Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin
ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien
huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi.
Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen
keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien
äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin
siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä
kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen
rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu
terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa
tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi
missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti
hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista
omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin,
joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet
kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin
kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä
osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään
Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän.
»Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin
juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette
opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain
toista!»
Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita
viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten
maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä
viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti,
ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka
näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin
kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta
valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua
hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja
niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa
perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä
sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti
huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä
saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta
nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin
pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa
silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla
syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen
läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa
innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé
pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos
antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan.
Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin
kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun
olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia
henkisessä yksinäisyydessä.
Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.
Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin
kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä
muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat
piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo,
joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen
tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén
saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin
edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia
Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja
heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia
arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat
ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia
ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli
sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran
kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt
muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset
tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä
voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä
tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja
vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat
vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan
asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama
halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa
ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen.
Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet
häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa;
toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä,
tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän
kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat
ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina
uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.
Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin
tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen
omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi
Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä
ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt
ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile
hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta
hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille
sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan,
ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan
sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja
kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää
ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin
rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut
epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston
kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.
Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan
olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä
tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.
Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa.
Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää;
sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän
auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:
— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta
varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna
erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten
saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein
koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät
silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin
pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.
— Milloin voin lähteä?
— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.
Näin lausui herra Oberlé varmuudella, kuin mies, jonka täytyy, kuten
talonpojan, tietää ottaa ajasta vaari ja joka sen myös osaa. Ennenkuin
ryhtyi puheisiin, hän oli laadittanut kaikista talon metsistä, joita
oli ostettu joko Saksan valtiolta, kunnilta tai yksityisiltä, luettelon
erikoistietoineen metsäin asemasta vuoristossa, ja tämän luettelon
antoi hän Jeanille. Hakkuupaikkoja oli tusinan verran hajallaan pitkin
Vogeeseja aina Bruchen laaksosta pohjoisessa Schluchtiin saakka.
Seuraavana aamuna pani Jean laukkuunsa hiukan liinavaatteita ja
varakengät. Kenellekään aikomustaan ilmottamatta kiiruhti hän
vuoristoon ja kulki Heidenbruchiin.
Neliskulmainen talo vihreine ikkunaluukkuineen, niitty ja metsä, joka
ympäröi aukiota joka puolelta, savusivat, kuin jos olisi tulipalo
vasta raivonnut yli kanervikkojen ja ruohon, jättäen vain kuuset
ja tammet koskematta. Maasta näytti kohoavan pitkiä sumuvöitä; ne
venyivät ja itse haihtuen yhtyivät matalaan pilveen, joka laaksosta
päin leijaili rinnettä ylös kohti Pyhän Odilian näkymätöntä luostaria.
Kosteus tunkeusi aina metsän sydämeen saakka. Sitä oli kaikkialla.
Vesipisaroita helmeili kuusenneulasten kärjissä; ne vierivät kierteissä
tammien paljasta runkoa myöten, kiillottivat piikiviä, turvuttivat
sammalta ja maan läpi kulkien tai pitkin kuivuneita lehtiä valuen
riensivät paisuttamaan puroja, joiden heleä lorina lauleli kaikkialla,
kuin talven vaikenematon sirkka.
Jean kulki vihreäksi maalatun lankkuaidan puoliväliin, joka ympäröi
Heidenbruchia, meni sisään ristikkoportista ja huusi iloisesti päin
rakennusta ja sumun vuoksi suljettuja ikkunoita:
Ulrich eno!
Ikkunaruutujen taa ilmestyi leuan alle kiinnitetty myssy, jollaisia
elsassilais-naiset pitävät säästääkseen suuria mustia nauhojaan, ja
myssyn alta hymyilivät vanhan ystävän kasvot.
— Lise, menkää ilmottamaan enolle!
Tällä kertaa aukeni viimeinen ikkuna vasemmalla, ja luukkujen väliltä,
jotka oli heitetty valkoista seinää vasten, näkyi Ulrich Biehlerin
hienot kasvot tähystäjäsilmineen ja suippopartoineen.
— Eno, minun tulee käydä kahtatoista hakkuupaikkaa tarkastamassa.
Tänä aamuna alkaa retkeni, ja tulen pyytämään teitä toverikseni täksi
päiväksi, huomiseksi, koko ajaksi.
— Kaksitoista matkaa metsissä, vastasi eno, joka ristissä käsivarsin
nojasi ikkunalautaan, sepä sopiva loppu paastonajalle! Toivotan sinulle
onnea toimeesi!
Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset,
miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia
upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja
mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata,
seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.
— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme
majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!
— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen
penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]
— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.
— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?
— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy
niin paljon oppia!
— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit
minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja
kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.
Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen
huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen
isäntä:
— Pierre? Pierre?... Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi
viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon,
sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset
kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin
Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan... Älä unhota gummitakkiani...
äläkä apteekkilaatikkoani...
Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse
toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää,
nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle
naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.
— Mitä teillä siinä on, eno?
— Silmälasini.
— Noin vanhat!
— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!
Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon
edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten
Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja
koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan
näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty,
hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli
kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä
tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu
päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen
kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika
suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.
— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän
pääsi metsän varjoon, sen hauskempi... tahtoisin, että sitä kestäisi
koko elämän ajan... Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan,
kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!...
Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla
sumua keuhkoihinsa.
Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut
hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on
kevät? Siinä toinen syyni!
Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi
oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi
vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten
silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen
halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä.
Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä,
rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea
auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka,
värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.
Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika,
metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon
ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli
syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta
tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa.
Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen
menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat
nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä
hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen
nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän
itse asiassa yhtyi niihin.
Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota
vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan
kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain,
joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin,
yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin,
vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen
keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti,
jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.
Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean
herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan
kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän
äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi.
Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa,
rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he
sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa
ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen
painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta
kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia
nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat
kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia
Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja
tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä.
He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille,
santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä
puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus-
ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa
suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista
ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä,
vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri
kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat
niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä
peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia,
ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai
kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka
hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi
tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin
herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi
meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä
silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein
arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin
ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä
tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan
äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi
suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin
koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat
matkailijat olivat näkyvissä.
— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi,
soittaisi hän »la Casquette»-laulua.
Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle
hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa
itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten
hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja?
Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti
hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan,
ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei
koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen
oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi
asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä,
jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa
samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni.
— Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme
ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän
nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti
Contades'in muistoksi.
Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka
aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas
kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi
vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän
itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin
lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti
metsän oksaholvia kohden.
Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin,
hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja
kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun
osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet
almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus
opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha
saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut,
sanoi eno:
— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää
saksalaisten keskuudessa.
Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein
yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät
polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten
näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet
jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he
söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin
voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili
Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut
estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä
kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla
hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän
katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut
itään eikä etelään.
Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän
ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja
silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta
palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.
Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat
aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä
kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo
jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli
tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna
mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus
oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen
Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan,
ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.
— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.
Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan
kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet,
lisäsi Jean:
— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.
— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää...
Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean
astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:
— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä.
Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi
vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä,
jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette
lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne.
Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille,
niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin...
Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.
— Mitä turhia!
— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!
— Minun pelkoani?
— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua
innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!
— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit,
ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten
huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos,
minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä
ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua
koettanut.
Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella
puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun
takana oli metsä.
— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen.
Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin
kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun
huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden
lausumaan Ranskalle tervehdykseni!
Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme
kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi
sumuun.