mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut
äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli
aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä
heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.
Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt
taskustaan piipun, jota poltteli.
Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä
kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä,
mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella
hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta
yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto
liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut
mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset
pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.
— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.
— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.
— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?
Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen,
jolla riippui mitali.
— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin
arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on
lopussa!
Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja,
vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:
— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?
— Kyllä.
— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja
sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.
Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän
vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo
purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen
peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean
Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:
— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?
— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan,
ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien
sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa... Niin, olen nähnyt useampia
noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai
joilla on ollut liian kiivas luonto... Kyllä niitä karkaa meidänkin
rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta
ole...
Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän
sanoi:
— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla
omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette
vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi
väittää teidän tänne kuuluvan.
Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton
vastata.
Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:
— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on
tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista... Minun
täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen...
Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja
puristi sitä.
— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.
Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi
häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi
sikaarikotelonsa:
— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!
Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko
sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.
— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.
Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:
— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!
Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi
vuorta.
Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän
rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne...», nuo sanat, jotka tuo
tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla
liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se
selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!...»
Pimeys laskeutui.
Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä
suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin
ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt
yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä.
»Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat,
puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi
valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»
Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä
alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin
yksinäinen ajatus.
Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin
harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja
astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla
Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:
»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan
pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»
Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin
vuorensolan läpi Saksan alueelle.
Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja
toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet
vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla,
vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin
otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui
Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa
keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä
oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.
— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?
— Sinä!
— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?
— Ranska.
— Millä paikoin?
— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut
valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys... Sinä et näy minua ymmärtävän?
Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:
— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia.
Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään
ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa
kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!
Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli
luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja
sointua:
— Meilläpä oli hienoja vieraita... Oh, ne vieraat olivat
aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista
upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan
luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he
siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin
kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha
päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies.
Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan
puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta
isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo
tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti
suutaan niin että... kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt
paeta... Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten
iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat
seurauksensa...
Lucienne naurahti hillitysti.
— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.
— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat...
— Olin.
— Kaikenko aikaa?
— Isä pidätti minua... Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä
kylänvanhimman rouva sen näki... Viime sunnuntaina, ystäväni, sain
häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!... Välitätkö sinä Bastianin
tervehdyksestä, mitä?
— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.
— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän
maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä
yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen
tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää
vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet
veljeni, ajattele samoin kuin minä!
Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen
loisteelta.
— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita,
rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.
— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on
rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois
katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että
tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?
— Ei suinkaan.
— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?
— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön
kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.
— Olen siis tehnyt oikein?
— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu,
ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden
liikkeestäkin.
— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei
kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?
— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon
mielipiteittemme suhteen... Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita,
joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta...
Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.