Hitaasti kulki Jean kutsuvan kellon ääntä kohden. Kaikki oli hänelle
pelkkää iloa tällä hetkellä. Hänellä oli jälleen kokonainen maailma,
joka vuosien takaa oli hänelle uudelleen avautunut ja tarjonnut
kodin, työtä, onnea. Nuo sanat soivat suloisesti hänen alakuloisessa
mielessään; ne ajelehtivat aivoissa, toisiaan tavotellen kuin
vedenpintaa uiskenteleva delfiiniparvi, ja toiset seurasivat niitä,
kuten sanat: perhe-elämä, elämän mukavuus, yhteiskunnallinen asema,
kodin kaunistaminen ja laajentaminen. Tuossahan oli kotitalo. Hän
katseli sitä hellyydellä kulkiessaan lehtikäytävää virran reunalla; hän
nousi kunnioituksella sen portaiden astuimia, muistellen, että iso-isä
oli sen rakennuttanut, hän, jonka oma se yhä oli, kuten muutoin koko
tilakin, paitsi sahaa ja lautatarhaa.
Käytyään eteisen läpi, joka ulottui talon halki toiselta puolelta
toiselle, hän aukaisi viimeisen oven vasemmalla. — Ruokasali oli
ainoa huone, joka oli «uudistettu» Joseph Oberlén määräysten ja
aistin mukaan. Sen sijaan, että muualla, salissa, biljaardihuoneessa
ja toisissa suojissa tapasi iso-isän hankkimia kaluja, keltaista ja
vihreää Utrechtin samettia ja mahonkia, koetti «minun luomani», kuten
Joseph Oberlén oli tapana sanoa, sulkeutua huomioon täydellisellä
linjojen puutteellaan. — Väri hallitsi siellä tyylin asemesta.
Seiniä peitti, puoliväliin saakka ulottuen, paikoin sinisen- tai
sinipunervan-, paikoin punertavanharmaa tai tuhkanharmaa paneilinki
juovikkaasta vaahterapuusta. Ylhäällä oli neljä katon maalattujen
hirsien yli jännitettyä kangaskaistaa, joita koristi hienosta huovasta
ommellut kuviot esittäin ruusuja, rautayrttejä ja kurjenmiekkoja.
Kaikkialla, missä vain mahdollista, oli suorat viivat uhrattu.
Ovikoristeet muodostuivat kiekuroista, jotka syyttä suotta mutkikkaasti
kiemurtelivat kuin liaanien varret. Kaarevat olivat suuren ikkunankin
puitteet. Tuolit olivat taivutettua pyökkipuuta, wieniläistä tekoa.
Kokonaisuudessaan oli huone erikoisluonnetta vailla, mutta se miellytti
himmeine valoineen ja etäisine pyrkimyksineen jäljitellä kasvikuntaa.
Olisipa sitä luullut nuoren, onnellisen perheen ruokasaliksi.
Sen neljä tavallista asujainta, jotka Jean siellä tapasi, tuskin
sopivat tähän iloiseen kuvaan, ja sopusointua puuttui heidän ja huoneen
sisustuksen väliltä. He istuivat aina samoilla paikoilla neliskulmaisen
pöydän ympärillä voimakkaan kiintymyksensä tai vastenmielisyytensä
mukaisessa järjestyksessä.
Ensimmäisenä vasemmalla ikkunasta istui Monique Oberlé lähinnä
lasiruutuja, joiden hiotut reunat heittivät hänen ylitseen
valoheijastuksiaan. Kun hän esiintyi pitkänä ja hoikkana, kalpeine,
ryppyisine, kokoonkurtistuneine kasvoineen, jotka ennen olivat olleet
täyteläiset ja raikkaat, näytti hän olennolta, joka on tottunut
kuulemaan ympärillään vain yhden sanan: »te olette väärässä!»
Pikaisesti katsahti hän likinäköisillä lempeillä silmillään
esitettyihin vieraisiin, hymyillen hymyä, joka aina oli valmis
vetäytymään takaisin ja haihtumaan. Katse pysähtyi vasta harhailtuaan
jonkun aikaa kohtaamatta kylmiä, halveksivia silmäyksiä. Silloin loisti
siitä esiin terävä-älyinen, hyväsydäminen sielu, joka oli käynyt hiukan
araksi ja alakuloiseksi, mutta yhä taisi unelmoida ja olla nuori.
Hänellä jos kellään oli ollut huoleton lapsuus, joka ei vähintäkään
ollut omiaan valmistamaan häntä myöhempiin vaiheisiinsa. Hän oli
silloin Monique Biehler, Biehlerien vanhasta perheestä Obernaista.
Yläkerrasta kotitalossaan, jonka polvikas pääty kohosi tuon
pikkukaupungin valleilla, hän näki aavan tasangon silmäänsä edessä.
Vain ristikkoportti erotti julkisesta kävelypaikasta vanhalla muurilla
hänen leikkipaikkansa, puutarhan lukuisine tasotettuine puksipuineen,
päärynäpuineen ja orapihlajineen, ja niin painui Elsassin kuva
joka päivä lapsukaisen sydämeen, samalla kuin rakkaus heräsi tuota
silloin niin onnellista isänmaata kohtaan, rakkaus sen kauneuteen,
rauhallisuuteen, vapauteen ja sen kyliin, joiden nimet hän tunsi,
joiden laihojen keskeen sirotetut punaiset rypäletertut hän olisi
osannut piirtää. Muusta maailmasta ei Monique Biehler tiennyt. Hän
jätti omaisineen Obernain ainoastaan viettääkseen pari kesäkuukautta
Heidenbruchissa Pyhän Odilian metsässä. Yhden ainoan kerran oli hän
ollut Vogeesien tuolla puolen, vuotta ennen häitään, jolloin hän teki
toivioretken Domrémyhin Lothringissa. Nepä olivat olleet innostuksen
päiviä! Rouva Oberlé muisteli noita kolmea päivää elämänsä suurimpana
ilona. Hänen oli tapana sanoa: »Ranskan-matkani.» Hän oli pysynyt
teeskentelemättömänä ja säilyttänyt Alsheimin syrjäisessä elämässä,
aran, mutta samalla syvän ja pohjalta urhoollisen vanhan rakkautensa
maata ja sen kansaa kohtaan. Siten oli hän kärsinyt enemmän kuin
toinen hänen sijassaan nähdessään miehensä lähenevän Elsassin
saksalaisia puoluetta ja lopuksi siihen yhtyvän. Hän oli kärsinyt
elsassilais-ylpeydessään ja vielä kovemmin äidinrakkaudessaan. Tuosta
samasta syystä, joka, katkaisi henkisen yhteyden hänen ja puolisonsa
välillä, vierotettiin lapsetkin hänestä. Jokainen ennenaikainen ryppy
olisi voinut kantaa sen surun nimeä, joka, sen oli uurtanut; nimen
olisi antanut hyljeksitty hyvyys, hyödytön myöntyväisyys, sorrettu
elsassilainen isänmaa, ero Jeanista ja Luciennesta sekä hukkaan mennyt
rakkausaarre, jota hän heitä varten oli koonnut pitkin koko elämäänsä
aina nuoresta tytöstä täysi-ikäiseen naiseen.
Katkeruudentunne oli ollut sitäkin syvempi, kun puolison todelliset
vaikuttimet eivät olleet rouva Oberlélle tuntemattomat. Mies sen kyllä
aavisti. Häntä nöyryytti tämä todistaja, jota hän ei voinut pettää
eikä, voinut olla kunnioittamatta. Vaimossa oli kuin olennoituna se
asia, jonka hän oli hyljännyt. Hänen puoleensa mies kääntyi, kun
hän tunsi tarvetta puolustaa itseään — ja sitä teki hän yhtämittaa
—, vaimoa, hänen äänetöntä paheksumistaan vastaan hän kiivaili.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei hän kertaakaan ollut voinut
houkutella vaimoltaan hyväksymisen sanaa Elsassin saksalaistumisesta.
Arkana väistyi tämä voimakkaan tieltä, mutta ei antanut tunnustustaan.
Hän seurasi miestään saksalaisiin piireihin; siellä esiintyi hän niin
arvokkaana, ett'ei voinut erehtyä hänen kannastaan eikä häntä siitä
moittia. Täten pelasti hän muutakin kuin jotain ulkonaista. Vaikka
hän äitinä oli erotettu lapsistaan, ei hän eronnut miehestään. Heidän
samantyyliset sänkynsä seisoivat yhä samassa huoneessa. Yhtämittaa
oli heillä kohtauksia, jolloin joko toinen oli vaiti tai oltiin niin
puolella kuin toisella teräviä ja kiivaita. Mutta rouva Oberlé käsitti,
että mies oikeastaan kammosi hänessä vain hänen tarkkanäköisyyttään
ja arvosteluaan. Ja hän toivoi, ett'ei aina olisi väärässä. Hän
ajatteli, että nyt, kun lapset olivat suuret, tulisi tärkeitä
päätöksiä ratkaistavaksi heidän suhteensa, ja että hän pitkällisellä
kärsivällisyydellään ja lukuisilla myönnytyksillään oli ehkä ikäänkuin
ostanut itselleen oikeuden silloin puhua ja saada äänensä kuuluviin.
Hänen vieressään oikealla oli aina istunut iso-isä Philippe Oberlé. Jo
vuosia aukeni ruokasalin ovi viisi minuuttia ennen ateria-aikaa; vanhus
astui sisään nojaten kamaripalvelijansa käsivarteen ja koettaen kulkea
suorana, puettuna epämääräisen väriseen pukuun tummasta villakankaasta,
punainen nauha napinlävessä, pää väsähtäneesti kumarruksissa,
silmäluomet puoli-ummessa ja verettömät kasvot turvoksissa. Hänet
sijoitettiin harmaalla vanusilkillä päällystettyyn nojatuoliin kaksine
nuppineen; hänen kaulaansa pantiin lautasliina ja hän istui odottaen,
nojaten ruumistaan tuolin selkämystää vasten, kädet pöydällä, nuo
vahavalkeat kädet, joissa näkyivät kiertelevät, siniset suonet. Kun
muut saapuivat kukin vuorostaan, niin puristi Joseph Oberlé hänen
kättään, Lucienne heitti hänelle lentosuukon puhuen paljon ja iloisesti
raikkaalla äänellään ja rouva Oberlé kumartui ja painoi vanhuksen
otsalle uskolliset huulensa. Tämä kiitti, seuraten häntä katseellaan
hänen istuutuessaan. Ei hän muita katsellutkaan. Sitten hän yksin
rouva Oberlén kerällä teki ristinmerkin vanhan uskovaisen Elsassin
lapsena. Ja lopuksi, hiljaisen ja hellän vierustoverinsa palvelemana,
joka tunsi hänen makunsa, tiesi hänen häpeävän kömpelyyttään ja jo
edeltäpäin täytti hänen toivonsa, hän alkoi hitaasti syödä, vaivalla
liikuttaen höltyneitä lihaksiaan. Mietiskelevä pää nojasi koko ajan
tuoliin. Se yksin valvoi tuossa melkein kuihtuneessa ruumiissa. Se
oli kuin näyttämö, jolla liikkuivat, yhdelle ainoalle iloa tai tuskaa
tuottaen, niiden esi-isät, joiden nimiä vanhuksen kuullen mainittiin.
Hän ei puhunut, hän muisteli. Välistä otti hän taskustaan kivitaulun
ja kynän ja kirjotti vapisevalla käsialalla pari, kolme sanaa, jotka
hän antoi vieruskumppaninsa luettavaksi: jonkun oikaisun, unohtuneen
päivämäärän, hyväksyvän sanan tai kieltäymisen yhtyä siihen, mitä
toisessa päässä pöytää lausuttiin. Useimmiten huomattiin vain hänen
raskaitten silmäluomiensa värähtelemisestä, että, hän oli huvitettu tai
liikutettu. Sitä kesti ainoastaan hetken. Elämä, pakeni pian taas kauas
vankilaansa, jonka, ristikkoa se oli yrittänyt järkyttää. Yö peitti
jälleen turhaan ilmi pyrkivän ajatuksen. Ja huolimatta, tottumuksesta
painosti tämä tuskan ja rappeutumisen näkö jokaista kokoontuneen
perheen jäsentä. Se oli vähemmän vaivaksi vieraille, joita joskus
oli Alsheimissa illallisella; sillä vanhus ei silloin koettanutkaan
katkaista sitä varjojen ja kuoleman valtaa, joka sorti hänen sieluaan.
Kuitenkin oli Joseph Oberlé viime vuosiin saakka säännöllisesti
esittänyt vieraansa isälle, kunnes tämä eräänä päivänä kirjotti
taululleen: »Älä esitä minulle enää ketään. Älä ainakaan saksalaisia.
Tervehtikööt minua; siinä kyllin!» Mutta Joseph Oberlé säilytti tavan
— ja se oli liikuttava puoli tuossa itsekkäässä miehessä — tavan
tehdä joka ilta selkoa tehtaan asioista sen vanhalle johtajalle.
Päivällisen jälkeen, ruokahuoneessa tupakoidessaan, kun talon molemmat
naiset olivat lähteneet saliin, hän kertoi postin tuomista tiedoista,
toimistaan ja metsäostoistaan. Vaikka Philippe Oberlé enää ainoastaan
oli osakkaana perustamassaan liikkeessä, luuli hän yhä määräävänsä ja
johtavansa. Hän kuunteli puhetta vaahterista, männyistä ja kuusista,
tammista ja pyökeistä, joiden keskuudessa hän oli elänyt viisikymmentä
vuotta. Hän piti kiinni »neuvottelusta», kuten hän sitä nimitti, kuin
ainoasta hetkestä päivän kuluessa, jolloin hän omasta mielestään otti
osaa muiden elämään. Kaikessa ulkopuolella sitä hän oli vain varjo,
läsnäoleva, mutta äänetön olento, joka muodosti arvostelunsa talostaan,
mutta harvoin päättelyjään lausui ilmi.
Hän ja poikansa olivat pääkysymyksessä eri mieltä. Istuen pöydässä
juuri vastapäätä isäänsä, voi Joseph Oberlé koko aterian ajan olla
puhuttelevinaan vain vaimoaan ja tytärtään; hän taisi mukavasti välttää
katsoa sormia, jotka liikkuivat levottomasti tai kirjottelivat rouva
Oberlélle; mutta hän ei osannut olla koskettelematta tuskallisia
kysymyksiä. Kuten kaikki, joiden on täytynyt elämässään tehdä
joku suuri päätös eivätkä ole sitä voineet menettelemättä aivan
vastoin omaatuntoaan, niin hänkin umpimähkään palasi takaisin
saksalaistuttamisasiaan. Kaikki antoi hänelle aihetta nostamaan
sen vireille: kiitos ja moite, yksityiset toimet sekä valtiolliset
tapahtumat, joista aamuinen lehti oli kertonut, kirjeenkantajan tuoma
käyntikortti, Hannoverista ja Dresdenistä tullut lankkutilaus ja
Luciennen lausuma toivo ottaa vastaan kutsumus tanssijaisiin. Hän tunsi
tarvetta ylistää omia tekojaan, samoinkuin voitetut kenraalit tarvetta
selittää taistelua ja miksi välttämättä piti menetellä niin ja niin.
Hän oli tyhjentymätön puhumaan tästä omantunnonasiasta, jonka hän jo
aikoja sitten oli julistanut loppuun selvitetyksi, ja vaikka siitä
eivät enää väitelleet, ei sairas iso-isä eikä masentunut puoliso, joka
oli päättänyt vaieta.
Lucienne yksin hyväksyi isänsä ja kannatti häntä.
Tässä esiintyi hän päättäväisenä, kuten nuoret ylipäänsä, jotka
säälimättä, ymmärtämättä arvostelevat entisajan ihmisten kärsimyksiä,
menneisyyttä muistoineen ja koko sen viehätystä, ikäänkuin kaikki
tuo olisi vain kuolleita asioita, joita voi järjellä mitata. Hän oli
kaksikymmenvuotias ja hyvin ylpeä, mutta samalla vilpitön, täynnä
lapsellista itseluottamusta, rajuluontoinen ja kuulu kauneudestaan,
jota mainetta hän vain puoliksi vastasi. Vaikkapa hän oli solakka,
pitkä ja kaunisrakenteinen, kuten äiti, oli hänellä isänsä karheammat,
enemmän tavallista elsassilais-tyyppiä muistuttavat piirteet sekä
taipumus lihoamaan. Koko hänen ruumiinmuotonsa oli jo täysin
kehittynyt. Lucienne Oherlé teki ensi katsannolta pikemmin nuoren
naisen kuin nuoren tytön vaikutuksen. Hänen kasvonsa olivat tavattoman
elävät ja avonaiset. Kun hän kuunteli, niin silmät, jotka olivat
pienemmät ja helakamman vihreät kuin veljen, hymyillessä vetäytyivät
suun mukana, seurasivat keskustelua ja lausuivat ajatuksensa. Hän ei
usein uneksimaan vaipunut. Paitsi vilkkautta oli hänessä toinenkin
tenho, joka selitti hänen suuren menestyksensä ulkona maailmassa: hänen
verraton värinsä, punaiset huulensa ja suuri, aivan vaalea tukkansa,
niin uhkea ja raskas, että se särki kilpikonnanluiset kammat, ei
välittänyt hiusneuloista, ja painollaan pakottaen otsan kohoamaan,
jonka se ympäröi kuin valokehällä, ja aaltoillen niskan kohdalla,
jolle se heitti kultahohdetta, sai Luciennen kantamaan päätään kuin
nuori, ylpeä ruhtinatar. Ulrich eno hänelle tavallisesti sanoi nauraen:
»Kun syleilen sinua, luulen syleileväni kypsää viinimarjaa.» Hän oli
oiva kävelijä; hän pelasi hyvin lawntennistä; hän ui taitavasti, ja
useasti olivat Baden-Badenin lehdet julkaisseet hänen nimikirjaimensa
kirjotuksissa, joissa kehuttiin »meidän parhaita luistelijoitamme».
Jo tämä ruumiin kehittäminen oli tehnyt hänet henkisesti vieraaksi
äidille, joka ei ollut koskaan ollut muuta kuin keskinkertainen,
vaikka rohkea kävelijä. Mutta muut seikat olivat heidät paljoa
syvemmin ja korjaamattomammin erottaneet toisistaan. Epäilemättä
oli siihen syynä Mündnerin pensioonin kokonaan saksalainen opetus,
joka oli tieteellisempää, perusteellisempaa, tarkempaa, laajempaa ja
vähemmän uskonnollista laadultaan kuin se, minkä äiti oli saanut,
kasvatettuna osaksi Obernaissa, osaksi Pyhän-Äidin nunnain luona
Mineur-kadun varrella Strassburgissa. Mutta varsinkin tuttavat ja
ympäristö. Lucienne, joka oli kunnianhimoinen, kuten isänsä, ja
samoinkuin hän, menestykseen luotu, Lucienne, joka seitsemän vuotta
oli ollut, saksalaisten opettajattarien hallussa, kokonaan riistettynä
äidin vaikutukselta, seurustellen saksalaisissa perheissä ja eläen
suurimmaksi osaksi saksalaisten toverien keskuudessa, Lucienne, jota
koko maailma hiukan imarteli, milloin hänen suloutensa vuoksi, milloin
valtiollisista syistä tai tunnottomasta puoluekiihkosta, niin, Lucienne
oli muodostanut itselleen aivan toisenlaisen ajatuskannan, kuin mikä
oli vanhain elsassilaisten. Palattuaan hän ei enää ymmärtänyt heimoaan
eikä kotiaan. Hänestä olivat ne, jotka puolustivat asiain entistä
tilaa tai sitä kaipasivat, äiti, iso-isä, Ulrich eno, loppuun eletyn
aikakauden, järjettömän ja lapsimaisen mielipiteen edustajia. Heti oli
hän asettunut isän puolelle noita muita vastaan. Ja hän kärsi siitä.
Häntä suretti nähdä niin lähellä itseään ihmisiä, joita Mündnerin
pensiooni ja kaikki hänen strassburgilaiset ja baden-badenilaiset
tuttavansa olisivat pitäneet vanhoillisina. Jo kaksi vuotta oli hän
elänyt kuin ristiriitojen ilmakehässä. Hänen tunteensa kotia kohtaan
olivat riitaiset; äitiä kohtaan hän esimerkiksi tunsi sekä todellista
hellyyttä että suurta sääliä, tämä kun kuului ikäänkuin tuomionsa
saaneeseen maailmaan ja kuin toiseen aikakauteen. Luciennelta puuttui
uskottu. Voisiko Jean, hänen veljensä, sen paikan täyttää? Hän tuota
tapaamista sekä pelkäsi että halusi, malttamaton kuin hän oli veljeä
näkemään, miltei vieras hänelle, rakkautta kaipaava, perhekiistoihin
väsynyt sekä täynnä toivoa, että Jean asettuisi hänen valitsemalleen
puolelle ja hän siten hänestä saisi tukea ja uutta vahviketta. Isä oli
juuri kertonut hänelle keskustelustaan Jeanin kanssa. Lucienne oli
sanonut tai pikemmin huutanut: »Kiitos, että annoitte minulle veljen!»
He olivat kaikki neljä pöydässä, kun nuorukainen astui huoneeseen.
Molemmat naiset, jotka istuivat vastatusten ikkunan valossa, käänsivät
päätään; toinen hymyili lempeästi kuin sanoen: »Kuinka olen ylpeä
sinusta, lapsi!» toinen nojausi tuolin selkämystään huulet avoimina,
silmissään hellä ilme, aivan kuin sisään olisi astunut sulhanen, sekä
miellyttämishaluisena, varmana onnistumisestaan ja lausuen ääneen:
»Tule tänne viereeni istumaan, tänne pöydän päähän. Olen laittanut
itseni kauniiksi sinua varten, katsohan!» ja hiljaa lisäten, veljeä
syleillessään: »Hyvä Jumala, kuinka sentään on suloista, että on joku
nuori, jolle sanoa hyvää päivää!» Hän tiesi olevansa kaunis katsella
malvanvärisessä röijyssään, joka oli surah-kankaasta ja välipitseillä
koristettu. Hän oli myös todella iloinen tavatessaan veljensä, jonka
hän edellisenä iltana ennen Strassburgiin lähtöään vain vilaukselta oli
nähnyt. Jean kiitti häntä ystävällisellä, onnea sädehtivällä katseella
ja istuutui pöydän päähän Luciennen ja äidin välille. Hän aukaisi
lautasliinansa, ja kamaripalvelija Victor, elsassilaisen arentimiehen
poika pyöreine naamoineen ja tyttömäisine silmineen, hän, joka aina
vapisi pelosta tehdä nurinpäin, lähestyi Jeania retiisimaljakkoa
kantaen, kun Joseph Oberlé, jotain muistiinpanokirjaansa
kirjoitettuaan, silitti partaansa ja lausui:
— Tässä näette nyt Jean Oberlén, te isä, sinä Monique ja sinä
Lucienne! Minulla on teille kerrottavana häntä koskeva uutinen. Olen
sallinut hänen lopullisesti asettua Alsheimiin, tulla tehtailijaksi ja
puukauppiaaksi.
Kolmen kasvoille levisi yht'aikaa puna. Victorkin, vavisten kuin
haavanlehti, veti pois maljakkonsa.
— Onko se mahdollista! sanoi Lucienne, joka ei tahtonut näyttää
äidilleen jo tietävänsä asiasta. Eikö hän suoritakaan loppuun
referendaarien oppimäärää?
— Ei.
— Vapaaehtoisena oltuaan hän siis tulee ainiaaksi tänne?
— Niin, ainiaaksi meidän luoksemme.
Liikutuksen toinen aste on joskus vielä kiihkeämpi kuin ensimmäinen.
Luciennen silmät räpyttivät nopeammin ja kostuivat. Hän nauroi ja itki
yhtä aikaa; hänen punaisilla huulillaan väreili lukemattomia helliä
sanoja.
— Voi, hän sanoi, kuinka hyvä! En tiedä, hyödytkö sinä tästä, Jean,
mutta meille on parempi näin!
Hän oli tosiaankin soma tällä hetkellä, nojatessaan veljeensä
vilpittömästä ilosta väristen.
— Kiitän sinua, sanoi rouva Oberlé katsellen vakavasti miestänsä ja
koettaen arvata, mikä häneen oli vaikuttanut, kiitän sinua, Joseph. En
olisi uskaltanut sitä sinulta pyytää.
— Mutta, kuten näet, rakkahani, vastasi tehtailija kumartaen, kun
ehdotukset ovat järkevät, niin suostun niihin. Olen muutoin niin
vähän tottunut kiitokseen, että näin kerrakseen se tuntuu hyvältä.
No niin, meillä oli juuri äsken ratkaiseva keskustelu. Puunostajani
tulee huomisesta aikain ottamaan Jeanin mukaansa muutamille
metsänhakkuupaikoillemme. Kuten tiedät, en koskaan anna ajan hukkaan
kulua.
Rouva Oberlé huomasi iso-isän ojentavan jäykkää kättään häntä kohden;
hän otti taulun, jota se piteli ja luki seuraavat rivit:
— Se on elämäni viimeinen ilo.
Onnea ei kuitenkaan kuvastunut vanhuksen kasvoilla, jotka olivat
käyneet ilmeettömiksi kuin naamari, joll'ei poikaan kiinnitetty terävä
katse lie ollut sen ilmaisua: poikahan oli antanut Elsassille takaisin
yhden sen lapsista ja perheen liikkeelle työn jatkajan. Hän oli
hämmästynyt ja ihastuksissaan. Kaikki muut olivat samoin, ja syöminen
unohtui. Palvelijakin unohti tarjoamisen ja ajatteli, miten tärkeänä
hän esiintyisi, julistaessaan keittiössä ja kauppalassa: »Jean herra on
päättänyt ottaa sahan johdon! Hän ei enää lähde maasta!» Hetkisen aikaa
nuo neljä, jotka joka päivä kokoontuivat harmaasta vaahterasta tehtyyn
ruokahuoneeseen, uneksivat siellä kukin omia unelmiaan, miettivät
omia mietteitään. Toisille siitä kertomatta he näkivät hengessään,
mitä seurauksia tämä tapahtuma oli mahdollisesti ja luultavasti tuova
kullekin; jokaista kiusasi ajatus, että huominen tulisi olemaan
aivan toista, kuin mitä he olivat otaksuneet. Oli kuin olisi jokin
kukistunut: vanhat tottumukset, vanhat suunnitelmat, vuosia siedetty
ylivalta, jolle oli alistuttu. Jotain sekasortoon ja hämminkiin
joutunutta yhtyi iloon uutisesta.
Nuorin joukosta vapautui ensin. Lucienne virkkoi:
— Emmekö syö aamiaista siksi, että Jean on kanssamme? Rakkahin, tällä
hetkellä näet meistä kuvan sellaisina, kuin olimme ennen tuloasi,
emme tosin aina, mutta joskus: tuollaisia äänettömiä olentoja,
jotka tuumailevat vain itsekseen. Tämähän on aivan jälleennäkemisen
suloisuuden vastakohta. Emmehän huoli enää alottaa tuota vanhaa
leikkiä, eikö totta?
Hän alkoi nauraa, ikäänkuin eivät vast'edes mitkään väärinkäsitykset
voisikaan tulla kysymykseen. Hän laski sukkelaa pilaa heidän
äänettömistä aterioistaan, Alsheimin iltakutsuista, jotka päättyivät
yhdeksältä, sen harvoin nähdyistä vieraista ja Strassburgista
tulleen kutsun suuresta merkityksestä. Ja kaikki muut salaisesti
yllyttivät häntä moittimaan menneisyyttä; sen oli päätöksellään kuin
poispyyhkäissyt tuo nuori mies, joka siinä nyt ylen onnellisena, omana
herranaan istui ja hämmästyneellä ihailulla tutki ja tarkasti sisartaan.
— Ja nyt, päätti Lucienne puheensa, muuttuu kaikki. Tästä lokakuuhun
on meitä täällä Alsheimin suojissa viisi neljän asemesta. Sitten menet
tosin vapaaehtoiseksi, mutta sitähän ei kestä kuin vuoden ja sitä
paitsi saat kai lomaa, eikö niin?
— Joka sunnuntaiksi.
— Tuletko kotiin yöksi, lapseni? kysyi rouva Oberlé.
— Luullakseni tulen lauvantai-iltaisin.
— Sinun sotilaspukusi on kaunis, sanoi Lucienne, sellainen
ruiskukan-sininen Attila-nuttu keltaisine nyöreineen, mustat saappaat
ja keihäs... mutta varsinkin pidän hylkeennahkaisesta husaarilakista
mustankirjavine jouhitöyhtöineen ja valkoisesta päällysnutusta, jotka
kuuluvat paraadipukuun... Se on armeijamme kauneimpia.
— Niin, Saksan armeijan kalleimpia, kiiruhti rouva Oberlé lisäämään,
korjatakseen tyttären varomattomia sanoja, sillä iso-isä oli tehnyt
kädellään liikkeen, ikäänkuin pyyhkien jotain pöytäliinalta.
Joseph Oberlé lisäsi nauraen:
— Niin, ja samoin sen kalleimpia. Olet saanut minulta suuren lahjan,
Jean, kun annoin sinun valita yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin:
siitä jutusta en pääse vähemmällä kuin kahdeksalla tuhannella markalla.
— Luuletteko todella, että se on niin kallista?
— Olen varma siitä. Eilen vielä salaneuvos von Boscherin luona
mainitsin kahdelle upseerille summat, joita pidin oikeina, eikä kukaan
vastustanut. Virallisesti tulisi jalkaväessä vapaaehtoisen menojen
nousta kahteen tuhanteen kahteensataan markkaan, itse asiassa nousevat
ne neljään tuhanteen; tykkiväessä kahteen tuhanteen seitsemäänsataan,
itse asiassa viiteen tuhanteen, ja ratsuväessä on ero vielä suurempi,
ja jos joku väittää koko jutusta pääsevän muka kolmella tuhannella
kuudellasadalla, laskee hän pilaa; menot saa laskea seitsemäksi,
kahdeksaksi tuhanneksi markaksi. Niin minä väitin ja siinä pysyn...
— Se tulee siitä, että rykmentissä on hienoa väkeä, isä, keskeytti
Lucienne.
— Niin, tosiaan — varakasta väkeä.
— Niin, ja myös ylhäistä, ja heidän joukossaan rikkaiden tehtailijain
poikia Reinin varsilta.
Isä ja Lucienne hymyilivät toisilleen nopeaa ymmärtämisen hymyä.
Jean yksin sen huomasi. Tytön terävät huulet olivatkin vain tuskin
myhähtäneet. Hän jatkoi:
— Vapaaehtoiseksi pyrkijöitä on niin paljon, että tulee ajoissa pitää
varansa.
— Jo kolme kuukautta sitten puhuin päällikkösi kanssa. Hän suosittaa
sinua useammille muille.
Lucienne virkahti ajattelemattomasti:
— Sinäpä voisit juuri tuoda muutamia heistä tänne! Sepä olisi hauskaa!
Jean ei vastannut. Rouva Oberlé punastui, kuten usein muulloinkin,
kun hänen läsnäollessaan tuli lausuttua sananen liikaa. Lucienne
nauroi yhä vielä, kun iso-isä lakkasi syömästä ja vaivalloisesti
käänsi tyttärentyttäreen päin valkohapsisen surullisen päänsä, joka
tutisi niin, että se kelle tahansa olisi ollut tuskallista. Vanhan
elsassilaisen silmät puhuivat varmaan selvää kieltä, sillä nuoren tytön
hymy pakeni; hän liikahti hieman kärsimättömästi, ikäänkuin sanoen:
»Oh, en huomannut teitä!» ja kumartui isänsä puoleen, tarjotakseen
hänelle Wolxheimin viiniä, mutta itse asiassa päästäkseen nuhteista,
joiden tunsi uhkaavan itseään. Juuri kuin yhteisestä sopimuksesta,
olla pitkittämättä asiaa, alkoivat Joseph Oberlé, Jean ja äiti puhua
vapaaehtoisesta sotapalveluksesta ja Pyhän Nikolain kasarmista
Strassburgissa, mutta nopeasti, tuhlaten sanoja, innonosotuksia
ja turhia liikkeitä. Ei kukaan uskaltanut kohottaa silmiään
vanhukseen. Philippe Oberlén katse seurasi yhä, leppymättömänä kuin
omantunnontuska, ajattelemattomaan, loukkaavaan puheeseen syypäätä
Luciennea. Aamiainen loppui lyhyeen, sillä olo kävi aivan tukalaksi,
kun iso-isä vastasi »ei» miniänsä pyyntöön unohtaa Luciennen sanat ja
kieltäysi syömästä.
Hiukkasta myöhemmin otti Lucienne puutarhan käytävällä kiinni veljensä,
joka oli lähtenyt edeltä ja poltteli sikaaria. Kuullessaan Luciennen
tulevan takanaan, hän kääntyi. Tyttö ei enää nauranut. Hän ei ollut
pannut hattua huolimatta tuulesta, joka pörrötti hänen tukkansa,
vaan hän juoksi, valkea villahuivi hartioilla, enää ajattelematta
miellyttää, ja häneen oli äkkiä tullut jotain intohimoista ja
hallitsevaa.
— Näitkö? sanoi hän. Sehän on sietämätöntä!
Jean puhalsi muutaman kerran, kourillaan suojaten sytytettyä
tulitikkua, ja virkahti sitten, heittäen pois hehkuvan tikunpään:
— Epäilemättä, pienokainen, mutta täytyy osata kärsiä...
— En ole mikään pienokainen, keskeytti Lucienne vilkkaasti, olen
päinvastoin aika-ihminen, jonka täytyy päästä täysin selville kanssasi.
Olemme olleet liian kauan erossa, rakkahin, meidän täytyy tuntea
toisemme. Minähän tuskin tunnen sinua, sinä et lainkaan minua. Ole
huoletta, minä autan sinua; sitä varten tulinkin.
Jean katsahti ihaillen tuohon kauniiseen, rajusti kiihtyneeseen
olentoon, joka niin avonaisesti lähestyi häntä. Sitten, tyyneydestään
luopumatta ja tuntien sekä oman osansa että miehenarvonsa vaativan
pysymään arvokkaana, hän alkoi Luciennen rinnalla astua käytävää, jota
toisella puolen reunusti pitkälti puutiheikkö, toisella nurmikenttä.
— Voit puhua, Lucienne, saat olla varma...
— Vaitiolostasiko? Kiitos, mutta tänään en sitä tarvitse. Haluan
selittää sinulle suoraan, mitä ajattelen eräästä asiasta, enkä
tee siitä mitään salaisuutta. Vieläkin kerran sanon, että se on
sietämätöntä. Täällä ei voi mitään lausua Saksasta tai saksalaisista,
ilman että sitä heti pidetään pahana. Sanoppa sanakaan kiitokseksi tai
vaikka vain jotain oikeudenmukaista kotilaisten läsnäollessa, heti
äiti puree huuliaan ja isoisä häpäisee minua julkisesti palvelijain
kuullen, kuten äsken. Onko väärin sanoa vapaaehtoiselle: »Tuethan
upseeritovereitasi kanssasi Alsheimiin?» Voimmeko estää sinua
palvelemasta saksalaisessa rykmentissä saksalaisessa kaupungissa, missä
päällikköinäsi on upseereja, jotka, jos kohta ovatkin saksalaisia,
silti ovat täysin hienoja ihmisiä?
Hän käveli hermostuneesti ja kierteli oikealla kädellään kultaketjuja,
jotka koristivat malvanväristä röijyä.
— Jospa tietäisit, Jean-rukka, miten olen kärsinyt vapaudenpuutteesta
kodissamme ja vanhempain suuresta erimielisyydestä kasvatuksen suhteen,
jonka ovat meille antaneet! Miksi he sitten ovat ollenkaan sitä minulle
antaneet?
Nuori mies nosti huuliltaan sikaarin, jota hän poltteli.
— Isähän vain onkin tahtonut kasvatustamme tällaiseksi, Lucienne.
— Hän yksin käsittääkin asiat!
— Oh, kuinka voit noin puhua äidistäsi!
— Koeta ymmärtää minua, vastasi Lucienne hämilleen tulematta, en ole
niitä, jotka lausuvat ilmi vain puolet ajatuksestaan ja toisen puolen
niin kaunisteltuna, ett'ei sitä enää tunne. Rakastan äitiä paljon,
enemmän kuin luuletkaan, mutta minä arvostelen häntä. Hän ymmärtää
taloudenhoitoa, hän on hieno nainen, hän omaa hiukan kirjallista
aistia, mutta yleisiä asioita hän ei käsitä. Hänen maailmansa ei ulotu
Alsheimia kauemmaksi. Isä on paljoa paremmin ymmärtänyt asemamme
Elsassissa; häntä ovat opastaneet kauppaetunsa ja kunnianhimoinen
pyrkimyksensä...
Jean näytti ikäänkuin kysyvän:
— Mistä pyrkimyksestä puhut?
Lucienne jatkoi:
— Hämmästytän sinua; niin, pikku tytöksi, kuten minua nimitit,
tunnunkin kai sinusta uskaliaalta, jopa röyhkeältä. Eikö totta?
— No, hiukan.
— Minä vain koetan ehtiä ennen omaa arvosteluasi, koetan estää sinua
kuluttamasta hukkaan aikaa vertaileviin psykoloogisiin mietiskelyihin.
Sinä olet juuri saapunut, minä olen tullut kasvatuslaitoksesta jo kaksi
ja puoli vuotta sitten; saat siis käyttää hyödyksesi kokemustani. No
niin, siitä ei ole epäilystäkään: isä on kunnianhimoinen. Hänellä on
kaikki edellytykset menestykseen: rautainen tahto vallanalaisiaan
vastassa ja paljon alistuvaisuutta muitten suhteen, varallisuutta ja
terävä-älyisyyttä, joka tekee hänet etevämmäksi kaikkia täkäläisiä
saksalaisia tehtailijoita ja virkamiehiä. Sanon sinulle edeltäpäin,
että nyt kun hän on vallanpitäjäin suosiossa, sinä ennen pitkää saat
nähdä hänet edustaja-ehdokkaana...
— Mahdotonta, Lucienne!
— Ehkä, mutta niin käy varmasti. En tahdo sanoa, että hän tulee
edustamaan Obernaita, mutta jotain muuta Elsassin osaa; hänet
nimitetään, koska hallitus häntä kannattaa, ja hän siihen kannatukseen
panee arvoa. Sinä et ehkä ottanut tätä kohtaa mukaan laskuihisi, kun
päätit palata Alsheimiin? Arvaan, että saatan sinut pahoillesi. Olet
näkevä vielä paljon muuta. Sinun täytyy saada tietää, rakas Jean, — hän
pani painoa sanalle »rakas», — että kodissamme ei ole leikin sijaa. Se
on auttamattomasti särössä.
Jean ja Lucienne vaikenivat hetkeksi, sillä portinvartijan maja oli
lähellä; sitten he kääntyivät ruohokentän päässä ja läksivät toista
käytävää, joka johti talolle.
— Auttamattomastiko? Niinkö luulet?
— Lapsi vain voisi sitä epäillä. Ei isä muuta ajatustaan eikä
rupea uudelleen ranskalaiseksi, koska se olisi samaa kuin luopua
tulevaisuudentoivoista ja monista kauppaeduista; äiti ei liioin,
koska hän on nainen ja hänelle saksalaistaminen merkitsisi samaa kuin
kuolettaa tunne, jota hän pitää ylevänä; et suinkaan aikone käännyttää
iso-isää? No niin?
Hän pysähtyi ja asettui Jeanin eteen.
— No niin, rakkahani, koska et voi palauttaa rauhaa lempeydellä,
palauta se voiman avulla. Älä luule voivasi pysyä puolueettomana.
Vaikkapa sitä haluaisitkin, eivät olosuhteet sitä salli, siitä
olen varma. Yhdy minuun ja isään, jos kohta et kaikissa asioissa
ajattelisikaan samoin kuin me. Olen koettanut tavata sinua, pyytääkseni
sinua meidän puolellemme. Kun äiti huomaa, että hänen molemmat lapsensa
arvelevat hänen olevan väärässä, ei hän enää pidä niin lujasti
kiinni lapsuudenmuistoistaan; hän kehottaa isoisää välttämään moisia
mielenosotuksia kuin tämänaamuinen, ja ateriamme muistuttavat silloin
vähemmän turnajaistaisteluja. Me hallitsemme. Sehän on kaikki, mitä
voimme toivoa. Suostuthan? Isä sanoi aamulla ohimennen, ettet juuri
erittäin suosi saksalaisia. Mutta ethän heitä vihaakaan?
— En.
— Minä pyydänkin vain suvaitsevaisuutta ja huomaavaisuutta heitä, se
on, meitä kohtaan, jotka olemme tekemisissä heidän kanssaan. Sinä olet
ollut kymmenen vuotta Saksassa, menettelet vain täällä samoin kuin
siellä: ethän esimerkiksi mene pois huoneesta, kun joku heikäläisistä
tulee meille?
— Epäilemättä en. Mutta katsos, Lucienne, vaikka menettelen toisin kuin
äiti, koska saamani kasvatuksen kautta voin sietää sellaista, mikä
hänestä on inhottavaa, en kuitenkaan voi häntä soimata. Minusta hänellä
on liikuttavia syitä olla sellainen, kuin hän on.
— Liikuttavia?
— Niin.
— Minusta ne ovat järjettömiä.
Jeanin vihreät ja Luciennen vielä helakamman vihreät silmät katsahtivat
kysyvästi toisiinsa. Vakavina mittailivat molemmat nuoret toisiaan,
kasvoissa hämmästynyt, uhkamielinen ilme ja ajattelivat: »Onko tuo
sama tyttö, jonka äsken näin niin hymyilevänä ja hellänä? — Tuo velikö
minua vastustaa, joka on saanut saman kasvatuksen ja jonka tulisi antaa
minulle myöten, vaikkapa, vaan siksi, että minä olen nuori ja hän niin
onnellinen minut jälleen tavatessaan.» Lucienne oli tyytymätön. Tässä
ensi kohtaamisessa törmäsivät, vastakkain Luciennen isältä perimä
kiihkeys ja Jeanin taipumaton tahto, joka oli äidin lahja pojalle.
Lucienne keskeytti äänettömyyden. Hän kääntyi eteenpäin kulkemaan ja,
sanoi päätään puistellen:
Kyllä minä ymmärrän, että sinä luulet löytäväsi äidissä uskotun,
ystävän, jolle voi avata koko sydämensä. Hän ansaitsee kaikkea
kunnioitusta, rakkahani. Mutta sittenkin erehdyt. Olen sitä koettanut.
Hän on tai kuvittelee olevansa ylen onneton. Kaiken, mitä hänelle
sanoo, hän heti vetää esiin todistuskappaleena omissa riidoissaan. Jos
sinä esimerkiksi tahtoisit naida saksalaisen...
— Ei, voi ei!
— Otaksutaan niin... Silloin menisi äiti alituisesti isän luo, sanoen:
»Tämä on kauheaa! Se on sinun syysi, sinun!» Ja jos tahtoisit naida
elsassittaren, niin äiti käyttäisi sitä hyödykseen ja sanoisi: »Hän on
minun puolellani, sinua vastaan, sinua, sinua!» Ei, rakkahin, oikea
uskottusi Alsheimissa on Lucienne.
Hän tarttui Jeanin käteen ja käynnissään pysähtymättä kohotti häneen
nuoruutta ja elämää hehkuvat kasvonsa.
— Usko sinä minua; olkaamme suorat toisillemme. Sinä et juuri tunne
minua siitä saakka, kun olet ollut matkoilla; minä hämmästytän sinua.
Sinä näet minussa suuria vikoja: olen ylpeä, uhrauksiin milt'ei
kykenemätön olento, usein miellyttämishaluinen, mutta olen suora.
Noina päivinä tuloasi odottaissani toivoin itselleni kestävää iloa,
sitä iloa, että sinä, joka olet nuori, olet luonani ja ymmärrät minua.
Minä kerron sinulle kaikesta, mikä elämässäni on tärkeätä, kaikesta,
mitä olen päättänyt toimittaa... Minulla ei ole ketään täällä, jolle
kokonaan uskoutua. Et voi aavistaa, miten olen siitä kärsinyt...
Tahdotko?
— Voi, tahdon!
— Sinä kertoisit minulle ajatuksiasi, mutta varsinkin puhuisin minä
sinulle. Enkä minä sitten enää tunne tukehtuvan! täällä kodissa, kuten
usein ennen... Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle... Ja täten
voimme jälleen saavuttaa suhteeseemme hiukan sydämellisyyttä, jota
siitä on puuttunut, ja hiukan verran myöhäistä siskoudentunnetta...
Mitä mietit?
— Tätä koti-raukkaa.
Luciennen katse lensi yli liuskakivikaton, joka kohoasi hänen edessään.
Hän olisi mielinyt sanoa: »Jospa tietäisit, miten surullinen se todella
on!»
Sitten syleili hän veljeään ja virkkoi hänestä erotessaan:
— En ole niin paha, kuin voisit luulla, enkä niinkään kiittämätön
äitiä kohtaan. Menen häntä tapaamaan puhuakseni hänen kanssaan
kotiintulostasi. Hän varmaan kaipaa lausua onnensa jollekulle.
Lucienne erosi veljestänsä, kääntyi vielä kerran hymyilläkseen
hänelle, ja kuin ruhtinatar huolettomasti ja tottuneesti astellen
sekä toisella kädellään kiinnitellen neuloja, jotka tuskin pitivät
koossa hänen kävelystä ja tuulesta pörrööntyneitä hiuksiaan, kulki
hän viidenkymmenen askelen matkan, joka hänellä oli ulkoportaille, ja
katosi.