Kun Lucienne oli jättänyt veljensä, kiersi Jean talon, kulki
puoliympyräisen talli- ja vaunuvajapihan poikki, sitten suuren,
aidatun kasvitarhan läpi, ja avattuaan syrjäportin, joka oli aivan
sen äärimmäisessä kolkassa oikealla, oli hän tullut kedolle,
Alsheimin kylän takalistoon. Hänen ensimmäinen ilontunteensa oli jo
vähentynyt, laimentunut. Hän oli jälleen kuulevinaan sanat, jotka niin
syvälle olivat painuneet hänen mieleensä ja nyt palasivat muistiin
äänenpainoineen, lausujainsa kuvien ja liikkeitten kerällä. Hän
ajatteli »surullista taloa» tuolla tiluksien raja-aituuksen luona, ja
hän kärsi tuskaa muistellessaan, miten toisenlaiseksi hän kuluneina
vuosina oli kuvaillut vastaanottoa Alsheimissa, miten hän tuolla
kaukana, Euroopan ja Itämaiden teitä ja kaupunkeja vaeltaissaan, oli
tuntenut miltei uskonnollista hartautta, kun hän ajatteli: »Äiti, isä!
sisko! Voi, ensi päivääni kotona isän myönnyttyä!» Ensi päivä oli
alkanut. Tähän saakka se tuskin oli vastannut muinoista unelmaa.
Ilmakin oli ruma. Jeanin edessä levisi metsäisten, huippenevien
Vogeesien juurella Elsassin alaston tasanko harvoille puuriveineen.
Mereltä puhaltava pohjatuuli, joka täytti laakson pitkillä
valitusvirsillään, ajeli taivaalla tummia pilviä, särjettyjä ja taas
kasattuja kuin kesantopellon vaot, sadetta ja rakeita uhkaavia pilviä,
jotka alkoivat kerääntyä tiheiksi joukoiksi ja vieriä etelään päin
Alppien rinteitä kohti. Oli kylmä.
Mutta katsahtaessaan vasemmalle, tuonne, missä maat hiukan alenivat,
Jean huomasi puuryhmään päättyvän lehtikujan, jonka hän jo aamulla
oli nähnyt, ja tunsi uudelleen, että nuoruuden ääni kutsui häntä
sinne. Vakuutettuaan itseänsä siitä, ett'ei kukaan kotitalon ikkunasta
vakoillut hänen askeliaan, hän painui polulle, joka kiersi kylän ympäri.
Oikeastaan ei tuo polku ollut muuta kuin työhönsä menevän tai työstä
palaavan väen tallaamia jalanjälkiä. Se seurasi melkein vaunuvajain,
sikoläättien, navettain, jyväaittain, matalan aituuksen ympäröimien
tunkioiden, kanakoppelien, sanalla sanoen, Alsheimin talojen
ulkohuoneiden mutkikasta riviä; talojen pääsivu oli toisella puolen,
maantien varrella, tai ainakin oli siellä valkea muuri, ajoportti ja
korkea silkkiäispuu sen pielessä. Nuori mies asteli nopeasti kovaksi
poljetulla tiellä. Hän kulki kirkon ohi, joka kellonmuotoisine
liuskakivikattoineen ja metallisina huippuineen neliskulmaisena kohosi
melkein keskellä Alsheimia, ja saapui neljän mahtavan pähkinäpuun
välille, jotka olivat kylän viimeisen arentitalon tunnusmerkki,
kaunistus ja suoja. Siitä alkoivat Xavier Bastianin, Alsheimin
kylänvanhimman, Joseph Oberlén entisen ystävän, vaikutusvoimaisen,
rikkaan ja isänmaallisen miehen tilukset, jonka luo Jean oli menossa.
Viereiseltä pihalta kuului varstojen kolketta. Siellä olivat varmaan
työssä Ramspacherin, Bastianin vuokraajan, muhkeat, kauniit pojat;
toinen oli jo suorittanut palveluksensa Saksan armeijassa ja toisen
piti astua sotaväkeen marraskuussa. He puivat vajassa vanhaan tapaan.
Joka syksy, joka talvi, kun viljavarat vähenivät myllärin luota ja
ulkona oli paha ilma, levittivät he muutamia lyhteitä katoksen alle,
ja varstat kolkkivat vilkkaasti ja hyppelivät kuin rehevään heinikkoon
lasketut varsat. Ei mikään ollut murtanut vanhojen tapojen valtaa.
— Entiselläsikö olet, Alsheim! mutisi Jean.
Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä tuntemattomana, lähestyi hän
kuitenkin veräjää, joka johti pelloille päin; ja vaikka riisutut kärryt
estivätkin häntä näkemästä työskentelijöitä, katseli hän ystävällinen
hymy huulillaan vanhan arentitalon pihaa. Se oli kuin kuja molemmilla
sivuillaan rakennuksia, jotka olivat paljaita hökkeleitä, hiukan maata
hirsien välillä, todistus kastanjapuun kestävyydestä, josta puulajista
ovipielet, ristiparrut, parvekkeet ja ikkunain puitteet olivat
tehdyt. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, kukaan ei häntä huomannut.
Hän jatkoi kulkuaan ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Sillä
heti Ramspacherin arentitilan takana katosi tie suoran kulman tehden
kirsikkapuukäytävään, joka johti kauppalasta herra Bastianin asunnolle.
Ei ollut luultavaa, että kylänvanhin tällä synkällä ilmalla olisi
kaukana kodistaan. Hetkisen perästä Jean saisi puhutella häntä, hän
tapaisi Odilen, hän keksisi kyllä keinon saadakseen tietää, oliko tyttö
kihloissa.
Odile: koko Jeanin aikaisin lapsuus oli täynnä tuota nimeä. Herra
Bastianin tytär oli ollut Luciennen ja Jeanin leikkitoveri ennen
vanhaan, kun herra Oberlén luopumus ei ollut vielä varma eikä maassa
tunnettu. Myöhemmin oli Odilen suloinen kuva väikkynyt Jeanin mielessä
Münchenin kymnaasissa, kun hän Alsheimia ajatteli, kuva tuosta
puolikasvuisesta tytöstä, jonka Jean loma-ajoillaan näki sunnuntaisin
kirkossa, ja jota hän tervehti, joskaan ei lähestynyt herra tai
rouva Oberlén läsnäollessa; mutta tyttö kuljeskeli viinitarhoissa
viininkorjuuaikana tai asteli metsissä, ja aina oli hänellä varalla
hymy tai sananen Luciennelle ja Jeanille, tavatessaan heidät
tienkäänteessä. Mikä salainen tenho oli tuossa Alsheimin tytössä,
joka oli milt'ei kokonaan kasvanut maaseutuelämässä, lukuunottamatta
paria, kolmea vuotta Pyhän-Äidin nunnain luona Strassburgissa, tuossa
Luciennen suhteen yksinkertaisessa, hiljaisessa ja totisessa tytössä,
jossa ei ollut hiluistakaan maailmannaista? Se oli varmaan sama tenho
kuin hänen synnyinmaallaan. Jean oli hänet jättänyt, kuten Elsassin,
voimatta unohtaa. Hän oli pidättäytynyt näkemästä Odilea viimeisellä
lyhyellä käynnillään Alsheimissa, koettaakseen ja huomatakseen,
tokko muisto Odilesta kestäisi pitkää, lukuihin ja matkoihin kuluvaa
eroaikaa. Hän oli ajatellut: »Jos hän tällä välin menee naimisiin,
osottaa se, ett'ei hän koskaan ole minua ajatellut, enkä minä aio häntä
surra.» Hän ei ollut naimisissa. Ei ollut syytä luulla, että hän olisi
kihloissa. Ja varmaan Jean nyt saisi hänet nähdä.
Hän päätti olla kulkematta käytävää, jonka kauneudestaan kuulut tuomet
vartioivat Bastianin tilaa. Kauppalan väki, hajalliset työmiehet
läheisellä kedolla, niin vähän kuin heitä olikin, olisivat saattaneet
tuntea tehtailijan pojan hänen mennessään Alsheimin kylänvanhimman luo.
Hän seurasi lehtokujan viereistä pensasaitaa leikattuine paatsamineen,
kulkien milloin punaisella peltomullalla, milloin kapealla
ruohokaistaleella, jonka aura oli jättänyt koskemattomaksi ojan
reunalle. Hänen jäljissään seurasi varstain kolke vajasta, hälveten
välimatkan suuretessa ja haihtuen tuuleen. Jean tuumaili:
»Miten lähestyä herra Bastiania? Miten ottaa hän minut vastaan? Oh,
minä tulen vain; he arvelevat, ett'en tiedä niin tarkoin kaikkia
asioita!»
Parin sadan metrin päässä etelään arentitalosta päättyi tuomikäytävä,
ja lehto, joka näkyi niin kauas, levisi kylvöpeltojen keskeen.
Kauniit puut, tammet, plataanit ja jalavat, muodostivat tuon
paraillaan lehdettömän metsikön, jonka suojissa ikivihannat kuuset,
evonymus-pensaat ja laakerit kohottivat runkojaan. Jean seurasi
aitaa sen mutkaillessa apilasniityn läpi aina karkeatekoiselle,
maalinsa menettäneelle ja puoli-laholle portille, joka seisoi siinä
pieliensä välillä. Ojaan heitetty hiekkakivilohkare oli siltana.
Paatsama-aitaa korkeampia laakeripuita kohosi portinpylväitten
kummallakin puolella ja ne estivät näkemästä kahta metriä kauemmaksi.
Kun Jean läheni, pyrähti rastas kirkuen lentoon. Hän muisti, että
tuli pistää kätensä aidan raosta nostaakseen rautahakaa. Hän aukaisi
siis portin ja tunkihe rohkeudestaan hiukan levottomana ylen kapean
ja harvoin käytetyn lehtikujan kautta, missä pahat oksat hankasivat
häntä housuista sukkiin saakka, ulos hiekoitetulle aukiolle, kiersi
lukuisain tiheäin pensaikkojen ohi, joita puksipuut reunustivat, ja
saapui talon kohdalle Alsheimin vastaiselta puolelta. Siellä kas voi
yli sadan vuoden vanhoja, puoliympyrään istutettuja plataaneja, jotka
suojasivat pientä ruohokenttää ja levittivät oksiaan vanhan, matalan ja
jykevän, kaksiparvekkeisen, leveäräystäisen talon tiilikaton ylitse.
Ruokakellarit, viinikuurnahuoneet, vajat ja mehiläistarha olivat
jatkona päärakennukselle, joka kertoi vanhan porvarillisen Elsassin
hyvinvoinnista, iloluontoisuudesta ja yksinkertaisuudesta.
Nämä Jeanille muinoin tutut paikat pidättivät häntä vastustamattomalla
vetovoimalla, ja hän tarkasteli vielä kerran plataaneja, kattoa ja
parvekkeen ikkunaa, josta muratteja riippui alas; hän aikoi juuri
astua ne muutamat askelet, jotka vielä erottivat hänet puoliavoimesta
ovesta, kun kynnykselle ilmestyi kookas mies, joka vieraan huomatessaan
teki hämmästyksen liikkeen. Mies oli Xavier Bastian. Koko Ersteinin
kihlakunnassa ei löytynyt yhtäkään kuusikymmenvuotiasta, joka olisi
ollut yhtä reipas ja yhtä nuori mieleltään. Hartiat olivat leveät,
mahtava pää yhtä leveä niin ylhäältä kuin alhaalta, hiukset aivan
valkeat ja pieniin päällekkäisiin tukkuihin jakaantuneet, parta ja
viikset ajellut, nenä suuri, silmät kauniit ja harmaat, huulet kokoon
puristetut, ja koko kasvoissa ylpeyden ilme, ominainen niille, jotka
eivät koskaan ole mitään pelänneet. Hän oli puettu pitkään takkiin,
jolle muutamat mainittavammat elsassilaiset ovat pysyneet uskollisina
sellaisissakin kylissä kuin Alsheim, jossa asukkailla ei ole mitään
erikoispukua, ei edes muistoa, että sellaista olisi käytettykään.
Nähdessään Jean Oberlén, jota hän oli polvellaan hypittänyt, hän siis
hämmästyi.
— Sinäkö, lapseni? sanoi hän Elsassin murteella, jota hän puhui
useammin ja sujuvammin kuin ranskaa; mikä sinut tänne tuo?
— Eipä juuri mikään, herra Bastian, joll'ei se, että olen palannut
kotiin.
Hän ojensi kätensä vanhalle elsassilaiselle. Tämä tarttui siihen,
puristi sitä, ja yhtäkkiä katosi hänestä iloisuus, jolla hän oli
ottanut Jeania vastaan, sillä hänelle juolahti mieleen ajatus:
»Kymmeneen vuoteen ei isäsi ole tullut tänne, kymmenen vuotta ovat
perheemme olleet toistensa vihollisia.»
Ja vain kuin vastaukseksi itselleen ja vastaväitteet haihduttaakseen
hän sanoi:
— Tule kuitenkin sisään, Jean, ei se mitään tee, näin yhden kerran...
Mutta ensi kohtaamisen mielihyvä oli kadonnut eikä palannut enää.
— Kuinka huomasitte, että olin tullut alueellenne? kysyi Jean, joka ei
voinut käsittää. Kuulitteko tuloni?
— En, kuulin rastaan äänen. Luulin, että palvelijani, jonka olin
lähettänyt Obernaihin korjauttamaan vaunulyhtyjäni, olisi tulossa. Käy
saliin, lapseni...
Hän ajatteli kaipauksen ja moitteen sekaisella tunteella: »Niinkuin
isäsi, kun hän vielä oli sen arvoinen.»
Käytävässä avasi hän oven vasemmalle ja molemmat astuivat »saliin».
Se oli samalla tämän varakkaan porvarin sekä ruoka- että vierashuone,
hänen, joka oli perinyt maat ja mannut sekä ikivanhat tavat sarjalta
esi-isiä, jotka vasta Alsheimin hautausmaahan olivat vaihtaneet
alsheimilaiset kotinsa. Miltei koko se pittoreski kalusto, jonkalaisia
vielä tapaa vanhoissa elsassilaisissa maalaistaloissa, oli kadonnut
herra Bastianin asunnosta. Ei siellä enää nähnyt leikkauksilla
koristettuja kaappeja, ei enää jykeviä tuoleja sydämenmuotoisine
selkänojineen, ei seinäkelloja maalattuine kaappeineen eikä
ikkunaruuduissa kapeita lyijykehiä. Tuolit, joita oli kovin vähän
tuossa avarassa, valoisassa, neliskulmaisessa salissa, pöytä, kaappi ja
kohokantinen arkku, jolla seisoi arvoton jäljennös Pietà-veistoksesta,
olivat vernissattua pähkinäpuuta. Vanhanaikuinen oli ainoastaan kuvilla
kaunistettu fajanssiuuni, joka kantoi strassburgilaisen mestarin
Hugelinin nimimerkkiä ja josta herra Bastian oli ylpeä kuin aarteesta.
Kauempana huoneessa, uunin ja pöydän välillä, istui noin viidenkymmenen
ikäinen nainen; hän oli mustiin puettu, lihavanpuoleinen, kasvojen
piirteet säännölliset ja täyteläiset, pää harmaan tukan verhoama,
otsa jalo ja miltei rypytön, kulmakarvat pitkät ja kauniit ja silmät
etelämaisen tummat, tyyneyttä ja arvokkuutta katseessaan. Ensin loi hän
ne Jeaniin ja sitten heti mieheensä, ikäänkuin kysyen: »Kenen luvalla
tulee hän meille?»
Hän oli istunut päärmäämässä raitia valkaisemattomasta kankaasta, joka
poimuillen valui hänen ympärillään. Nähdessään Jeanin tulevan, oli
vaate vaipunut hänen kädestään. Hän jäi mykäksi hämmästyksestä eikä
voinut käsittää, että mies toi luokseen isänmaansa hyljänneen isän
Saksassa kasvatetun pojan. Kolme rouva Bastianin veljistä oli muinoin
sodassa kaatunut ranskalaisten puolella.
— Tapasin hänet tulossa meille, sanoi herra Bastian puolustuksekseen,
pyysin häntä astumaan sisään, Marie...
— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoi nuori mies, jota rouva Bastianin
hämmästynyt ja kylmä katse oli loukannut, ja hän pysähtyi suuren salin
keskelle... Vanhat muistot toivat minut tänne...
— Hyvää päivää, Jean.
Sanat kuolivat, ennenkuin saavuttivat seinän vanhanaikuisine
pioonikukkatapetteineen. Niitä tuskin kuului. Sitä seuraava äänettömyys
tuntui niin julmalta, että Jean kalpeni, ja herra Bastian, joka oli
sulkenut oven ja päätään pudistamalla lähettänyt Jeanin takaa lempeän
nuhteen vaimolleen, jonka kaunis, vakava katse ei painunut maahan,
ehätti sanomaan:
— En ole kertonut sinulle, Marie, että tänä aamuna näin ystävämme
Ulrichin viinimäellämme Pyhän-Odilian vuoristossa. Hän puhui minulle
tämän nuorukaisen kotiintulosta Alsheimiin... Hän vakuutti meidän
voivan iloita, että hänen sisarenpoikansa asettuu kotimaahan. Hän
esitti hänet yhtenä meikäläisistä...
Elsassittaren äänettömille huulille ilmestyi hieno epäilyn hymy,
joka kuoli pois, kuten sanatkin. Ja rouva Bastian alkoi ommella.
Jean kääntyi ja sanoi kalpeana, enemmän suruissaan kuin suuttuneena,
puoliääneen herra Bastianille:
— Tiesin, että perheemme ovat eronneet toisistaan, mutta en luullut sen
tapahtuneen siinä määrässä, kuin nyt näen. Jätin Alsheimin niin kauan
sitten... Annatte kai anteeksi, että tulin...
— Jää vain tänne, lapseni, jää vain... Minä selitän sinulle... Usko
minua, emme kumpikaan kanna sinua kohtaan vihaa...
Vanhus laski ystävällisesti kätensä Jeanin käsivarrelle.
— En salli, että lähdet noin. Ei, koska olet tullut, niin en tahdo,
että voisit sanoa minun lähettäneen sinut kunniattomasti pois... Muisto
siitä painaisi minua... En saata...
— Ei, herra Bastian, olen täällä liikaa, en voi jäädä, en hetkeksikään.
Hän astui askelen lähteäkseen. Alsheimin ijäkkään kylänvanhimman vankka
käsi puristi Jeanin rannetta, jota se piteli. Ääni koveni ja muuttui
ankaraksi:
— Heti kohta! Mutta älä ainakaan estä minua osottamasta samaa
kohteliaisuutta sinua kuin muita kohtaan, jotka astuvat kynnykseni
yli... Se on maan ja talon tapa. Tyhjennä lasi kanssani, Jean Oberlé,
tai pidän sinua vieraana tästä alkaen, ja me emme tervehdi enää
toisiamme!
Jeanin mieleen johtui, ettei ainoakaan talo Obernain ja Barrin
tienoilla, eivät edes vanhimmat ja rikkaimmat, ollut yhtä kuuluisa
taidostaan valmistaa viinaa orapihlajan ja seljapuun marjoista ja
kirsikoista sekä eloviiniä ja kevätjuomaa. Hän huomasi, että kielto
loukkaisi ijäkästä kylänvanhinta, ja tehty tarjous oli keino osottaa
sydämellisyyttä siltä sanoilla tai edes ajatuksissa paheksimatta tämän
suuren kodin äidin, kuningattaren ja hallitsijattaren menettelyä,
hänen, joka yhä ei ollut tietävinäänkään vieraasta, koska vieras oli
Joseph Oberlén poika.
— Olkoon menneeksi! sanoi hän.
Heti huusi herra Bastian:
— Odile!
Kädet, jotka tuolla fajanssiuunin luona ompelusta pitelivät, vaipuivat
mustan hameen helmaan, ja hetkinen kului, jolloin kolme ihmissielua
mitä erilaisimmin tuntein odotti häntä, joka oli ilmestyvä tuolta
oikealta, pähkinäpuisen arkun luota, salin perältä. Hän tuli, tuli
valoon viereisen huoneen hämäryydestä, sillä välin kuin Jean taisteli
liikutustaan vastaan, ajatellen: »Miten hyvä, että olen hänen muistonsa
säilyttänyt!»
— Anna vanhinta viinaa, mitä meillä on, pyysi isä.
Odile Bastian oli ensin hymyillyt isälleen, jonka hän näki oven
luona; sitten kohotti hän kulmakarvojaan ilmaisten ilonsekaista
hämmästystä havaitessaan Jeanin hänen vieressään. Sitten oli hymy
haihtunut, kun hän huomasi äidin istuvan työpöydän yli kumartuneena,
äänettömänä ja kuin vieraana kaikelle, mitä sanottiin ja tehtiin hänen
ympärillään. Silloin oli hänen povensa kohoillut, vastaus takertunut
kurkkuun huulille ennättämättä, ja Odile Bastian, joka oli kyllin
älykäs aavistaakseen loukkauksen suuruutta, kyllin nainen ollakseen
lisäämättä muiden salaista tuskaa, oli vain hiljaa totellut. Hän oli
etsinyt avaimen kaapin laatikosta, lähestynyt kohokantista arkkua, ja
varpailleen nousten ja nojaten kättään tuon kaksiosaisen kalun kulmaan,
hän pää kumarassa kaiveli sen syvissä kätköissä.
Hän oli yhä tuo sama, nyt kehittyneempi nuori tyttö, jonka kuva oli
vuosia elänyt Jeanin muistossa ja seurannut häntä maailman läpi.
Ei voinut sanoa, että hänen kauneutensa oli säännöllistä lajia. Ja
kuitenkin oli hän kaunis: se oli voimakasta ja kirkasta kauneutta.
Hän muistutti Elsassia esittäviä kuvia, joita näkee Ranskan muistoksi
tehdyissä kuvapatsaissa ja tauluissa, noita kuumaverisen ja sotaisen
veren synnyttämiä naisia, jotka harmia hehkuen asettuvat uljaaseen
puolustukseen heikon Lothringin itkiessä heidän vierellään.
Hänellä oli sama uljas ryhti, samat kasvot korkeine poskipäineen
ja täyteläisine poskineen, jotka päättyivät voimakaspiirteiseen
ruusuiseen leukaan; Hänellä tosin ei ollut mustaa nauharuusua, joka
ympäröi päätä kuin kaksi siipeä; mutta siten näytti hänen kampauksensa
vain alkuperäisemmältä ja tavallisesta poikkeavalta, kun tasaisen
kellertävä, vaalea tukka oli keveästi vedetty ohimoille ja sitten
sykeröksi päälaelle kierretty, Sama himmeä väri oli pitkillä, hienoilla
kulmakarvoilla, silmäripsillä ja vieläpä noissa hiukan harittavissa
silmissä, joiden pohjalla uinui voimakas- ja syvätunteinen sielu.
Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella
pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo.
Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos
korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin
heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin
tuoksua huoneeseen.
— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen
tipan kumpaankin lasiin.
Vakavana hän lisäsi:
— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!
Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa
ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja
pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen
katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:
— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!
Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa
pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass
olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi
liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean
varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin
välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei
kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan
silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.
Ja siinä olikin kaikki.
Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut
sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.
Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.
— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi
meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan
lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.
— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen
vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette
muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa
— ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle
kyllä raskasta, sen takaan!
Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon,
josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista
kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen
kuristaessa hänen kurkkuaan.
Herra Bastian veti häntä mukanaan.
— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän.
Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä,
jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa...
He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen
ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.
— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman
ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt
keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä
vuotta on ollut sellaista, kuin näet...
Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.
— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa,
oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat
toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun
siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa
ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän
sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta
rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin
välillä... Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty
vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska
emme ole alistuneet... Emme voi nousta kapinaan... Emme voi karkottaa
vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme...
No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä
meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle...
Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja
jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:
— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut
vastaan... Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä
hän... Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut,
siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka
äsken näit, on isänmaasi... Ajattele sitä... Ei pidä sitä hänelle
pahaksi panna... Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia
Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja
suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin
eivät naisemme... Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata
heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän
niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät
teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat
isänmaata, he jatkavat sotaa...
Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät...
— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.
He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä
lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren
miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka
Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi,
joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään
sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen
perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että
tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana
suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva
Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.