I.

Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi

vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.

Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä

hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi

itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki

turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja

huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän

pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja

sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari

kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä

karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen

hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta

mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.

Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui

kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat

roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut

nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä

pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut

oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.

Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka

lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti

samassa vähän silmiään.

»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.

»Eikö liene kipeä.»

Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta

vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen

peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,

Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni

ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja

jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli

Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja

teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli

menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen

syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.

Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen

vähän tyyntymään.

»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.

»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan

apua».

»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»

»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat

oikeita kunnollisia.»

»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»

Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun

ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.

»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo

aamusta käymään tohtorin luona.»

»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,

joka oli lapsen ympärillä.

Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat

märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.

Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä

entisten porojen päälle.

»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,

joka oli pukenut päälleen.

Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.

»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei

niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.»

Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään

valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean

näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki,

toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli

niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin

viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta

hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään

ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään

viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta

mihinkään ilman häntä.

Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua

tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän

heräisi.

Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli

sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi

sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi.

Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän

kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja

teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin

tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja

vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan

haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota

pikaa suussa.

Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi

hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi.

Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin

oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi

omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä

oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin

huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta

hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka

oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka

ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen;

mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo

poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan

koetti eikä sittenkään onnistunut.

Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia,

vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen

kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä

oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä

tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan

sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti

syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.

Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran

kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään

kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa.

Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi

jäähtyi.

Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan

päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta

vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama

vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin.

Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni,

eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi

esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis

välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen

katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan

lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen

hyvin viihtyivät.

Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat

tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.

»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi.

»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin

olen huoneen siivonnut.»

Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja

läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.

Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni

nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun

Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s,

hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat

viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä

kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.

»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.

»Pihalla, kuinka niin?»

»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri

uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan

syrjästä leikannut.»

Hän taukosi hengästyneenä.

»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.

»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En

minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko

leivän.»

»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.»

He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti

kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven

käyvän.

»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!»

Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen

toivo. Kädet olivat seljän takana.

»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.»

Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.

»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan

taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.

»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?»

Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.

Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.

»Ville!» huusi äiti.

Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään,

eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli

hänen luokseen.

»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.»

Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.

Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.

»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri.

Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.

»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti

kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?»

»Petu, yhyy.»

»Mihinkäs Petu pani lopun?»

»Tuonne, yhyy.»

Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin

itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.

Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta

kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen

silmäyksen.

»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».

Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.

»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui

Mari hänen jälkeensä.

»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan

liiterin ovesta pihalle.

Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä

käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut.

Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa

puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka

hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.

Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui

Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.

»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.

Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena.

Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti

tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka

poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin

kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti

hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski

vitsalla paljaasen ihoon.

»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.

Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin

käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku

Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut

omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan

päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.

Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa.

Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka

rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen

raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia

pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos

hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?

Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.

Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.

»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin

minä sinut vaivaiseksi pieksän.»

Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät

suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna,

vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.

Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle

käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri

suurella mielihalulla.

»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.

Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut.

Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä

perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt

maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan

loput kaappiin isää varten.

Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan.

Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille

sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.

»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.

»Jumal' antakoon», vastasi Mari.

»Eikös Holpainen olekaan kotona?»

»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»

Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan

kuluttua hän taas alkoi:

»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi

päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa,

enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»

»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.

»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee

teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»

»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.

»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime

kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin

totuus.»

»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi

raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»

Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua.

Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta

pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet

murheesta mitään.

Heikura vetäisi muutamia savuja.

»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.

Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»

Mari itki.

»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»

»EL»

»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus

pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.»

»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan

ole noita rohkealuontoisia.»

»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs

elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.»

»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä

peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen

markan arvosta.»

Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä.

»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa

tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin

täytyisi kai tyytyä noihinkin.»

Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin

toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet

ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone

tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt.

Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet

uuden ja avaramman leikkipaikan.

Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat,

joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle:

»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö

rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.»

»Viivyttekö kauan?»

»En kuin siunaaman hetken.»

Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli

semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut

oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi

tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti

laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat

jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.

Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas.

Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin

syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan

mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut.

Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä

käsitti.

Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.

Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän

haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja

lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan

paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei

tahtonut pystyssä pysyä.

Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle

kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena

ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat

muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen.

Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta

toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas

kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan

niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja

koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän

tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän

siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut

hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten

kuinka kovaa tahansa.

Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois.

Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti

jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli

Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka

jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He

pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta

ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja

heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä

tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran

kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut

ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he

olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja

tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin

omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta

semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää;

monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa.

Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen,

vai muutenko tuttu vaan.

»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari

itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...»

Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä

kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut.

Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.

Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän

auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo

jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät...

Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo

hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen

luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman

lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan,

ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller

tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.

Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa.

Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka

kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona;

valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen

ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti

hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin

lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat,

sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella

hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan

käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä

viikossa.

»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää

tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana».

Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten

pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan

niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe,

useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin.

Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun

niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin

puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen

kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi

täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa.

Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi.

Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta

kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa

yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä

huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei

hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala

totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma.

Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli

jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos

antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti

sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi

sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja

meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin

lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla

kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä

armahtaisi.

Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään

odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi

rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin.

Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa.

Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai.

»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta,

näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä

minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.»

»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari.

»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.»

»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.»

»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten

ensimmäisestä ovesta.»

Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja

oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet

liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä.

Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki

tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja

meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto

lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin

uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa,

hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei

vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään

alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään

yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä.

Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui

lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa

oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui

päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras

tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin

koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo

lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan.

Hän rykäisi...

Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva,

kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä

puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui

likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä

kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei

huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu,

rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla

toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät.

Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:

»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa

velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä

maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.»

»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut

pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.»

»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on

niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä

paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin,

ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse

minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin

jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta

kuin käteistä rahaa vastaan.»

Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja

läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui

portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt

arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni

jo ehkä itki kotona.

Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan

eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta

käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset

juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla.

Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa

liikkeelle.

»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian

vaivaloista?» hän kysyi.

»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka

katkeaisi tuohon paikkaan.»

»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.»

»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina

kerrallaan.»

»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on

meno?»

»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.»

»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua

minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän

sukkelammin.»

»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Karttulasta.»

»Elääkö teillä mies?»

»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää

kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja

kuivaksi.»

Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.

»Eikö teillä ole apua kunnalta?»

»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei

mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra

siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä

kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä

kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata

jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema

tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.»

Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi

sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa.

Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat,

olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi

heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas

rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.

»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai

ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta

kiinni.»

Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:

»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole

aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja

neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta.

Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän

talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään

täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä

maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että

olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.»

»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?»

»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä

ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää

kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja

toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.»

»Tässähän se nyt on, piispan asunto.»

Mari laski pojan sylistään maahan.

»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi.

»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.»

»Holpaisia minä olen.»

»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.»

»Ei kestä.»

He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän

tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä

katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja

kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut

häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi

heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi

oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille

saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.

Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi

siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa

hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat

kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään

sisään, mutta ei poika malttanut.

»Anni kuolee», hän huusi.

»Herra siunaa!»

Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä

itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia

taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka

vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin

oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin

asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen

sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan

itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää

perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin

haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä

lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin

ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli.

Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön.

Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni

nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia

olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja

painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut

syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois

rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää,

sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei

pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta

outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa,

sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne

hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken

tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi

todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.

Näin tulivat sanat hänen korviinsa:

»Tule rakas Jesu tänne,

Korjaa meitä maasta pois.

Tule rakas Jesu tänne,

Ota kaikki taivaasen.»

Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut

sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä,

rauhaan ja lepoon hän uupui...

Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat

telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän

nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa,

ennenkuin hän siitä havahti.

Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa

astui sisään.

»Äiti, äiti!» huusi Hellu.

Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.

»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»

Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.

»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»

Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa,

siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne

varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa

keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä.

Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä

puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.

Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän

peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja

hämmentyi vielä enemmän.

»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja,

taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin

hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin

päivänä pantiin pannuun...»

Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan

pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää

muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin

poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan

pahoilla mielin.

Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja

kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän

pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa.

Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.

»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja

nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo

tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta

kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta

siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on

hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on

huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»

Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän

ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.

Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville

seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet

housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni

ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän

vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei

sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti

muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt

parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi.

Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi

kiusoittelemaan:

»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.

»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.

»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»

Rouva nauroi.

»Lieneehän sinulla sentään nimi?»

»Petu.»

»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»

Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää

tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.

Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti

sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen

pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta

ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin

harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois.

Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa

lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin

väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja

poikain silmät hän pesi.

»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes

laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.»

Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat

keskenään puhuivat heiltä lähdettyään.

»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin

syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään.

Vesi el kumminkaan mitään maksa.»

Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja

mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa

kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka

mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.

Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona

paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.

»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella

kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido

tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.»

Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja

Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa,

vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä

valveilla.

Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni,

toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten.

Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää

nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin

seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas

säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni

uudelleen meni uneen.

Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja

eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.

»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat

kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni,

niin olet hiljaa sen hetken.»

Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt,

vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:

»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»

Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari

istumaan.

»Herra siunaa, mikä sille tuli?»

Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni

kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.

»Teitkö sinä sille mitään?»

»En.»

Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon

omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta.

Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli.

Kaikki turhaan.

»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.

»Ei se ota.»

»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se

osaisi tälle jotain.»

»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi

Mari mennessään.

Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti

suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.

»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri.

Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia

ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa

asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun

määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli

vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet

vihdoin talttumaan.

»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo

monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.

»Isäntä vei hyyrystä.»

»Ooho!»

Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että

aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä

kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat

ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt

tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto

tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos

suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän

niukemmin.

»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on

sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä,

valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun

pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.»

»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli

mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten

tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole

moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.»

»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta

panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen

tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen

nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on

asettanut.»

»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi

Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia,

joka hienosti valitti unissaan.

»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?»

»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se

on kipeän näköinen kasvoiltaan.»

»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku

jalkojaan kopisteli porstuassa.

Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.

»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?»

Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari

aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan

saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.

»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.

Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat

vaatekasalle nurkkaan.

»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan

piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.»

»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan

kiitos», puhui Lopo.

»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä

palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen.

»Noo?»

»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.»

»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se

riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan

puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän

kuin tavallisesti.»

»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö

puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri.

»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään

paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun

kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin

kuolema.»

Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.

»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.

Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.

»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat

sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä

orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.

Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa

maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna

vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon

viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä

vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»

»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»

»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo

uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»

»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.

»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa,

työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan.

Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä,

vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan

työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla

kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin

valtiokaan.»

»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa

siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja»,

tiesi Holpainen kertoa.

»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä

sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro,

ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla,

minkä voivat, kyllä kosto koituu.»

»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse

ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri.

»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt

velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi

jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin

taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena

eletään.»

»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä

lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo.

»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka

taas oli hereillä hänen sylissään.

»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»

»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.»

Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti

saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.

»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri.

»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä

pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu

kumminkaan.»

Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa

käsivarrellaan.

»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa»,

sanoi hän.

Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.

»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.

»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka

jätin tulelle.»

»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä.

»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen;

odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.»

Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.

»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.»

»Minä sen jo kuulin isännältä.»

»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi.

Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»

»Antaa, äiti, leipää.»

»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee

portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.»

Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä

näkynyt.

Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan.

»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.»

»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä

koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia.

Menkää nyt, niin olette kilttiä.»

»En minä.»

Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän

lakkasi kuin naulaan.

Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen

päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen

vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.

»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi

»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina

Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä,

palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä

seisoko, päästäkää Helluakin likelle.»

Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin

suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu

syrjästä kurotti lusikkaansa.

»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri.

Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli,

perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa,

milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin

paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin

hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja

laski sen sitten pois.

»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli

kätkyen ääreen.

»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.»

Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi

hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin

ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan

täydeltä heille kaikille riittänyt.

Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään

lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä

mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin

unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun,

jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten

pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni

valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.

Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin

varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille

entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen

tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen

uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet

vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle

ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän

puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja

ruunihtava tukka takaraivolta.

Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti

valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi

seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa

haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli.

Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja

risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla

sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä

vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin,

jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit

heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi

itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä

joutuisivat. Herra Jumala!

Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen

rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja

sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun

kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja

synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!

Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki

kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa,

vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen

ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen

kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki

synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi

itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa

ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen,

joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä

pelastaisi.

Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja

alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin

silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että

murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran

huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen

vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti

kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli?

Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki

taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi,

eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään.

Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän

köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen

tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä

häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan

päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista

ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu

paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa,

armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli

niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä

saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.

Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas

selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä

taivasta haamotti.

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun

olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan,

eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei

kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa

kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa

tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti

kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin

tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata.

Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli

sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri

pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille

teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin

pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono

nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa

sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä

Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet,

kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi

ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon

ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet

niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi.

Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla

hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän

jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.

»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...»

Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä,

pimeyteen alas...

Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin

takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?

Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita

toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...

»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...»

Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi.

Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne

repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat

kätensä ristinpuun ympäri ja huusi...